tiistaina, maaliskuuta 28

Kasvottomuuden kirous

Viime päivinä computer-mediated communication -teoriat ovat puhuttaneet useampaan kertaan. Vanhimmat tähän perinteeseen yhdistettävät tekstit, jotka sijoittuvat ajalle ennen verkottuneita henkilökohtaisia tietokoneita, ovat tutustumisen arvoisia mutta samalla kadottaneet relevanssiaan kuin viisi kautta peräkkäin joukkuetta luotsannut HT-valmentaja.

Varhaisaikojen CMC-asetelmassa näyttäytyy vahvana skeptisyys, joka on itsestäänselvyytenä liitetty ei-kasvokkaisten sosiaalisten maailmojen tutkimukseen. Taustalla nähtävästi on tutkijoiden yksioikoinen käsitys siitä, mitä voidaan pitää "sosiaalisena kanssakäymisenä".

Kasvokkaisuuden ja fyysisen läsnäolon vaatimus on - tietoisesti tai tiedostamatta - ohjannut suurimman osan tutkimuksista määrätyille raiteille ja suoraan valmiiksi myöhässä olevaan junaan.

Milloin hyvinkin muodollisia ryhmiä on yritetty virtualisoida ja lopuksi todettu lakonisesti, että eipä onnistunut; milloin taas tutkijat ovat monisanaisesti raportoineet niitä ongelmia, joita tietokonevälitteinen kommunikaatio väistämättä aiheuttaa.

Positiivinen ajattelu luontuu minulta yhtä hyvin kuin politiikka porsaalta. Silti en voi olla ihmettelemättä, miksi menneinä vuosikymmeninä on tehty niin vähän tutkimuksia epämuodollisen ryhmän edellytyksistä hyödyntää tietokonevälitteisiä kanavia tai niistä mahdollisuuksista, joita nämä välineet antavat esimerkiksi suhteessa kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Tässä GDSS-sovellukset lienevät kaikkein ansioitunein tutkimushaara, mutta monissa muissa ympäristöissä tieto on vasta saavuttamassa akateemisen kentän.

maanantaina, maaliskuuta 27

Google- ja radiopoimintoja

Olen muotoillut työhypoteesin: huomattava osa yleisillä foorumeilla jaetusta viisaudesta on parissa sekunnissa googletettua ja copypastattua informaatiota. Kertooko tämä sitten siitä, että opitun (hiljaisen) kokemustiedon levittäminen on liian vaikeaa tai riskialtista - sitä en tiedä.

Googleviisauksien jakaminen ei sinänsä ole osoitus mistään muusta kuin hakijansa erinomaisesta kyvystä löytää perimmäiset vastaukset hakutuloksiksi tulleiden undulaatti-, koira-, hevos-, gerbiili- ja marsusivujen keskeltä. Näitä osuu keskimääräiseen vapaa-ajan asiahakuun alun toistasataa, ja ne loput viisi saattavat jopa liittyä aiheeseen.

Ehkä vielä joskus hakukone tarjoaa mahdollisuuden rajata asiahaut söpö-ihkujen eläinystävien sijasta pelkkään ihmiskuntaan.

Tätä kirjoittaessani tutkija Mikko Aro piti Ylen Radio 1:ssä lyhyen esitelmän aiheesta Nettihuutokaupat ja sosiaalinen pääoma. Aiheen läheisyydestä huolimatta otsikko vaikutti hämärältä ja lienee verrattavissa omiin teemoihini, joissa toisessa vaakakupissa ovat virtuaaliset ryhmätyöympäristöt, foorumit ja blogit, ja siellä toisessa sitten vaatimattomasti luottamus ja sosiaalinen pääoma.

Poimintoja:

"Virtuaalinen maine on sosiaalista pääomaa, joka hyödyttää sekä yksilöä että yhteisöä. Tässä tapauksessa maine viittaa lähinnä henkilön luotettavuuteen."

Allekirjoitan.

"Palautejärjestelmät tukevat luottamuksen syntymistä ja kannustavat käyttäjiä toimimaan rehellisesti. Hyvän maineen uhraaminen yksittäisen kaupan takia ei ole kannattavaa. Palautejärjestelmän käyttäminen siis rakentaa nettihuutokaupan käyttäjistä eräänlaisen sosiaalisen yhteisön. - Valvonta ei ole paras tapa lisätä käyttäjien turvallisuutta. Tehokkaampia voivat olla ihmisille annetut syyt toimia rehellisesti ja taito ymmärtää sosiaalisia yhteisöjä."

Puhtaiden rationalistien maailmassa kontrolli on luottamuksen synonyymi, toisessa ääripäässä taas sen vastakohta. Tutkijoiden haasteena on oppia ymmärtämään ilmiön todellista olemusta ilman koulukuntataakkaa.

lauantaina, maaliskuuta 25

Ulkoasun muutos

Edistyin vaihtamaan blogin templaattia, joten on jopa mahdollista, että kirjaimet eivät enää vilise silmissä. Samalla sivun värimaailma hyppäsi 1970-luvun riemunvihreästä noin kaksi vuosikymmentä eteenpäin.

Peruskäytettävyys on kehnolla tasolla ja vaatii bloggaajilta omaa viitseliäisyyttä. Uusimpien tekstien listalla sivun alalaidassa ei ole minkäänlaista linkkiä takaisin ylös, kuten ei kuukausiarkistossakaan. Yksittäisistä teksteistä taas pääsee linkkiä pitkin pois - mutta vain pääsivulle, jossa ovat esillä uudet postaukset.

Ajan myötä myös arkistolle lienee syytä tehdä uusi jäsennys. Kolmenkymmenen kuukauden mittainen arkistolinkkirimpsu ei palvele kenenkään tarkoitusta.

perjantaina, maaliskuuta 24

Dokumentointi kannattaa aina

Huomasin, että en ole joko ehtinyt tai jaksanut päivittää vapaamuotoista kuvausta jatko-opintojen etenemisestä. Kyseessä on kahden A4:n mittainen dokumentti, jonne olen silloin tällöin näpytellyt edellisten viikkojen aikaansaannoksia ja mullistavia tapahtumia.

Ikävä kyllä vuoden 2004 kohdalla ei lue mitään.

Viime syksynä pääsin kirjaamaan neljä saavutusta: yksi julkaisu, teoriataustan selkiytyminen, tutkimusryhmään juurtuminen ja kurssisuoritukset.

Myös tämän vuoden otsikon alla on tyhjää, mutta täysin eri syistä kuin vuonna 2004. Ehkä järkevintä olisi siirtää tutkimusprosessin kuvaus tekstinkäsittelyhelvetistä blogiin - tiedolla kun ei ole mitään arvoa, ellei se tule jaetuksi.

Huumoriarvoja ei tietenkään voi olla väheksymättä, kuten esimerkiksi kommentissa "Artikkeli julkaistiin lopulta, mutta se ei liity millään lailla tutkimusaiheeseeni."

Onneksi ajat muuttuvat ja julkaisujen taso sen myötä.

torstaina, maaliskuuta 23

Oppimisen ylistys

Viikonlopusta on tulossa tukala, koska en ole opinnoilta ja muilta pakottavilta velvollisuuksilta juuri ehtinyt keskittyä luottamusaiheisiin artikkeleihin. Kuitenkin niistä olisi tarkoitus löytää olennaisimmat ja sunnuntaihin mennessä koota teksteistä taulukko toisten kirjoittajien nähtäville.

Kaaoksen keskellä kurssien sisältö tutkimus- ja analyysimenetelmineen juoksee suoraan toisesta korvasta ulos. Käytännössä opin koko päivänä vain yhden asian: on äärimmäisen vaikeaa syödä ananasrenkaita muovilusikalla.

keskiviikkona, maaliskuuta 22

Motivaation juurilla

Toistuvasti löydän itseni pohtimasta syitä ihmisten innostukseen jakaa tietoa ja ideoita virtuaalisia kanavia pitkin.

Vielä useammin löydän itseni tilanteesta, jossa päätän sivuuttaa kaikki motivaatioteoreettiset selitykset yksinkertaisesti siitä syystä, että psykologian ymmärrykseni rajoittuu kymmenen vuoden takaisiin lukiokursseihin ja aivovammaiseen ulkoapänttäämiseen.

Täydellinen motivaation ohittaminen ei kuitenkaan ole nettimaailmassa suotavaa, saati edes mahdollista. Henkilökohtainen status, maine ja palkitsevuus ovat tavoitteita, jotka - jälleen kerran - ovat taipuvaisia intensifioitumaan.

Optimistinen toimija toteaisi, että ihmiset haluavat pitää osaamisensa ajan tasalla, verkottua, saavuttaa mainetta ja reflektoida omaa oppimistaan. Pessimistisempi tapaus luultavasti lausuisi Studio Julmahuvin klassisen sketsin tapaan, että "me halutaan vaan julkisuutta ja saada päteä".

tiistaina, maaliskuuta 21

Nettityhmyydestä

Helsingin Sanomien Pekka Pekkala kirjoittaa (HS 21.3. sivu D1) Internetin tyhmentävästä vaikutuksesta. Rohkenen lainata kolumnista kolmasosan.

"Viimeinen askel tässä minulta-minulle -kulttuurissa ovat blogit. Ne tarjoavat erittäin helpon tavan rakentaa päiväkirjan tapaisia julkaisuja verkkoon. Omassa blogissaan kuka tahansa voi kirjoittaa juuri niistä asioista joista haluaa ja juuri sillä asenteella kuin haluaa.

Internetteknologia tarjoaakin täysin uuden tavan tasapäistää kaikkien mielipiteet. Se on kuin jättimäinen, nousuhumalainen baaripöytä, jossa kaikki saavat puheenvuoron yhtä aikaa riippumatta siitä, onko oma juttu millään tavalla kiinnostava muun pöytäseurueen mielestä.

Mutta ainakin kaikille puhujille jää illuusio siitä, että juuri minua kuunnellaan ja juuri minun juttuni sai kaikki muut nauramaan. Vaikka tosiasiassa kaikki nauroivat omille, erinomaisille jutuilleen."

Niinpä tekevät. Toisaalta Pekkala sivuuttaa kokonaan blogiavaruuden kollektiivisen huumorin: nauramme myös sille, että olemme kaikki kyllin omituisia spreijataksemme harmaat bittiseinät värikkäillä sanoilla, joista kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut. Joka tapauksessa voimme aamun valjetessa kokea saaneemme jotain aikaan, eikä poliisikaan välttämättä tule kolkuttamaan ovelle.

Myös Jyrki Lehtolan viimekeväinen kolumni (Tietoviikko 21.4.2005, 4) täytyy pitää mielessä. Kohtaamalla itsemme netissä voimme varmistaa, ettei muita ihmisiä tarvitse oikeasti kohdata missään.

Nämä ovat tietenkin vain käyttäytymisen ääripäitä, mutta kaikkiaan Pekkala puhuu täysin asiaa netin tyhmistävästä vaikutuksesta. Sosiaalinen todellisuus - etenkin virtuaalinen - on liian monimutkainen tullakseen hahmotetuksi, ja niinpä ihmismieli on taipuvainen poimimaan vain parhaat marjat päältä. Valitsemme tietenkin ne, jotka parhaiten vastaavat omaa rajallista kiinnostustamme.

Tämän kaiken keskellä kärsivät tutkijat yrittävät vakuuttaa maailman netin erinomaisuudesta oppimisen ja ideoinnin työvälineenä.

Julkaisuputki

Testailin illalla linkkien toimivuutta ja Blanchardin päivitetty julkaisuluettelo melkein hymyilytti. Ahkera psykologian tohtori on ehtinyt pureskella yhteisöllisyyden käsitettä ympäristössä jos toisessakin: keskustelufoorumilla, blogeissa, listserveissä. Tällä tekniikalla kirjoittamisen aiheet tuskin pääsevät loppumaan, sillä käsittelemättä ovat vielä esimerkiksi mudit, chatit, pikaviestimet, wikit ja ryhmätyöohjelmistot.

Voidaan kuitenkin kysyä, mitä arvoa kepin nokassa heiluteltu yhteisöllisyyden mittatikku tuo tutkijoille ja eritoten yhteisöille itselleen. Se arvioi yksilöiden senhetkistä kokemusta suhteessa McMillanin ja Chavisin kokoamiin yhteenkuuluvuustekijöihin x, y ja z, mutta ei kerro mitään siitä, kuinka sosiaaliset rakenteet verkossa muodostuvat tai mikä niitä pitää yllä. Tässä suhteessa näkisin luottamuksen huomattavasti loogisempana tutkimuskohteena.

Ehkä juuri sen vuoksi vietän vuosipäivää lukemalla artikkeleita impersonaalisesta luottamuksesta. Blanchard sentään tuntee käyttämänsä käsitteen, mutta samaa ei voi sanoa omasta tutkimuksestani.

maanantaina, maaliskuuta 20

Mullistus

Päivän blogipalaverista intoutuneena lisäsin linkkilistaan kauan rästissä olleita nimiä, mitä voidaan pitää vireystilaan nähden hämmästyttävänä saavutuksena.

Olisin juhlistanut tapausta pullollisella Duvel -olutta, mutta kauan ja hartaudella treenattu Hattrick-Muhonen ei mennyt vieläkään kaupaksi (kolmas yritys) ja sain tapahtuneesta virtuaalisen herneen nenään.

Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu.

Virtuaalimaailman laki

Viime viikolla tulin pohtineeksi verkkoyhteisöjen byrokratiaa. Jos sosiaalisiin systeemeihin liittyviä ilmiöitä ryhtyy vakavissaan tutkimaan virtuaalisessa ympäristössä, saattaa tulla seuraavaan johtopäätökseen: useimmilla niistä on taipumus intensifioitua.

Kommunikaatioteoriat opettavat, että sosiaalinen kategorisointi ja käyttäytymisen säätely oman viiteryhmän normeilla muodostuu verkossa vielä leimallisemmaksi kuin face-to-face -maailmassa. Tavoittavuuden aste on huikea ja käytännössä yhteisö rakentuu vastavuoroisuuden periaatteen ympärille - toisin kuin monet "reaaliset" sosiaaliset yhteenliittymät, joiden yhteinen intressi edustaa pikemminkin muotoseikkaa kuin aitoa inhimillistä tarvetta.

Luottamus ja kontrolli venytetään äärimmilleen. Sitoutuminen yhteisiin arvoihin ja omistautuminen yhteisölle liikkuvat sfääreissä, joita aiempien vuosikymmenten poliittiset liikkeet kadehtisivat.

Tarjoankin intensifioitumista virtuaalisen ja konkreettisen välisen vuoropuhelun yleispäteväksi lainalaisuudeksi, ja paremman viisauden puutteessa julistan, että se on 42:n kaltainen vastaus kaikkiin virtuaalimaailman kysymyksiin.

tiistaina, maaliskuuta 14

Tuoretta byrokratiaa

Monet verkkoyhteisöihin liittyvät ennakkoasenteet, joita graduaikana lukemani keittokirjat synnyttivät, ovat matkan varrella karisseet pois. Hyvänä esimerkkinä on uuteen yhteisöllisyyteen liittyvä vapaus ja dynaamisuus. Nämä väittämät tietenkin pätevät, jos yksilö päättää luovia erilaisten virtuaalisten verkostojen välillä ottaen palasia sieltä ja toisia täältä. Tämä voi olla tehokas tapa markkinoida itseään ja kerätä viisautta.

Tiiviiseen yhteisöön dynaamisuusajattelu ei kuitenkaan sovi, päinvastoin. "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."

Monet rajatun intressin ympärille rakentuneet yhteisöt täyttävät lähes kaikki Weberin esittämät byrokraattisen organisaation kriteerit. Pohjimmiltaan tämä on aivan luonnollista. Monet yhteiskuntatieteilijät ovat viisaudessaan todenneet, että tietoverkkojen aikakaudella ei tarvitse luoda uutta sosiologiaa, vaan oppia ymmärtämään virtuaalisen ja konkreettisen vuoropuhelua.

Näin ollen maailma on tulvillaan verkossa syntyneitä anonyymeja yhteisöjä, jotka pyrkivät rakentamaan kaikkia koskevat standardit, kirjaamaan yhteiset toimintatavat, poistamaan yhden ihmisen mielivallan sekä tarjoamaan etenemismahdollisuuksia uusiin ja parempiin rooleihin. Samalla yhteisön valta keskittyy tietylle ydinryhmälle, kulttuuri kehittyy muutoksia vastustavaksi ("Kuka idiootti on vaihtanut otsikoiden fonttikokoa?") ja yksittäisestä jäsenestä tulee pieni ratas osana suurta koneistoa.

Se ratkaisevin ero liittynee raportointiin. En ole onneksi vielä nähnyt verkkoyhteisöä, jossa täytyisi laatia kolmena kappaleena kirjallinen selvitys siitä, mitä on tehnyt edellisellä viikolla.

keskiviikkona, maaliskuuta 8

Luottamusta vai kontrollia

Luin iltalukemisena Kramerin (1999) artikkelia luottamuksesta. Tykästyin erityisesti hänen siteeraamaansa esimerkkiin "sieniharrastajien organisaatiosta" (joskin itse puhuisin tietysti yhteisöstä): luottamus muiden tietopohjaan ja tietämykseen nousee arvoon arvaamattomaan, jos kääntöpuolella on riski saada myrkytys tai kuolla kupsahtaa.

Toiseksi, artikkelissa käsiteltiin myös teknologian ja luottamuksen suhdetta, mutta eri näkökulmasta kuin omassa työssäni. Ongelmaa kun voi lähestyä monelta eri suunnalta, joista on helppo tunnistaa kaksi ääripäätä: miten on mahdollista luottaa, jos kanssakäyminen on kokonaan virtuaalista? Käänteisesti, millä tavoin teknologia voi aiheuttaa sen, että ihmiset lakkavat luottamasta?

Vastauksia kumpaankin kysymykseen lienee monia. Ensimmäiseen niitä kuullaan toivottavasti lisää viimeistään väitöstilaisuudessa. Kuten S. Järvenpää on todennut, luottamusta on pakko olemassa myös virtuaalisessa ympäristössä, sillä ilman sitä sinne ei koskaan olisi syntynyt sosiaalisia rakenteita kuten tiimejä. Entä jälkimmäinen, eli teknologian väärinkäyttö, mikä johtaa luottamuksen murenemiseen?

Erityisesti teknologiavälitteisissä muodoissaan kontrolli tuntuu olevan epäluottamuksen synonyymi. Kramerin listausta noudattaen voidaan tunnistaa kolme kielteistä seuraamusta: jos ihmisten toimintaa valvotaan, he kadottavat sisäsyntyisen motivaationsa toimia organisaationsa tai ryhmänsä parhaaksi. Toiseksi, he saattavat pelätä valvontaa niin paljon, että "halvaantuvat" paikalleen. Kolmanneksi, seurantajärjestelmän käyttöönotto on ns. vääränlainen viesti ylhäältä, johon reagoidaan epäluottamuksella ja kieltämällä kaikki.

Oheinen analogia on hieman kaukaa haettu, sillä yliopistotutkijoita ei ainakaan toistaiseksi ole kiinnitetty tutkajärjestelmään ja kameravalvontaan, mutta kuitenkin.

Henkilökohtaisesti en ole kokenut työajan seurantaa tai uutta peruspalkkausjärjestelmää elämää suuremmaksi ongelmaksi. Täten kiistän kaikki asiayhteydet niihin. Tulipahan vain mieleen. Kenties julkisella sektorilla voitaisiin puhua eräänlaisesta "institutionaalisesta epäluottamuksesta" - nyt ne (siis ketkä?) taas kehittelevät siellä jotain järjetöntä yliopistojen pään menoksi. Syy ei ole kenenkään tiedossa, mutta seuraukset tapahtuvat erikseen pyytämättä.