keskiviikkona, toukokuuta 31

Askelmerkkejä

Odottelen innosta soikeana huomiseksi luvattua kesämyrskyä ja tunnelmaan sopivasti keskustelemme tänään pääaineen väitöskirjojen etenemisestä.

Lienee aika siteerata Nuuskamuikkusta: "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi."

tiistaina, toukokuuta 30

Boikotteja ja mielenilmauksia

Olen kuullut Euroviisujen voittajakappaleen kokonaisuudessaan yhteensä viisi kertaa. Tammikuussa olin innoissani, kun suomalaiset (lapset) pääsivät vihdoinkin ääneen ja valitsemaan mieleenpainuvan veisuedustajan, jonka show taatusti muistettaisiin. Varsinainen kappale tosin saavutti kuuloaistimeni vasta esikatseluvaiheessa pari viikkoa ennen semifinaalia. Ennakko-oletukset olivat tarkalleen oikeat.

Toisen kerran hallelujattiin semifinaalissa, josta päällimmäisenä jäi mieleen juontajien huuto finaalipaikan sinetöidyttyä. Kolmas ja neljäs kerta sijoittuvat lauantain finaaliin, jossa viidettä sijaa odottaneet katsojat yllättyivät perinpohjaisesti valtavasta pistepotista. Viidennen ja viimeisen kerran kuuntelin tuoretta veisuvoittajaa sunnuntaina radiosta.

Tuossa vaiheessa kaikki oli vielä hauskaa, mutta kuten usein ennenkin, yhden ja saman asian toistaminen loputtomiin voi ajaa tavalliset ei-kovin-autistiset ihmiset hulluuden partaalle. Etenkin jos ei ole elämänsä aikana fanittanut mitään tai ketään, ei edes siinä iässä kun toiset olivat heppahöpöä, Gunnareita tai Take Thatia. Maanantaiaamuna olin jo täysin kypsä: ei enää! Apua! Lopettakaa! Soittakaa joskus jotain muuta! Voisitteko puhua muustakin kuin Lordista! Tontti! Talo! Juhlaraha! Itsenäisyyspäivän vastaanotto! Kansanjuhla, kauppatori, gloryhunter, jääkiekkohäviö ja happamia-sanoi-kettu-pihlajanmarjoista!

Hypen sinetöi Suomen oma Muhammed-kohu eli Putaansuun kuvien julkaisu nimeltämainitsemattomassa roskalehdessä. Nettiboikotti sai jälleen suuret massat, lapset ja nuoret liikkelle, jo toisen kerran tänä armon vuonna 2006. Virtuaalinen mielenilmaus on siitä vaivatonta, että se on pelkkiä klikkauksia ja numeroita, manipulointia tietenkään unohtamatta. Helsingin kaduilla mielenosoitukseen osallistui peräti kolme ihmistä.

En voi olla pohtimatta, vallitseeko virtuaalisen ja kasvokkaisen välisessä vuoropuhelussa todellakin kolmen suhde 120 000:een - siis se mikä on webissä neljäkymmentä tuhatta, on fyysisessä maailmassa tarkalleen yksi.

Jos virtuaalisten kulttuurien sisälle katsotaan perinteisestä maailmasta imettyjen oppien kautta, joku saattaa pettyä pahasti.

tiistaina, toukokuuta 23

Flashback

Valmistaudun tenttiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003. Ulkona on vaaleanvihreää ja kaunista, koska vihdoinkin sataa, ja esseiden rääpystäminen ruutupaperille käsi krampissa tuo erehtymättömästi mieleen perusopiskelijoiden toukokuut. Tosin omaksi häpeäkseni on sanottava, että jaksoin yleensä valmistautua vain yhteen kevättenttiin ja lykkäsin loput otollisempaan ajankohtaan.

Se mitä tehdään, se myös tehdään hyvin.

En kuitenkaan ole varma, noudattaako nyt suorittamani tulevaisuudentutkimuksen opintokokonaisuus tätä periaatetta. Luultavasti en parin kuukauden kuluttua muista kuin joukon muodikkaalta kuulostavia käsitteitä. Näistä erimerkkeinä mainittakoon megatrendit, heikot signaalit, visiot, missiot, systeemit, skenaariot ja paradigmat. Ainakin omalla alallani opintojaksoa voidaan pitää jonkinlaisena bingoruudukon täyttämisen kertauskurssina.

Sanoihan jo suosikkini Hannu Taanila, että visio on suomeksi yhtä kuin hourio. Helmut Schmidt taas on todennut: "Jos alan nähdä visioita, menen lääkäriin."

Terveyteni säilyttämiseksi pyrinkin ottamaan etäisyyttä lukemaani ja näkemään paperilla pelkästään vastauksia tenttikysymyksiin.

Se siitä perusteellisuudesta.

torstaina, toukokuuta 11

Verkostorakenne

Olen useampaan otteeseen tuskaillut virtuaalisosiaalisuuden käsiteavaruutta, joka kaikessa päällekkäisyydessään ja monimutkaisuudessaan ajautuu käsityskyvyn tuolle puolen. Yksi on näkevinään heimoja, toinen yhteisöjä, ja kolmas kieltäytyy näkemästä yhteisöjä missään muualla kuin perinteisessä organisaatiossa tai omassa naapurustossaan.

Tuoreimpia meriselityksiä edustaa Wasko & Faraj (2005) -artikkeli asiantuntijaverkostojen tiedosta ja sosiaalisesta pääomasta. Kirjoittajat kunnioittavat Wengeriään ja toteavat, että hajautunut ja täydestä tuntemattomuudesta alkunsa saanut online-ryhmittymä on nimenomaan verkosto, ei yhteisö.

Tästä on seurauksena yksi pieni käytännön ongelma: tutkijoiden täytyy muiden toimiensa ohessa opetella verkostoanalyysi, jotta heillä olisi edes jonkinlaiset perusvalmiudet hahmottaa tutkimansa nettisosiaalisuuden rakenteita. Kuten Wasko & Faraj ovat jo todenneet, relationaalinen pääoma ja luottamus eivät kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta poiketen korostu verkossa, vaan lähtökohtana ovat rakenteelliset kytkökset eri yksilöiden välillä.

En pysty tällä hetkellä ajattelemaan yhtään tämän selkeämmin johtuen vallitsevista olosuhteista. Jos suomalaiset välttämättä haluavat elellä nykyisen kaltaisessa säätilassa, painukoot saman tien Saharaan.

keskiviikkona, toukokuuta 3

Hauskuus ei kuulu työpaikalle?

Viime viikon divarikäynniltä tarttui mukaani pakollisen sarjakuvateeman lisäksi mielenkiintoinen liikkeenjohdollinen opus. Judith Mair (2004) on antanut kirjalleen nimen "Takaisin töihin! Loppu lystinpidolle? - Ovatko työnteko ja järjestelmällisyys tärkeämpiä kuin tunneäly, tiimihenkisyys ja pehmeät taidot".

Tämän kissankorkuisen ja provosoivan otsikon nähtyäni olinkin jo henkisesti pakotettu ostamaan koko kirjan. Knowledge managementin oppisuuntauksiin imeytetyille tutkijoille teksti edustanee yleistystä ärjyimmästä päästä.

Mair vetoaa työpaikan perusarvoihin, siis ahkeruuteen, velvollisuudentuntoon ja kurinalaisuuteen; työpaikalla vietetään keskimäärin kahdeksan tuntia työpäivässä ja tämä oleskelu sijoittuu aikavälille 9-18. Joustavuus ja itseohjautuvuus ovat hänelle muotitermejä, joiden soveltaminen yrityselämässä romahduttaa lopullisesti työhyvinvoinnin. Työpaikalla ei aikuisten oikeasti saa olla viihdyttävää ja kivaa, vaan sen kuuluu tarjota ihmisille turvallinen ympäristö omien määrättyjen tehtävien hoitamiseen. Tämä on Mairin mukaan kaiken esimiestyön lähtökohta: "Pitää luoda puitteet, joiden sisällä he [työntekijät] voivat keskittyneesti ja kohtuullisen jatkuvuuden vallitessa paneutua työhönsä. Työtä pitää olla rajallinen ja arvioitavissa oleva määrä ja siinä tarvitaan selkeät toimenkuvat, oikein mitoitetut tehtävät ja selväpiirteiset vastuut." (s. 17)

Tällaiset väitteet jokainen voi allekirjoittaa, ja Mair saakin itsestään irti runsain mitoin järkeviä lauseita. Lukiessa joutuu kuitenkin tämän tästä pysähtymään ja miettimään kirjoittajan motiiveja. Onko työn avoimuus ja joustavuus jonkinlainen ylitsepääsemätön este määrättyjen tehtävien suorittamiselle? Haluaako Mair palauttaa kurin ja järjestyksen kaikkiin maailman yrityksiin, riippumatta siitä, mitä ne tekevät, millaisessa ympäristössä ja kenelle? Onko hän koskaan kuullut esimerkiksi ståhlelaisesta organisaatiojaottelusta? Jos olisi, miksei hän rajaa keskusteluaan mekaaniseen toimintaympäristöön, vaan kirjoittaa keittokirjan? Onko 1920-luvun oppien ihailun perimmäisenä syynä kenties johdon oma kyvyttömyys sietää epävarmuutta?

Tarvitseekohan erikseen mainita, että kirjan kirjoittaja on saksalainen.

Mair herättää kysymyksiä, mutta ei juuri vastaa niihin. Valveutuneempi ja asiaan paremmin vihkiytynyt lukija voisi hyödyntää tekstiä omassa ajattelussaan. Minulla näkyvin vaikutus oli se, että nähdessäni sanaparin "Säädellyt olosuhteet" tunsin pienten ötököiden kävelevän pitkin selkärankaa.

Enpä taida lähteä Kölniin puhumaan virtuaalisen toimintakulttuurin eduista.