sunnuntaina, heinäkuuta 15

Vaihtoehtoina netti tai ostolakko?

Vanha kansa ei suvainnut kiroilua sunnuntaisin, mutta he eivät hakeneetkaan ajatuksilleen inspiraatiota Helsingin Sanomista.

Päivän HS esittelee Ruotsinpyhtään kirkonkylän elämänmenoa. Kylässä toimii 60-luvun aikaisessa hengessä vanha huoltoasema, jonka kahvioon väki kokoontuu aamusta alkaen. Eräs kanta-asiakkaisiin lukeutuva rouva pahoittelee, että vastaavia paikkoja ei tienvarsilta enää löydä, vaan lähes kaikki asemat on ahdettu valmiiseen ABC-muottiin samoine ruokineen ja palveluineen.

En ole tullut käyneeksi Ruotsinpyhtäällä, mutta vastaavia tunnelmia herätti jo viimekesäinen visiitti Turun saaristossa Iniön kyläkaupassa. Mikä on tuhonnut lähikaupat, yrittäjät ja persoonallisuuden kunnioittamisen?

Ainoa paikka, jossa kuluttajalla on vielä runsaasti eri vaihtoehtoja, lienee netti. Verkko-ostamisen vaihtoehtoisuus piilee sen marginaalisuudessa, ja sama toisinpäin - esimerkkinä päivän Hesarissa mainitut "lolivaatteet", joita ompelutaidoton harrastaja voi verkon välityksellä ostaa ammattitaitoisemmalta tekijältä.

Perjantain Digitodayn uutiskolumni esittelee, kuinka Verkkokauppa.com :in tuotteita voi jatkossa ostaa räätälöitynä, siis ulkonäöltään asiakkaan toiveiden mukaan tuunattuna. (Miten minulla on tunne, että personoiduista tuotteista piti tulla netin arkipäivää jo IT-kuplan aikoihin?)

Tietenkin verkkokaupankäynnissä ovat edustettuina myös ei-niin-marginaaliset massat kuten Amazon, mutta eiköhän ostopäätös tällöinkin kohdistu enimmäkseen tuotteisiin, jotka reaalimaailmassa ovat kiven alla tai ylenpalttisen kalliita. Tässä mielessä verkkokaupat muistuttavat etäisesti virtuaaliyhteisöjä: suosittu bulkkipalvelu kerää runsaasti satunnaisia käyttäjiä, mutta lähimpänä ihmisten sydäntä ovat pienet niche -ryhmät.

Nämä turvalliset saarekkeet ovat reaalimaailmasta katoamassa.

En tiedä, onko virtuaalitodellisuus pian ainoa paikka, jossa voi välttyä katselemasta esimerkiksi giganttisia kauppakeskuksia, typeränä ympäriinsä säntäileviä asiakkaita, niitä surullisen kuuluisia ABC-asemia tai vihreitä kortteja. "Jätä aivosi S-narikkaan - bonukset kotiin" -malli leviää leviämistään, kunnes laskee kaiken allensa.

En myöskään tiedä kumpi on irvokkaampaa, vanhalla työväenaatteella ratsastaminen ja sen suruton kytkeminen amerikkalaiseen ketjumalliseen tehokkuusmammuttiin, vaiko se yleinen kritiikittömyys ja välinpitämättömyys, joka ihmisiä vaivaa suhteessa koko kuluttamisen tarpeellisuuteen (ostetaan vain siksi, kun sitä jotain nyt sieltä sai).

Lähes yksinomaan ruoalle ja juomalle omistautuneena kuluttajana olen huolissani siitä, mitä kahviloille, ruokaravintoloille ja vanhan ajan kaljakuppiloille tapahtuu vihreänsinertävän tsunamin pyyhkäistessä yli koko valtakunnan. Mistäköhän löytyisi pienyrittäjät, naiset ja aidon palvelun tunnustava työväenaate, joka muistaisi näitä viimeisiä ahertajia?

Kaikkea idylliä kun ei ole mahdollista eikä tarpeellista siirtää virtuaalimaailmaan.

maanantaina, heinäkuuta 9

Casetutkimus a la "se nyt vain oli siinä"

Koska kaikki ovat jo lukeneet Staket, Yinit ja Eisenhardtit, kävin vaihtelun vuoksi läpi Darke et al. (1998) artikkelin casetutkimuksen ongelmakohdista. Kirjoittajien tausta on informaatiojärjestelmäpuolella. Erityisesti rivien välistä paistavat tietoteknologian vaikutukset organisaatioissa sekä teknologian ja organisaatiokontekstin välinen vuorovaikutus.

Löydös oli mielenkiintoinen ja vahingossa ajankohtainen, koska wikien käyttöönottoa käsittelevä artikkelimme on rakennettu sosioteknisen näkökulman ympärille. Tietojohtamisessa tällä viitataan teknologian ja ympäröivän organisaation välisiin monimutkaisiin kytköksiin. Osaansa näyttelevät niin yhteisöt, kulttuuri kuin kyvykkäät yksilötkin.

Konkreettisesti hyödyllistä artikkelissa oli tämän kytkeminen tutkimuksen strategiaan. Caselähestymistapa todettiin erityisen soveltuvaksi IT-lähtöisten innovaatioiden vaikutusten tutkimiseen luonnollisessa ympäristössään. Yritysten näkökulmasta näitä teknologian tukemia innovaatioita ovat esimerkiksi ulkoiset ja sisäiset online -yhteisöt ja näitä tukevat viestintäkanavat - päällimmäisenä tällä hetkellä blogit ja wikit, joista (viestinnän alaa ehkä lukuunottamatta) on akateemista tutkimusta yhtä runsaasti kuin lunta heinäkuussa.

Käytännössä aiemman tutkimuksen puuttuminen ei vielä oikeuta tutkimuksen tekemistä, eikä varsinkaan epäsystemaattista otantaa, jonka kanssa monet opinnäytteen tekijät painivat. Se aineisto siis otetaan mikä saadaan, vaikka tämä ei viralliseksi perusteluksi tutkimuksen johdantoon kelpaakaan. On löydettävä jokin yhteinen nimittäjä - esimerkiksi alallaan innovatiiviset organisaatiot ja niiden avainhenkilöt, championit eli herkkusienet. Lievät asymmetriat tapausten välillä taas voidaan kiertää nostamalla niitä yhdistävä keskustelu niin korkealle tasolle, että päästään raamatullisille valkeuden ja pimeyden rajamaille ja paratiisinaikaisiin sukulaisuussuhteisiin.

Varsinaisesti ryhdyin lukemaan case study -pinkkaa läpi laatiakseni opintosuorituksen arvoisen esseen siitä, miten tutkimus pitäisi raportoida. Näillä eväillä kysymykseen vastaaminen ei hyvältä näytä. Darke et al. esimerkiksi toteavat: "Noudata oman tieteenalasi casetutkimuksen rakennetta" ja "Kirjoita kiinnostavasti". Mikäpä tässä on opetellessa.

Ei tietenkään ole erityisen mieltäylentävää ryhtyä harjoittamaan casetutkimuksen perusteita siinä vaiheessa kun kahdesta eri case-firmasta kerätty aineistonpalanen on purettu viideksi eri julkaisuksi. Maito läikkyi jo. Tai sitten parempi myöhään kuin joskus sen jälkeen.

perjantaina, heinäkuuta 6

Yhteisöjä, palveluja ja vaaleanpunaisia norsuja

Mitä lähemmäksi päädyn väitöskirjan johdannon kirjoittamishetkeä (ja virallisen kesäloman alkua), sitä vaikeammaksi käy esimerkiksi Tietoviikosta bongattavien analyytikkokolumnien ymmärtäminen.

Miksi monenkäyttäjän palvelu on Web.hevon2 -maailmassa automaattisesti yhteisö? Mitä yhteisöllistä on omien pääntuotosten lataamisessa verkkoon ehkä kenties jonkun nähtäville? Vanhan viisauden mukaan yhteisöt ovat jonkin tietyn intressin, ilmiön tai ongelmakokonaisuuden (interest, concern, set of problems) ympärille rakentuneita ryhmiä, joissa ihmiset jakavat keskenään tietoa ja asiantuntemusta (käytäntöyhteisöistä kts. Wenger 1998, Wenger & Snyder, 2002).

Virtuaaliyhteisöjen yleismääritelmä on viimeistä piirtoa myöten sama, mutta siinä huomioidaan myös vuorovaikutuksen välitteisyys, oli sen aste mikä tahansa (Lee et al., 2003, Porter 2004, Rheingold 1993, 2000, Preece, 2000). Yhteisöissä sosiaalinen kanssakäyminen on väistämättä jatkuvaa ja ainakin tietyssä määrin pysyvää, koska ihmiset haluavat oppia ja vaihtaa kokemuksia.

Samaa ei voida sanoa festarikuvien jakamiseen omistautuneista verkkopalveluista.

Analyytikkojen intomieli on suunnaton, kun nämä pseudoyhteisöt laajenevat edelleen mobiilipuolelle, ja - voi riemastus sentään - niiden taustalla on jokin toimiva liiketoimintamalli, esimerkiksi ainahämmästyttävät käyttömaksut tai verkkomainonta, koska juuri mitään muuta eivät aktiivista nettielämää viettävät gurutkaan ole keksineet. Mutta ehkä sitten joskus.

Mainittua gurua tarvittiin esimerkiksi torstain 5.7. Helsingin Sanomissa kertomaan, että Internet ei ole mediataloille uhka, vaan mahdollisuus. Sanomalehdiltä kaivattiin erityisesti taustoittavaa ja asiantuntevaa toimituksellista otetta sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti kilpailla uutisvälityksessä netin kanssa, koska se on mahdoton tehtävä. Oliko tässä kenties jotain uutta tai sellaista uutisoinnin arvoista, jota ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedostettu jokaisessa median muutokseen omistautuneessa tutkimuksessa ja raportissa?

Valtaosa kyseisestä artikkelista tyytyi lopulta pähkäilemään verkkomainonnan volyymilukuja. Tämäkö (mainonnan siirtäminen nettiin) on sitä "uusien" mahdollisuuksien näkemistä ja ymmärtämistä? Saisiko mainosbannereiden olemusta tutkimalla peräti mediainnovaatiogurun manttelin?

Kuin sienisalaattina kermakakussa päivän Suomen Kuvalehden kolumnisti, kirjallisuuskriitikko Kristina Carlson pohtii verkkolehden keskustelupalstan herättämää muka-vuorovaikutteisuutta ja hämmennystä. Jokainen Helsingin Sanomien kriittinen lukija tunnistanee ilmiön: asiakkaita houkutellaan verkkokeskusteluihin jonkinlaisella esikoulun väittelytunnin ja kaupallisen radioaseman aamuohjelman risteytyksellä, vaikkapa esittämällä mainittu kysymys "Miten tyhjennät pääsi kesälomalla?" tai vielä luovempana vaihtoehtona "Pitäisikö oluen/coca-colan/sipsipussin maksaa vähemmän?"

Carlson osuu kuitenkin hitusen harhaan pohtiessaan, mihin keskusteluttamisella pyritään. Vastaus on tietenkin: ei mihinkään. Jos olosuhteiden pakosta lanseeratulla moderoidulla jälkijättöpalstalla ylipäätään on jokin tarkoitus, se lienee korkeintaan toimittajien työnkuorman vähentäminen ja ihmisten viihdyttäminen. Väkisin väännettyyn tekojournalistiseen sisältöön ei ole tarkoituskaan suhtautua kuin Ervamaan sanaan.

Nettikeskustelujen vertaaminen leikkiveturiin, joka heiluu mutta ei etene minnekään, ei sekään tee oikeutta verkon keskustelukulttuurille. 2000-luvun medialukutaitoon pitäisi kuulua mielipidesampojen ja yleisten oksennuspalstojen erottaminen fokusoiduista, asiakeskeisistä yhteisöistä, joiden keskusteluilla varsin usein on lopputulos ja määränpää, välihuumoria tietenkään unohtamatta.

Sitten viime kirjoittaman olen tahattomasti keksinyt, kuinka sekalaiset virtuaalisia kommunikaatiovälineitä käsittelevät artikkelit liitetään yhteen väitöskirjaksi, ja samalla olen tehnyt pyhän lupauksen olla tästä edespäin haukkumatta omaa opinnäytettäni julkisella paikalla, sillä tähän ei kenelläkään valmistuvaksi aikovalla ole aihetta pyrkiä.

Lisäksi olen valmistellut syksyn konferenssituplamatkaa Iberian niemimaalle, viimeistellyt kyseiset paperit ja draftannut toisesta lehteen tarjottavaa versiota, joka lähtee eteenpäin ensi viikolla. Parhaassa tapauksessa nippuun päätyy kolme lehtiartikkelia ja huonoimmassakin tapauksessa 1-2. Yleistä kehittymistä ei tietenkään sovi unohtaa.

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi entinenkin artisti.