keskiviikkona, elokuuta 31

Arvotaan seuraava julkaisu

Hyvät tieteelliset artikkelit noudattavat tiettyä kaavaa. Niissä on oltava mahdollisimman myyvä johdanto-osuus, selkeä ongelma johon haetaan vastausta, tausta, menetelmän kuvaus, tulokset tiiviissä muodossa, johtopäätökset, tutkimuksen rajoitteet ja arvio jatkotutkimuksen tarpeista.

Kaava-ajatuksen ovat sisäistäneet ainakin ne tietotekniikan alan tutkijat, jotka generoivat koneellisesti artikkelin ja lähettivät sen eteenpäin konferenssiin. Julkaisu hyväksyttiin ja painettiin. Olen harmissani, että kyseinen uutinen on päässyt katoamaan dokumenteistani, sillä sen lukeminen oli jotenkin virkistävää. Enkä oikeastaan edes muista, mitä konferenssin järjestäjät tuumasivat asiasta sen selvittyä, paitsi että he olivat vihaisia.

Ehkä kyseisen generaattorin voisi tuotteistaa?

Asteikon toisessa päässä vaihtoehtona on, että ko. alan julkaisuilta pitäisi oikeasti vaatia jotain: ei riitä, että keksii joukon derivaattamerkeillä ja laatikoilla höystettyjä hauskoja kuvia ilman mitään järkevää teoria- tai todellisuuspohjaa ja kutsuu sitä arkkitehtuuriksi.

maanantaina, elokuuta 29

Sinun täytyy astua johtoon

Kuten aiemmin olen kirjoittanut, organisaatiot tuntuvat oppivan ei-perinteisiä toimintatapoja kovin hitaasti. Tämä liittyy esimerkiksi teknologian käyttöönottoon - jo sähköpostin omaksumisen jälkeen useimpien työntekijöiden muutoskapasiteetti ehtyi tykkänään - ja yksilöllisten työskentelytapojen tukemiseen. Ähkylounas kello 11 ja kahvitauko klo 14.15:20 ohjaavat edelleen työntekijöiden arkipäivää, vaikka en olekaan varma, tulisiko tästä syyttää organisaatioiden johtoa vai ihmisten ruoansulatusjärjestelmää.

Viime viikon Uratie -lehdessä käsiteltiin "itsejohtamista" sisällöntuotantoyritysten työntekijöiden näkökulmasta. Termi oli kiinnostava ja virkistävä jopa eri johtamismuoteihin väsyneelle lukijalle. Itse liitin sen välittömästi mielessäni verkkoyhteisöjen ideologiaan, jonka mukaisesti ihmiset valitsevat oman sosiaalisen ryhmänsä seuraten tärkeitä intressejään, eivät esimerkiksi tehtävänimikkeen tai roolin perusteella ulkoa päin pakotettuina. Tämän toimintatavan hyödyt vasta harvat ovat huomanneet käytännössä. Yksi oman työni sivutavoitteista onkin julistaa itseohjautuvuuden sanomaa, mutta akateemisten vaatimusten mukaisesti ilman paatosta. Siinä onkin työtä riittämiin.

Suuntaus tietojohtamiseen

Tänä vuonna on julkaistu pari mielenkiintoista knowledge management -artikkelia verkkoyhteisöjen ympäriltä. Tuttuun tapaan käsitteet eivät kuitenkaan taivu aivan yksioikoisesti: Wagner & Bolloju käyttävät ilmaisua "conversational technology", ja Fayard & DeSanctis puhuvat online -foorumista. Käsittelemme siis samaa asiaa, mutta eri nimellä.

Ensin mainittu artikkeli käsittelee tietojohtamisen tukemista keskustelufoorumeiden, blogien ja wikien (annettakoon nämä kauhistuttavat suomennokset anteeksi) avulla. En ole onnistunut löytämään tekstistä selkeää lopputulosta, mutta se on kuitenkin herättänyt monta uutta ajatusta. Tutkimalla pelkästään yhteisöjä tai luottamuksen dynamiikkaa on vaarassa menettää porkkanan - mihin niitä oikeastaan tarvitaan? Ridingsin ja muiden luottamusta käsitelleiden kirjoittajien esimerkkiä mukaillen olen tullut siihen tulokseen, että tiedon esteetön jakaminen on tärkein lopputulema, jonka verkkoyhteisö voi tällä saralla saavuttaa. Valitut teknologiat, käyttäjämäärien kehitys, profiloinnit, roolitukset, säännöt, normit ja keskustelukulttuuri eivät ole arvoja sinänsä, vaan niiden tehtävä on palvella kyseistä päämäärää ja auttaa siten yhteisön jäseniä saavuttamaan tavoitteensa.

Koska yhteisö on sosiaalinen järjestelmä, sen ei tarvitse tyytyä pelkästään raakainformaation levittämiseen webin välityksellä, vaan systeemin sisällä voidaan jakaa jäsenille tärkeää tietoa ja käytäntöjä. Kenties yhteisöalusta voisikin toimia eräänlaisena virtuaalisena Ba -tilana, jossa luodaan edellytykset uuden tiedon syntymiselle. Täytyy kuitenkin varoa sekoittamasta ilmiöitä toisiinsa: tiedon jakaminen ja uuden tiedon luominen eivät tarkoita samaa asiaa.

Fayardin & DeSanctisin artikkelia taas voidaan pitää eräänlaisena metatekstinä, joka analysoi keskustelufoorumin dynamiikkaa, mutta tällä kertaa yhteisön ovat rakentaneet nimenomaan tietojohtamisen ammattilaiset.

Edellä mainittu julkaisu on peräisin Journal of Computer Mediated Communication -lehden uusimmasta numerosta, teemana online community:

http://jcmc.indiana.edu/

tiistaina, elokuuta 9

Pelastakaa suomi

Päivän Helsingin Sanomissa kielitoimiston edustaja on jälleen huolissaan akateemisen suomen kielen katoamisesta. Yliopistoissa englanti on jo käytännössä kaupan ja tekniikan alojen valtakieli. Jopa suomalaisia opiskelijoita haluaa mukaan kokonaan englanninkielisiin ohjelmiin, mikä on tietysti kuppakorkean ja muiden vastaavien oppilaitosten tapauksessa ymmärrettävää, sillä tämä opiskelijaryhmä ei arvosta äidinkieltä vaan tekokansainvälistä tutkintoa ja Suomen koko väkiluvun ylittävää kontaktiverkostoa matkapuhelimessaan.

Mikäpä olisikaan globalisaatiompaa kuin päästä soittamaan toisella puolella maapalloa asuvalle kollegalle ja kertoa, millaisia powerpointteja juuri on vääntämässä bistron nurkassa upouudella laptopillaan.

Englannille on ehdoton sijansa tiedeyhteisön yhteisenä välineenä, mutta se ei voi koskaan poistaa sitä tosiasiaa, että ihminen kykenee ajattelemaan järkevästi vain omalla äidinkielellään. Tutkijan työstä valtavan suuri osa on ajattelua ja sen pohjalta kirjoittamista. Vaihtoehtoisesti voi toki kopioida aiemmista artikkeleistaan pari kolme kappaletta ja lisätä yhden uuden, ja jostakin käsittämättömästä syystä sekin kelpaa konferenssijulkaisuihin.

Kirjoittaminen on myös taistelua. Jos pitää hyvää suomen kielen taitoa yllä harjoittelemalla ahkerasti, lukemalla asianmukaista kirjallisuutta ja Aku Ankkaa, on huomattavasti helpompaa ja jopa hauskaa lähteä taistelemaan, koska käytössä ovat kaikki mahdolliset aseet. Tönkköenglannin raapustaminen on aivan kuin lähtisi nallipyssyllä talvisotaan.

Silti englanti syö tiedeihmiset palanen kerrallaan. Myös meidän osastollamme sitä ihaillaan, eivätkä kauemmin kuvioissa mukana olleet ihmiset tunnu enää pystyvän kertomaan selkokielellä, mitä he oikeastaan tutkivat.

Luultavasti suomalaisten ruokapöytäkeskustelut yliopistojen ravintoloissa käydään pian englanniksi. Onneksi kotilounas aina laitosruoan päihittää.

sunnuntaina, elokuuta 7

Informaatiokaaos

En voi olla hämmästelemättä aitojen nettietnografien työsarkaa. Mikä tahansa vähänkin eläväisempi verkkoyhteisö tuottaa lyhyessä ajassa järkyttävän määrän kirjallista havaintoaineistoa, jonka hahmottaminen, järjestäminen ja analysointi on lähes kohtuuton tehtävä yksille ihmisaivoille. Laadullisen aineiston analyysiohjelmat voivat tulla puolitiehen vastaan, mutta tutkijoiden olisi silti kyettävä hallitsemaan ja ymmärtämään kaikki keräämänsä datakökäleet. Voidaanko tästä vaatimuksesta pitää kiinni nykyisissä olosuhteissa?

Oman mausteensa aineistokaaokseen antaa osallistuva havainnointi. Joskus tutkittava yhteisö elää elämäänsä lähes riippumattomana, joskus se taas säikähtää tutkijan läsnäoloa niin kovasti, että ryhtyy harjoittamaan sosiaalista suotavuutta heti kun käyttäjä universdonna on kirjautunut järjestelmään.

Tästä ongelmasta on lyhyt matka netintutkimuksen eettisiin kysymyksiin: mitä ihmisille pitäisi kertoa ja millä tavalla. Verkkokeskustelu yhteisöissä kun on ilmeisen julkista, mutta joidenkin jäsenten mielestä silti yksityistä; tämän huomaa viimeistään silloin, kun tutkijoiksi ilmoittautuvia aletaan uhata poliisilla ja viestintäviranomaisilla. Jos aineiston keruu taas toteutetaan suoraan puskasta, silloin kaikki osapuolet pysyvät tyytyväisinä.

Ja edustaako tämä jälkimmäinen tapa hyvää tutkimusetiikkaa - se on jo kokonaan toinen juttu. Niin kauan kuin selvät pelisäännöt puuttuvat, jokainen keksii ne itse. Tunnen suurta sympatiaa niitä kohtaan, jotka valitsevat mielummin sen yksinkertaisimman ratkaisun ja päättävät olla sanomatta mitään.

Selvyyden vuoksi kannattanee mainita, että itse en ole vielä päässyt edes siihen aineiston systemaattisen keruun vaiheeseen.