torstaina, helmikuuta 21

Uutiset loppuivat

Mitä ikinä verkon uutistarjonnasta on tällä viikolla poiminutkaan, ei ole voinut välttyä teemoilta, jotka liittyvät tökeröihin tatjana-viesteihin, tekaistuihin arpajaisvoittoihin ja Huuto.netin pilailuhuutoihin.

Viestit, jossa venäläisnainen kertoo sairaasta ja kylmissään olevasta äidistä ja pyytää lähettämään heille postissa uunin, olisivat paljon mielenkiintoisempaa referoitavaa.

Kuuluuko kaikesta nettihäiriköinnistä tehdä juttu, vai ovatko muut aiheet yksinkertaisesti päässeet loppumaan? Kansanvalistusta ajankohtaisista todellisista turvariskeistä tuskin voi olla liikaa (koska se ei kuitenkaan mene perille), mutta jossain on varmuudella kulminaatiopiste, jonka jälkeen esimerkit elävästä elämästä vain lietsovat uusia typeryyksiä.

Olisihan uutisiin toki tarjolla kestoaiheita, kuten sananvapaus: voidaan esimerkiksi kinata siitä, kannattaako omastamme poikkeavia yhteisöjä saada halventaa vapaasti hienolta kuulostavan termin suojissa, ja jos joku vihastuu, ärsyttää heitä tarkoituksella lisää.

Muistaisin Kemppisen joskus todenneen, että etenkin nuoret luulevat sananvapauden tarkoittavan vapautta sanoa mitä tahansa missä tahansa. Eikä ongelma vaivaa pelkästään netin hiekkalaatikkoja.

sunnuntaina, helmikuuta 17

Annos CMC-realismia

Edellisessä postauksessa toivoin tutkimusyhteisön kommentoivan lukemaansa ja näkemäänsä avoimemmin verkossa. Kaunis ajatus, joka ei yleensä toteudu käytännössä. Syitä on monia ja osa niistä ohessa, koska olen juuri tänään opiskellut aihetta.

Minulla on käytännössä kaksi viikkoa aikaa koota valmiiksi väitöskirjan johdannon "iso keskustelu", joka edustaa teoreettista kehikkoa. Maaliskuun joudun kokonaisuudessaan varaamaan kahden eri konferenssijulkaisun kirjoittamiseen ja pariin haastattelupäivään. Julkaisupyörä jatkaa pysähtymättä kulkuaan.

Tällä hetkellä teoriakehikon osia ovat tietoperustainen näkemys eli KBV, sosiaalinen pääoma ja virtuaaliyhteisöt. Kesken ovat lähinnä keskustelut tiedon lajeista ja virtuaaliyhteisöjen tyypittelystä. Jokainen yhteisöjen kanssa tekemisissä ollut tietää, että kyseessä on sekava suo, koska huomattava osa tieteellisistä kirjoittajista haluaa olla äiti tai isä käsitteelle, jota kukaan muu ei ole käyttänyt, tai vastavuoroisesti jättää kokonaan määrittelemättä käyttämänsä termit, koska ne eivät olleet omia. Lukijaparan tehtäväksi jää seuloa olennaiset lähteet epäolennaisista ja löytää käsitteiden välille vedenpitäviä yhteyksiä.

Oli miten oli, tarkoitus on liimata keskusteluun myös osia sosioteknisestä lähestymistavasta, jonka perusidea on vuorovaikutus kommunikaatioteknologian ja sosiaalisen kontekstin välillä. Kertasin Zack & McKenneyn (1995) artikkelin "Social context and interaction in ongoing computer-supported management groups", jota ajan hammas ei ole juurikaan syönyt.

Palatakseni aiheeseen: artikkelissa kritisoidaan "teknologista imperatiivia", jonka mukaan teknologian implementointi aikaansaa organisaatioissa muutoksen. Ajatus vastaa rheingoldilaista determinismi-ideaa. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen, nykyajan imperatiivi-deterministit taas väittävät, että sosiaalisen median olemassaolo rakentaa "asiakasyhteisön" tai "innovatiivisen communityn".

Pahimmillaan tutkijat sairastuvat samaan sokeuteen, ja unohtavat kokonaan tutkia, mikä oikeasti on tehnyt kyseisen yhteisön olemassaolosta mahdollista.

Zackin ja McKenneyn empiirisen tutkimuksen perusväittämä on, että kommunikaatioteknologian vaikutukset eri organisaatioissa eivät ole niputettavissa yksi yhteen. Syy on selvä: niissä kaikissa sosiaalinen konteksti on erilainen.

Sosiaalinen rakenne eli verkostosuhteiden koostumus mikrotasolla vaihtelee, ja koostumukseen vaikuttaa laajempi makrotason sosiaalinen konteksti. Sillä viitataan organisaatiokulttuuriin, normeihin, vallan rakentumiseen ja palkitsemisjärjestelmiin. Ne kietoutuvat yhteen teknologian ominaisuuksien kanssa ja vasta sen jälkeen voidaan havaita lopputulos.

On selvää, että sosiaalisen median vaikutukset organisaatioissa ovat vielä arvaamattomampia kuin "perinteisten" pakettiteknologioiden, koska niiden käyttötapaa ei ole ennalta puristettu mihinkään rajattuun formaattiin. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että wikit ja blogit luonnostaan muokkautuvat ympäröivän yhteisön näköiseksi.

Platformien listaamisen ja laatikoiden piirtelyn sijasta olisi siis aika kiinnittää huomiota organisaatiokulttuuriin ja globaalien yritysjättien kohdalla myös kansallisten kulttuurien vaikutukseen. Tutkimustakin on olemassa toistaiseksi niin vähän, että lähdeluetteloa laatiessa jää aikaa surffata läpi Alkon viiniuutuudet.

Niin, ja mitä ne kommunikaatioteknologian omaksumisen esteet olivat? Mikrotasolla uusien rakenteellisten linkkien hyödyt voivat jäädä realisoitumatta, koska ihmisillä on tietty välinerepertuaari, johon he ovat juuttuneet. Makrotasolla taas sosiaalinen konteksti voi olla sellainen, että viestiä ei edes haluta saada perille - tai viestit lähetetään tarkoituksella vääristettyinä. Konfliktit, valtapelit, henkilökohtaiset antipatiat, kilpailu ja tiedon manipulointi tuskin tulevat yllätyksenä yhdellekään organisaatiotutkijalle.

Vaikuttamisen mahdollisuus motivoi

Otsikossa majailee ikiaikainen itsestäänselvyys: missä tahansa sosiaalisessa ympäristössä yksilöitä motivoi palaute omasta tekemisestä ja mahdollisuus vaikuttaa yhteisöön. "Outcome expectation" voi olla henkilökohtainen tai yhteisöön kohdistuva.

Tutkimusmaailmaa on usein moitittu vaikutusmahdollisuuksien puuttumisesta. Edellytykset työn tekemiselle yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa voivat olla mitä ovat, ja ammatin varsinainen ydin eli tutkimustulokset ja niiden julkaiseminen eivät (arviointiprosessia lukuunottamatta) välttämättä herätä minkäänlaista vastakaikua. Monilla tieteenaloilla on lisäksi se realiteettitaakka, ettei tuloksia kykene tulkitsemaan kuin viisi ihmistä koko universumissa.

Em. syistä hämmästyin kovasti, kun perjantaina sairaalalta kotiuduttuani havaitsin postilaatikossa maailmalta tulleen arvion artikkelista, jonka julkaisimme Int. J. of Knowledge and Learningissa. Ajattelinkin todeta näin blogin välityksellä, että on ilahduttavaa lukea arvostelua kirjoittamastaan blogiartikkelista.

Arvion on kirjoittanut Annette Hexelschneider ja saksan kieltä taitavat voivat lukea sen täältä.

Tarinan opetus suuremmassa mittakaavassa: vähintä, mitä sosiaalisten ilmiöiden tutkijoiden ja muiden niistä kiinnostuneiden tulisi tehdä, on hyödyntää nettiä lukemiensa tutkimusten reflektointiin ja arviointiin - joko kansainvälisesti tai omalla kielellään. Kukaan ei hyödy tilanteesta, jossa kommentointi hyytyy pelkästään ruutupaperitasolle tai jää kahdenväliseksi sähköpostipallotteluksi. Tieteelliset artikkelit voivat toimia ajatusten herättäjinä siinä missä sanomalehtiartikkelit tai blogitekstit, vaikka niillä määrätty formaattinsa onkin.

Hälytyskellojen pitäisi soida, jos kukaan ei ymmärrä tutkimusraportin tarkoitusta ja tuloksia. Käänteisesti, kaikkien ei välttämättä tarvitse tehdä tutkimusta aiheesta, josta 7000 muutakin kirjoittajaa on juuri laatinut akateemisen julkaisun.

Netin välityksellä vastaanotettu nopea palaute voi avata silmiä monessa organisaatiossa, ei vähiten tutkijayhteisöissä.

perjantaina, helmikuuta 8

IBM-seminaarimateriaalit

11.12.2007 pidetyn IBM:n yhteisöllisyysseminaarin materiaalit ovat nyt saatavilla, kts. myös postaukseni itse tilaisuudesta.

Weblogs and Social Media conference

Havaitsin aiemmin mainostaneeni kyseistä konferenssia, joten ohessa lista hyväksytyistä artikkeleista.

Samalla huomasin, että Wasko, Faraj, Porter, Preece, Castells, Huysman, Spender, Grant, Kogut, Nahapiet, Ghoshal ja Adler ovat vasta alkusoittoa - jopa omasta blogista voi löytää yllättäviä eväitä väitöskirjan intron rakentamiseen. Kannattaa siis joskus takautuvasti lukea, mitä on tullut pohtineeksi. Ja se virtuaaliyhteisö ei todellakaan ollut mikään apukäsite, kuten vielä viime keväänä erehdyin luulemaan.

torstaina, helmikuuta 7

Innovaatiopakko iski yliopistoon

Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio haluaa kuulla ne konkreettiset keinot, joilla innovaatioyliopistohankkeen tuloksellisuus taataan (HS Mielipide 7.2.2008):

"Valtiosihteeri Raimo Sailaksen työryhmän raportti ei tällaisia [markkina-analyyseja ja liiketoimintasuunnitelmia] sisällä. Se maalailee vain laajoja periaatteita, mutta ei kerro, mikä hankkeessa on niin käänteentekevää ja mitä oikeastaan aiotaan tehdä. Ehdotettu missio 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä' lukee jo nykyisessä yliopistolaissa."

Kukaan tuskin haluaa kyseenalaistaa hallinnon virtaviivaistamisen ja taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarvetta, mutta putken toisessa päässä hoettavat innovaatiomantrat ovat ongelma erikseen. Suosittelisin suunnitteleville virkamiehille tutustumista vaikkapa konstruktivistiseen tietonäkemykseen - se saattaa yllättää.

Vanhojen strategiaoppien mukaan organisaatioita johdetaan niin, että olosuhteiden ollessa x on järkevintä suorittaa y.

Riittää siis, että tunnistetaan x ja sen jälkeen poimitaan valintamyymälän hyllyltä sopiva toimintamalli.

Tästä ajattelutavasta on seurannut se yleinen harha, että y:hyn kuvitellaan päästävän vain vaihtamalla x (olosuhteet) halutunlaiseksi.

Ajatuksen voi pukea myös em. maailmassa paljon hyödynnettyyn if-then -muotoon: if 'innovaatioyliopisto', then 'innovaatio'. Ketään ei tunnu kiinnostavan, millaisissa olosuhteissa tuo y-parka eli uusi tieteellinen tieto todellisuudessa konstruoituu. Kun käteen on annettu oikein iso if, kaikki huomio kiinnittyy siihen, ja lopputulosta ei kyseenalaista edes yliopistojen oma väki.

Ehkäpä asia on helpompi ymmärtää vertauksen kautta. Innovaatioyliopiston rakenne on kuin vasara lapsen kädessä. Hyvällä onnella saa ehkä lyötyä naulan lautaan, mutta ilman yhdessä tekemistä, oppimista ja tiedon sosiaalistamista ei ole mitään takeita siitä, huitaiseeko lapsi vasaralla naulaan, peukaloon vai ikkunaan.

Silti kaikki huomio on välineessä, ei itse tekemisessä, sen edellytysten luomisessa ja siinä, kuinka tieteidenvälinen yhteistyö toteutetaan muualla kuin juhlapuheissa. Voin koska tahansa kertoa kokemuksia siitä, millaista on tehdä uskottavasti monitieteistä tutkimusta ja onko todennäköisempää joutua ufojen sieppaamaksi vai saada uusille ajatuksille hyväksyntä patavanhoillisessa tiedeyhteisössä, joka työn tuloksia arvioi.

Elämme pelottavia aikoja.

keskiviikkona, helmikuuta 6

Tutkimus on unta vain

Viimeistään nyt tiedän, millaista on olla väsynyt. Tietenkin olen ollut väsyksissä ennenkin, joulusta juhannukseen ja juhannuksesta uuteenvuoteen, keväisin suorastaan sairaalloisesti, mutta en niin, että nukahdan ennen syntymäpäiväillallisia ja niiden jälkeen, enkä klo 22 illalla jaksa lähteä kotoa mihinkään.

On perin omituista, että väitöskirjan viimeistely näyttää silti etenevän. Hitaasti mutta rauhallisesti, ja täysin aikataulussa. Opinnäytetöiden tekijöitä yleensä vaivaa perustavanlaatuinen sokeus, joka estää havaitsemasta sitä, kuinka vähän lopulta on tarpeeksi. Hulluinta on, että tauti alkaa jo peruskoulussa: ensin pelätään lukiota, lukiossa pelätään yo-kirjoituksia, niiden jälkeen pelätään yliopistoa ja yliopistossa pelätään gradua. Kun gradun on tehnyt, ei pitäisi olla syytä pelätä enää mitään, mutta niin vain kuulemme ja näemme päivästä toiseen itseluottamuksensa menettäneitä tutkijanalkuja.

Itselläni hiekat karisivat silmistä vasta aivan viime viikkoina: otetaan pino artikkeleita, valitaan niistä vähiten nolostuttavat 4-8 paperia ja kirjoitetaan alkuun tutkimuksen tausta ja tavoite, 25 sivua teoriaa, 10 sivua menetelmiä ja 20 sivua tuloksia ja implikaatioita. Tätä kutsutaan väitöskirjaksi, eikä kukaan voi parhaalla tahdollakaan väittää, että johdannon kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa yli kaksi kuukautta.

Asiat eivät tietystikään ole niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät, joten perinpohjaisesti pyörittämäni katsaus tiedon jakamisesta virtuaaliyhteisöissä saa hyväksynnän lehteen aikaisintaan huhtikuussa, ja "Voisitko tulostaa minulle Internetin? Barriers of the use of online communication technologies in organizational environment" -humoristispainotteisella työnimellä kulkeva ryhmähaastatteluaineistopaperi (mikä kaamea sanahirviö) sisältää vasta menetelmän kuvauksen.

Tutkimus on mukavaa silloin kun se on hauskaa. Ryhmähaastattelujen anti lukeutuu tähän kategoriaan. Kuten olen aikaisemminkin todennut, arkitodellisuus perinteisissä organisaatioissa on kovin toisennäköistä kuin epävirallisten kommunikaatiovälineiden ja virtuaaliyhteisöjen ideologiat antavat ymmärtää, eikä ole pahitteeksi olla tietoinen molemmista.