keskiviikkona, marraskuuta 30

Merkitystä hakemassa

Taannoisen Tampereen ITI-konferenssin jäljiltä syntyi mielenkiintoinen kolmijako virtuaalisten yhteisöjen relevanssista. Open source -pohjalle rakentuneet yhteisöt ovat jo vakiintunut ilmiö, ja kehittäjäyhteisöillä on sanottavaa myös muilla teknologian alueilla.

Toinen merkittävä kenttä on mediatoimiala. "Perinteinen" sisällön tekijä ei ehkä mielellään taivu ajatukseen siitä, että "perinteinen" asiakas ja sisällön vastaanottaja astuu hänen reviirilleen. Ilmiö on niin uusi, että kukaan ei vielä tunnu tietävän, mitä mahdollisuuksia - käytännössä, ei pelkästään ideoiden tasolla - käyttäjien mukaantulo antaa media-alan yrityksille.

Ajankohtainen sisällön tekemiseen liittyvä esimerkki on verkossa jaettava Star Wreck -scifiparodia ja sen nopea nousu maailman katsoituimmaksi suomalaiselokuvaksi. Tämä tuskin on viehättänyt kaikkia pitkän linjan elokuva-ammattilaisia, mutta muutoksen merkkejä se ainakin viestittää.

Kolmas yhteisöille luonnollinen toiminta-alue on arkinen intressiyhteisö, jossa etenkin nuorempi sukupolvi viihtyy jo kuin kotonaan. Omat viiteryhmät valitaan tarjolla olevasta valtavasta paletista kiinnostuksen mukaan, tarvittaessa läheltä omaa fyysistä elämänpiiriä ja tarvittaessa laajemmasta virtuaalisesta kontekstista. Intressiyhteisöt saattavat kuulostaa tyhjänpäiväisiltä oikean elämän korvikkeilta, mutta tavoittavuudessa ja sitoutumisessa ne saattavat päihittää reaalimaailman 8-0 - eikä tätä ilmiötä parane suoralta kädeltä tuomita "vääränä yhteisöllisyytenä".

tiistaina, marraskuuta 8

Ideasta sanoiksi

Kukas kissan hännän nostaa, ellei kissa itse. Kahdessa edellisessä kirjoituksessa olen toisaalta puolustanut tekstin varaan rakentuvia yhteisöjä ja toisaalta väittänyt, että verkkoyhteisöillä on erinomaiset edellytykset tukea innovaatiotoimintaa prosessin alkuvaiheessa. Näiden kahden asian väliin jää kohtuullisen leveä kuilu.

Vanhan viisauden mukaan ihmiset ajattelevat aina enemmän kuin sanovat (elleivät satu olemaan amerikkalaisia) ja sanovat aina enemmän kuin mitä pystyvät kirjoittamaan. Tässä kolminaisuudessa moni tekstipohjainen verkkoyhteisö jää lapsipuolen asemaan. Uuteen tietoon käsiksi pääseminen edellyttää paitsi henkilökohtaisia valmiuksia, myös jaettua fyysista tilaa ja sinne varustettua pullakahvitarjoilua. Silti pitäisi voida hyödyntää myös virtuaalisen kanssakäymisen vahvuuksia, parhaimmillaan hyvin vahvaa sitoutumista, aktiivista ja kannustavaa otetta keskusteluun, anonyymia ja informaalia rakennetta.

Työhypoteesina tutkijat voivat hyvinkin pitää sitä, että parhaaseen tulokseen päästään yhdistämällä nämä kaksi työskentelytapaa.

Menneisyyden paluu

Törmään toistuvasti väittämään, jonka mukaan puhtaasti tekstipohjainen verkkoyhteisö on jäänne menneisyydestä. "Se meni jo, mitä vielä mietit?" Kenties olenkin poikkeuksellisen tyhmä, kun en ole onnistunut muodostamaan selkeää käsitystä ilmiöstä kaiken tämän jo nähdyn, tiedetyn ja kirjoitetun keskellä.

On toinenkin vaihtoehto. Ehkäpä determinismi ja pakkoteknologistuminen sanelee, millaisia asioita yhteisötutkijoiden on suotavaa pitää julkisesti esillä? Päivän trendeistä kootaan tuhat ja yksi powerpoint -esitystä ja ennen kuin ainoatakaan järkevää teoriaa on ehditty muodostaa kontekstissa X, siirrytään seuraavaan virtaukseen, joka voi olla vaikkapa mobiiliyhteisö tai pahimmassa tapauksessa "ubiquitous community".

En ymmärrä tekstipohjaisuuden halveksimista siitä syystä, että se on kaiken online -viestinnän sydän ja täysin käyttökelpoista tavaraa tuhansille yhteisöille. Kaikki eivät yksinkertaisesti halua mennä verkkoon pelkästään idlatakseen virtuaalisessa hampurilaisbaarissa ja ihaillakseen jalassaan olevia Niken virtuaalilenkkareita.

Toiseksi, vanhat ja kertaalleen haudatut ilmiöt palaavat aina myöhemmin uudestaan, vain hieman hiotumpina. Virtuaalihengailun tilat ovat suoraa jatkoa perinteisille MUDeille. Nyyssiryhmien suosio hiipuu, sillä nyt täytyy kirjoittaa ne täsmälleen samat asiat ryhmän sijasta omiin blogeihin ja rakentaa saman alan ammattilaisten blogeista verkosto.

Keisarille ei kuitenkaan saada vaatteita päälle pelkästään hurraata huutelemalla, vaan jonkun pitäisi ehtiä ja kyetä tekemään myös se varsinainen tutkimustyö. Peruskysymys onkin "Voisiko joku kertoa, mitä täällä tapahtuu"?

Siihen kannattaa yhä edelleen palata.

tiistaina, marraskuuta 1

Innovaatioita odotellessa

Tulevaisuudentutkimuksen alkeiskurssilla käsiteltiin kaikille organisaatioille tyypillisiä valtafilttereitä, jotka estävät organisaation johtoa hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaikenemisen ongelma ei tietenkään koske vain johtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos tekee kaiken kuten ennenkin, pääsee vähemmällä vaivalla ja voi kuvitella olevansa paremmassa turvassa. Tämä lienee perustavanlaatuista psykologiaa.

Kävimme myös läpi esimerkkejä siitä, kuinka tuhoisaa kuoreen sulkeutuminen ja tiedon pimittäminen lopulta on yrityksille. Ilmiö vaivaa erityisesti niitä suuria yritysmammutteja, jotka ovat "hurahtaneet" omaan menestykseensä.

Verkko nähdään yhtenä keinona kannustaa avoimuuteen ja ideointiin, mutta väkisin tätä kulttuuria ei voi tuoda organisaatioihin, kuten niin monta kertaa olen ehtinyt toteamaan. Luovuutta ei synny pakottamalla. Yksittäiset käyttäjät ovat jo oppineet uuden innovointikulttuurin, instituutiot ja tutkijat tulevat kaukana perässä.

Verkkoyhteisöjen edellytykset tukea innovaatioprosessin alkuvaihetta ovat luonnostaan erinomaiset: ne tarjoavat informaalin, organisaatiorajat ylittävän ja tarvittaessa täysin anonyymin alustan ideoiden jakamiseen ja työstämiseen. Mutta toimiiko se käytännössä? Vai onko innovaatioyhteisö jo arkipäivää, joka on - varmuuden vuoksi - päätetty pitää salassa ulkomaailmalta?