tiistaina, tammikuuta 30

Silverman bullet

Vietin lomapäivää lukemalla yhden dekkarin sekä ensimmäisen neljänneksen Koskinen et al. (2005) eepoksesta Laadulliset menetelmät kauppatieteissä. Huomenna ehtinen faktanäkökulmaan asti. Outoa on, että en hankkinut kirjaa heti sen ilmestyttyä.

Viimeistään sivun 38 kohdalla ymmärsin, että syytä olisi ollut: "[Toinen] seikka jota kannattaa välttää, on liian laajojen ongelmien tutkiminen. Tutkimuksessa pitäisi sanoa paljon yhdestä asiasta, ei vähän monesta (Silverman 1995)."

maanantaina, tammikuuta 29

Orpokalvo, kuolleet julkaisut ja yleinen rahankerjuu

Otsikossa mainitut nimekkeet kuuluvat koneellani majailevalle ppt-esitykselle ja parille dokumenttikansiolle. Aion käyttää osan päivästä perinteiseen tiedostojen siivoamiseen, kuten aina ennen lomaa. Postit ovat jo selvillä.

Aamupäivällä kävimme Juha-Matti Arolan ja pienen tutkijaryhmämme kanssa keskustelua virtuaalisuudesta. Koska kaikilla osallistujilla on tavalla tai toisella tietojohtamistausta, päässäni pyörivät näiden kahden universumin väliset kytkökset. Vähäisimpiä eivät ole tiedon jakaminen virtuaalisissa ryhmissä, motivaatio, kyvyt, oppiminen, eri kommunikointikanavat ja kulttuuriset erot.

J-M pystyy yhden ainoan päivän aikana toteuttamaan palaverin Suomessa, toisen Italiassa ja kolmannen Amerikoissa. Samaan aikaan fyysiskokoustajat eivät saa tapaamista aikaiseksi edes käytävän toisessa päässä olevan työkaverinssa kanssa. Seuraavana päivänä matkustamme 10 tuntia junassa tavataksemme kaksi ihmistä; kasvokkaisuuden alttarille uhrataan rahat, työaika ja oma mukavuus (poislukien yksilöt, jotka välttämättä haluavat käydä päiväseltään vaikka toisella puolella valtamerta Edinan ja Patsyn tapaan).

Tämän kaiken jälkeen meillä on pokkaa kirjoittaa julkaisuihimme: "It is important to capture distributed knowledge assets", vaikka kunnioitettavat capturointiprosessin yritykset tyrehtyvät yksinäisten kalvosettien kirjoittamiseen IC-junan epäsosiaaliluokassa. Pekkarista lainatakseni, on perin selvää, että tietonäkökulmasta virtuaaliympäristön reaaliaikainen ja ennalta aikataulutettu yhteydenpito eri kumppaneihin päihittää matkalaukku kielen alla juoksentelun noin kahdeksan-nolla.

Näin siis siinä tapauksessa, että virtuaalisuus ilmenee vuorovaikutteisessa muodossaan - alusta ei rakenna toimivaa työyhteisöä, koska kommunikointi lähtee ihmisistä.

Kasvokkaisten seminaarien ja workshopien anti on pääpiirteissään hyvää ja arvokasta, mutta niiden päätyttyä olo on kuin bulimikolla noutopöydässä: kunpa saisi kaiken pullautettua ulos ja menetetyn ajan takaisin, tilalle lyhyen kiteytyksen päivän opetuksista. Tilannetta ei helpota se, että matkalla odottaa muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus ja illalla kotona sähköpostien selvittäminen.

Muutosvastarinta yritys- ja yliopistomaailmassa on pelottavan sitkeää. Kuten todettua, minua on viime kuukaudet mietityttänyt, kuinka oppia agitaattorin taitoja ilman alkeellisintakaan suullista kommunikointitaitoa. (Tiedän, vastaus on tietenkin "kirjoita siitä blogissa".) Suuressa mittakaavassa asiat hoidetaan niin, että viedään ihmisiltä matkustusbudjetit ja pakotetaan kauniisti omaksumaan se minkä muut ovat jo tehneet; valaistuminen seuraa ennemmin tai myöhemmin.

Mutta entä yliopistossa. Millä tavoin perustava, jokapäiväiseen arkeen kuuluva informaatio ja ideat saadaan esille siellä, missä niitä tarvitaan? Mistä vapaata tilaa yhteisille ajatuksille ja verkottumiselle? Ongelmia ei pitäisi työn luonteen puolesta juuri olla, mutta silti olemme muuttuneet menneiden aikojen internet-edelläkävijöistä lähes täydellisiksi perässähiihtäjiksi.

Intressipohjaiset virtuaaliyhteisöt perustuvat vapaaehtoisuuteen - ja toimivat silti - mutta työyhteisöissä ei mitä ilmeisimmin tapahdu mitään ilman kannustimia, rahaa ja ilmaisia lounaita. Unohtakaa autonominen tietotyöläinen: ensin tarvitaan valvontapoliisit ja systeemihitlerit. Elleivät käyttäjät siis kirjaudu säännöllisesti käytössä olevaan yhteistyöympäristöön, he joutuvat mustalle listalle, tuhoavat osuutensa yhteisistä rahoista, tai menettävät oikeutensa juoda kahvia iltapäivisin.

torstaina, tammikuuta 25

Vuorovaikutuksella tietoyhteiskuntaan

Kotimainen laajakaistastrategian seurantaryhmä toteaa raportissaan, että verkkoyhteisöt ja käyttäjien henkilökohtainen sisällöntuotanto ovat avain tietoyhteiskuntakehitykseen. Mainiota, joskin vanhastaan tuttua.

Arjessa ja vapaa-ajassa siis kaikki hyvin toistaiseksi. Toisaalta tulin äskettäin pohtineeksi, kuinka kauan takalinjan yrityksissä ja julkisen sektorin organisaatioissa vielä kannetaan vanhan informaationhallinta -aikakauden ja webin varhaissukupolven rakentamaa taakkaa - silloinkin, kun työ on luonteeltaan jotain aivan muuta kuin ankaran määrämuotoisen informaation käsittelyä ja dokumenttien hallintaa. Tiedättehän tilanteen: informaatiota kaatuu niskaan joka tuutista, tilannetta helpottamaan implementoidaan teknisesti kivalta vaikuttava systeemi jota kukaan ei halua käyttää, projektien ja yksiköiden tietoja päivittävät keskitetysti operoivat webmasterit aina kun sattuvat muistamaan, ja kaikki edes vähän hyödylliseltä vaikuttava sisältö liikkuu sähköpostin välityksellä aiheuttaen satojen tai tuhansien viestien ehtymättömän tulvan ja informaatio -burn-outin.

Tämänvuotisessa ITAn (International Association of Telework) workshopissa "Innovations and mobility in distributed organizations" työelämää tarkastellaan katse jo tulevaisuudessa: ilmeisesti yksi osaratkaisu ongelmiin ovat 1980-luvulla tai myöhemmin päivänvalon nähneet digitaaliset natiivit.

Tarkoitus ei liene lakaista keski-ikäistä väestönosaa maton alle. Minua kiinnostaisi vakavissaan tietää, kuinka heidän kykyään omaksua virtuaalikommunikaatiossa vaadittavia taitoja olisi mahdollista edistää; samalla pelkään, että vastauksen ja ratkaisun löytäminen kestää kauemmin kuin näiden ihmisten jäljellä oleva työura.

Luin tänään kirjaa nimeltä "Hyvä käytös, hyvät tavat". Ensimmäistä kertaa tutustuin siis käytösoppaaseen, joka on kirjoitettu suunnilleen omana elinaikanani, jolloin naisten arjen tärkein velvollisuus ei välttämättä ole näyttää kauniilta ja iloiselta kun puoliso tulee töistä kotiin. Totta puhuen teos oli niinkin uusi kuin vuodelta 2005. Olin ilahtunut siitä, että sähköposti(!)etiketti ja nettikulttuuri ovat myös saaneet oman pienen lukunsa. Eija Kämäräinen kirjoittaa: "Hyvä käytös niin oikeassa kuin virtuaalisessa todellisuudessa on kuitenkin lähtökohdiltaan sama: otetaan muut huomioon ja kunnioitetaan heidän yksilöllisyyttään" (s. 101). Monien ihmisten todetaan viettävän huomattavasti aikaa erilaisissa virtuaalisissa yhteisöissä.

Yleiset käyttäytymisvinkit ja kannustus nettivarovaisuuteen ovat yleistekstinä täyttä asiaa, joskin kovin muodollinen lähestymistapa sähköpostiviestintään laittaa aina epäilemään. Tietenkään en tarkoita, että uutta yhteistyökumppania tai tieteellisen lehden editoria tulisi lähestyä epämuodollisella "kivat sulle" -viestillä; kohteliaisuus on aina varma valinta ja useimmilla selkäytimessä. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää, että yksi ja sama väline taipuu monenlaisiin käytön muotoihin ja alakulttuureihin, oli kyseessä sitten sähköposti, pikaviestin tai anonyymi keskustelufoorumi.

Tällä tavoin välttyisimme suurelta osalta niistä turhauttavista vertailuista, joiden mukaan sähköposti ei ole mitään verrattuna kirjeeseen, tai jotka tulkitsevat kaiken sosiaaliseksi luokiteltavan toiminnan sijoittuvan todellisuuteen, josta internet-yhteydet on ikuisiksi ajoiksi katkaistu.

lauantaina, tammikuuta 20

Ensimmäinen karonkka

Noviisitason karonkkavierailu on onnellisesti ohi. Loisteliaan erinomainen toteutus herätti kunnioitusta kaikkien tieteellisten yksikköjen mittareilla. Täten kiitospuheenvuorot oikeaan osoitteeseen kohdennettakoon.

Päivän mittaan oivalsin, että en enää näiden vuosien jälkeen suhtaudu paniikinomaisesti väitöstilaisuuksiin ja tieteellisten tulosten esittämiseen. Päinvastoin - suorastaan toivoisin keskustelun jatkuvan kauemmin kuin kuulijoiden hermot suovat. Ylimääräisiä oireita aiheuttavat sen sijaan oheissälät, sekalaiset järjestelyt ja informaalit puheenvuorot, joissa en tule kuuna kullan valkeana yltämään nyt nähdylle tasolle, vaikka illan ohjelmasisältöä epätoivoisesti rukattaisiin emäntänsä näköiseksi.

Koska emme ole yksilöinä yhteismitallisia, osa meistä on suorastaan kotonaan seiväs perseessä -tilaisuuksissa, osa taas viihtyy epävirallisemmissa istunnoissa. Parhaimmillaan muodollinen ja epämuodollinen yhdistyvät yhdessä ja samassa yksilössä ja muodostavat sulavan akateemis-manageriaalisen harmonian, jota sivustaseuraaja kykenee ainoastaan tölläämään huuli pyöreänä.

Kaikesta levottomasta oirehdinnasta huolimatta viime päivät ja viikot ovat olleet uuden oppimisen ja ideoiden luvattua vyöhykettä. Tästä on otollista jatkaa viimeistään maanantaina, mikäli satun muistamaan uuden työviikon alkaneen.

keskiviikkona, tammikuuta 17

Arvoa asiakasyhteisöllä

Tosibloggaajat - siis ne, joilla on paitsi riittävästi aikaa myös oikeat välineet käytössään - ovat jo vuorokausia sitten noteeranneet Satakunnan Kansan Blogiskoopin eli oman alansa "metablogin". Linkitän sen kuitenkin tänne, sillä firmablogeista sivutoimenaan tieteellisiä julkaisuja tuottavan henkilön tulisi seurata näitä keskusteluja aktiivisesti ainakin toisella silmällä.

Oppimisen ja uuden omaksumisen kyvylle on muutenkin käyttöä näinä aikoina. Jatko-opintokurssin artikkelissani koetan liittää virtuaaliyhteisöjä innovaatiokeskusteluun. Liittymäpintana ovat tällä kertaa asiakas- ja käyttäjäyhteisöt, jotka tiedossa, omistautuneisuudessa ja innovatiivisuudessa päihittävät perinteiset valmistajat mennen tullen.

Populaaripuolellakin yhteisöt noteerataan. Turun Sanomat julkaisi viime keväänä tätä sivuavan artikkelin "Virtuaaliyhteisöt ajavat kuluttajan asiaa".

Silti en voi välttyä ajattelemasta, että asiakasteema on kaluttu tyhjiin jo nettihypen aikana. Tietenkin virtuaaliyhteisöt luovat arvoa sinänsä (ja itseään varten), mutta miten se yrityksiä liikuttaa? Miten kaksi täysin eri toimintalogiikalla operoivaa palasta ylipäätään liitetään toisiinsa?

Onneksi minulla on kunnia pidellä käsissäni väitöskirjaa, jossa kerrotaan vastaus ensimmäiseen kysymykseen: yhteisöjen avulla on mahdollista lujittaa ja vahvistaa asiakassuhdetta. Jatkan siis työpaperini kirjoittamista vajoamatta kyynisyyteen.

Koska tutkimukseen voi tuoda läpinäkyvyyttä kertomalla siitä blogissa, kerron ohessa kappaleen verran paperin aiheesta, josta en siis ymmärrä mitään mutta yritän kovasti opetella ainakin valveilla ollessani.

"Thus far there is little formal research on collaborative innovation in relation to customers. User-based innovation itself is not a new phenomenon: e.g. literature on strategy, organizations, and product innovation all highlight the role of customers and users (Chan & Lee, 2004). Yet, in practice, they have played a limited and mostly passive role in product development (Nambisan, 2002). In contrast, online user communities (OUCs) and virtual customer communities (VCCs) provide businesses new opportunities for creating values through community involvement and relationships. Several authors have noted how Internet enhances the ability of firms to engage in on-going dialogue with their customers and leverage valuable knowledge."

Mutta nyt tukaanitapaamiseen.

maanantaina, tammikuuta 8

Tee työt ja viisastu

Ennen vanhaan käytimme otsikon mukaista toteamusta korttipöydässä osoittamaan seuraavana jakovuorossa olevan konkreettiset ja henkiset tavoitteet. Kirjaimellisemmin otettuna lause voisi olla myös uudenvuodenlupaukseni 2007, mikäli harrastaisin sellaisia.

Kolmanneksi toivoisin, että oppisin ymmärtämään, miksi tulevaisuutta täytyy jatkuvasti suunnitella, suunnitella ja suunnitella. En halua nähdä aikajanoja, joihin minun on sijoitettava tulevat julkaisuni. En halua enää ainuttakaan lomaketta, jossa minun on ilmoitettava seuraavan kvartaalin deliverableni projektissa. Miten voisin tietää vuoden 2008 tekemiseni, koska en tiedä, mitä teen huomenna?

Sam Inkinen puolestaan loihe lausumahan, että nukkuminen on välttämätöntä luovuudelle. Korttipeliviisauksien ohessa meillä savokarjalaisilla oli tapana sanoa pitkällään pötköttävälle: "Ei Luoja laiskoja elätä." Ei niin, mutta tieto- ja ajatustyön aikakaudella hyvin levännyt lyö laudalta väsyneen. Tämä viisaus tuskin saavuttaa koskaan keskustapuoluevaltaisia maaseutukuntia, mutta muiden toivoisi viimeistään 2000-luvulla erottavan levon ja laiskuuden toisistaan.

Keskustelu yliopistojen rahoituksesta ja tutkimuksesta jatkuu yhä kiivaana. Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja peräänkuuluttaa parempia asemia väitelleille tutkijoille eli huippuosaajille. Mikä tekee tohtoreista "huippuosaajia"? Kenties heidän tutkintonsa on virallisen koulutusputken huippua, mutta kuinka ihmeessä kapea-alainen jonkin teoreettisen keskustelun kanssa tallaaminen muuttaa ihmiset ainutkertaisen arvokkaaksi osaamisen pyhätöksi?

Pyhättö - kuinka kaunis sana. Ennen tuota vaihetta tutkijakoulutettavat kun ovat pelkästään "resursseja", joista yliopisto voi saada rahaa.

Mutta takaisin aiheeseen. Jossain toisessa keskustelussa, jonka lähdettä en muista, tohtoreita kutsuttiin pikemminkin tiedon ja tietämisen ammattilaisiksi. Sitä heidän tulisikin olla, ei mitään helvetin huippuosaajia.

Ja nyt takaisin unen, valveen, työn, luovuuden, loman ja vuosisuunnittelun rajamaille.