Luovuutta lukemassa

Innovatiivisuuskeskustelussa ei voi välttyä tarpeelta ymmärtää ihmisten ja organisaatioiden luovuutta.

Junalukemistonani oli kirja, joka lähestulkoon onnistui sulattamaan jäätävän suhtautumiseni aihealueen liikkeenjohdollisiin yleisteoksiin. Kyseessä on tietenkin Jussi T. Kosken "Luova hierre" (2001), joka on paitsi erinomaisen hyvää tekstiä, myös vankka osoitus tekijänsä tietämyksestä ja kyvystä haastaa lukijakin ajattelemaan.

Olen käyttänyt viime aikoina tuhottoman paljon aikaa ja energiaa olosuhteiden parjaamiseen, tuohon kansalliseen perisyntiin. Kirjaa lukemalla voi hyvinkin saada kokkansa käännetyksi tutkijan työn mahdollisuuksiin.

Työtämme tosin rajoittaa jossain määrin Kosken mainitsema kymmenen vuoden sääntö: luovaksi asiantuntijaksi ei tulla hetkessä, vaan tekemällä perusteellinen pohjatyö, ammentamalla ja ahnehtimalla kaikki olennainen oman alan viisaus ja antamalla sille aikaa sulaa ja kehittyä. Sen lisäksi on (kuulemma) luovuuden kannalta hyödyllistä lukea päivittäin ainakin pienen lehtiartikkelin verran Jotain Aivan Muuta.

Tutkijan arkiluovuus näyttäytyy tietoyhteiskunnalle tunnusomaisessa symbolianalyyttisessa työssä. Käsittelemme ja ratkaisemme ongelmia kokoamalla ja jalostamalla symbolimuotoista informaatiota. Olemme siis analyyttisia tai parhaimmillaankin analyyttis-normatiivisia, emme juuri visioi, kuinka asiat voisivat olla (syystä tai toisesta tämä toi jälleen mieleeni eilisen seminaarin).

Luovuuden kannalta olennaista olisi pyrkiä kohti synteesejä, irti kapeasta katsantokannasta. Edellä mainittu 10 vuoden sääntö tosin asettaa eräitä reunaehtoja, samoin kuin väitöskirjojen valmiiksisaattamiselle asetetut aikarajat. Kuten todettua, väittelijät eivät "valmistu" tutkijoiksi, vaan he saavat vasta oikeuden päästä harjoittelemaan.

Käytännössä näitä synteesejä tuotetaan Kosken mukaan vasta kypsässä iässä eli emeritusvaiheessa.

Tarkalleen naulan kannassa Koski on referoidessaan sivulla 52 Kit Sims Taylorin (1998) tuloksia tietotyöntekijöiden ajankäytöstä. Vain pieni osa tästä työstä on aidosti uutta luovaa. (Miksi istun tässä päivittämässä blogiani muiden sanomilla asioilla, mene ja tiedä, ehkä se on ensimmäinen askel kohti emeritusvaiheen synteesiä...)

"Mihin symbolianalyytikoiden aika sitten kuluu? Ensiksi, erilaisiin rutiinitöihin joita on vaikea erottaa tietotyöstä. Tietotekniikan kehitys on vähentänyt tietotyöntekijöitä avustavien työntekijöiden määrää. Symbolianalyytikko on yhä useammin itse oma sihteerinsä."

Tämä on ehdotonta faktaa, mutta onko vika tietotekniikan kehityksessä sinänsä, vai organisaatioiden ja yksilöiden itsensä asettamissa (järjettömissä) vaatimuksissa ja kyvyttömyydessä karsia tarpeettomia rutiineja?

Jatkoa:
"Toiseksi, aika kuluu verkostoitumiseen ja projektien eteenpäinviemiseen liittyvään kommunikointiin, josta yhä suurempi osa tapahtuu virtuaalisesti. Kolmanneksi, aika kuluu uuden tiedon tuottamisessa tarvittavan informaation ja jo olemassa olevan tiedon löytämiseen. Neljänneksi, tietotyöntekijän aika kuluu usein jo keksityn uudelleenkeksimiseen."

Aidosti uutta synnyttävä tietotyö on sijalla viisi, ja kuudentena tehtävänä mainitaan vielä työn tuloksista tiedottaminen ja viestiminen.

Tässä kohdassa kuuluisi varmaankin esittää jokin mullistava organisatorinen malli tietotyöntekijän vapauttamisesta aiempaa luovempiin työtapoihin, mutta en kykene kontribuoimaan näin monimutkaiseen aiheeseen, ainakaan niin kauan kuin hiekka väitöskirjan tiimalasissa on valumassa kohti auringonlaskua.

Koski kuitenkin tarjoaa lukijoilleen pohdittavaa mm. listaamalla joukon luovien yksilöiden ominaisuuksia. (En ole vielä ehtinyt lukemisessa organisaatioihin asti, koska oikorata päätti junamatkani kesken.)

Mielenkiintoisin oli epäilemättä luovien ihmisten psykologinen androgyynius, eli he ammentavat sekä miehille että naisille tyypillisistä käyttäytymismalleista. Tämäkin osuu naulan kantaan. Mikään ei lamaannuta yksilön ajattelun ja toiminnan vapautta niin kuin fyysinen ja henkinen orjuus, mukaanlukien sukupuoliset stereotypiat, paitsi tietysti niiden mukaan eläminen.

Toisaalta myös viha rajoittaa, ja itse saisin paljon enemmän aikaan, jos en lamauttaisi omaa luovuuspotentiaalini leipiintymällä toistuvasti erilaisiin perhemalli, IKEA- ja jalkahoitokeskusteluihin.

Luoville yksilöille on tunnusomaista tarve tehdä itse, muuttaa asioita ja vaikuttaa ympäristöönsä. He osaavat seuloa informaation paljoudesta vain sen mistä ovat kiinnostuneita, ja luottavat arjessaan rutiineihin (kuten vanhoissa rääsyissä kulkemiseen päivästä toiseen, koska se säästää energiaa tärkeämpiin asioihin).

Kosken tekstiä lukemalla havaitsin olevani aito osa-aikaluova. Saan paljon ideoita, kirjoitan blogia mielessäni, hahmottelen valmiin musiikkivideon, luonnostelen silmien eteen sarjakuvan, ajattelen sävelinä, päässäni soi mentaalinen radio, joten en kaipaa enkä siedä ulkoista hälyä. Mutta miksi vain ideoin enkä toteuta, blogia ehkä lukuunottamatta? Uskoisin syiden olevan klassisia: varauksettomasti luovat ihmiset luottavat itseensä, kanavoivat energiansa oikeisiin asioihin ja hallitsevat ajankäyttönsä. Ennen kaikkea he ovat toimeliaita ja enimmäkseen kiinnostuneet jostain muusta kuin syömisestä ja kaljan juomisesta.

Leikki ja huumori tuntuvat olevan luovuuden ja innovatiivisuuden verisukulaisia. Suomessa leikinomaista tekemistä karsastetaan, ja yleisesti ihmisten oletetaan noudattavan sovinnaisuuden kaavoja kaikessa, mutta varsinkin työssään. Kollektiivi siis sanelee, kuinka yksilön tulee käyttäytyä. Tämäkö individualistien valtakunta? Luovat yksilöt eivät kuitenkaan suostu yhteisön paineeseen. He määrittelevät itse roolinsa ja tavoitteensa elämässä - myös oman huumorinsa, niin nyrjähtäneeltä kuin se näyttääkin.

Tutkijoille tulisikin määrätä (!) verbaaliakrobatiaa tarvittaessa reseptilääkkeenä: annos Bisquitin pakinoita, nettisarjakuvia tai Alivaltiosihteeri -kirjoja virkistää, parantaa ja antaa uusia ideoita. Olkoonkin, että Bisquit on sovinisti, mutta tämähän vain auttaa sietämään erilaisuutta. Soikeudenmukaisuus taas on sitä, ettei puhuta aivan ympäripyöreitä.

Erään toisen humoristis-sarkastisen kolumnisoijan mukaan suurin osa suomalaisista yrityksistä on käytännössä saanut alkunsa ryyppyreissulle lähteneiden miesten [sic] hilpeistä krapulakeskusteluista. Tämä on linjassa oman vanhan teesini eli krapulahakuisen juomisen kanssa. On kemiallis-fysiologisesti osoitettu, että alkoholin poistuminen elimistöstä synnyttää tilan, jossa arviointi- ja arvostelukyky heikkenee ja typerätkin asiat naurattavat. (Minulla oli ennen tapana lukea sukunimiä puhelinluettelosta.)

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että annamme tilaa lennokkaille ideoille, jotka eivät muuten näkisi päivänvaloa sovinnaisuutta ja ahdasmielisyyttä vilisevässä arjessa.

Kännäyksen metodisena ongelmana on, että innovaatioiden näkökulmasta ideoita on tuotettava paljon, ja toistuva juominen vahingoittaa vakavasti ainoaa pääkoppaamme. Kuinka siis tavoittaa alkoholiton krapula?