perjantaina, syyskuuta 30

Johtamista jokaiselle

Voidaanko virtuaalista yhteisöä johtaa? Osa yhteisöjen viehätyksestä on juuri niiden itseohjautuvuudessa, mutta käytännössä lienee niin, että ryhmä aktiivisia käyttäjiä ottaa yhteisön johtajan roolin ja vie muutoksia eteenpäin. Toinen vaihtoehto on ulkoinen johtajuus, joka on huomattavasti haasteellisempi tapa mutta tuttu ainakin verkkonäkyvyyttä haluavista yrityksistä: "Me määrittelemme, mitä tällä foorumilla saa sanoa ja tehdä."

Yhteisön johtamisen suurin paradoksi on se äärimmäinen haavoittuvuus, jota Preece tarkoittanee viitatessaan lähtemisen helppouteen. Ellei jäsenyydellä ole voimakasta turvaverkkoa allaan (esimerkiksi yhteisön kautta syntyneitä paikallisia alaryhmiä), pienikin muutos tai uudistus voi aiheuttaa käyttäjissä hermoromahduksen. Joskus yhteisöistä saa sen kuvan, että otsikkojen fontin vaihtaminen tai moderaattorin aiempaa tiukempi linja on hirmumyrskyyn verrattava katastrofi.

Itse en tunne johtamisen kentän traditioita niin hyvin kuin ehkä pitäisi. Nykytiedon pohjalta luulen kuitenkin, että verkkoyhteisöissä olisi kokonaan oma maailmansa tutkittavaksi: reaalimaailman lainalaisuudet eivät tässäkään asiassa päde suoraan yksi yhteen. Laadin kuitenkin jo takavuosina listan, johon on koottu kohtuullinen määrä johtamismuoteja - osa toistaiseksi kuvitteellisia, mutta mistäpä sitä tietää. Odotan mielenkiinnolla, mikä näistä on virtuaalimaailman ykköstrendi.

Osaamisen johtaminen
Resurssijohtaminen
Erilaisuuden johtaminen
Prosessijohtaminen
Strateginen johtaminen
Työyhteisöjen johtaminen
Henkilöstöjohtaminen
Keskitetty johtaminen
Hajautettu johtaminen
Verkostojohtaminen
Näköalajohtaminen
Vertikaalinen johtaminen
Suhdejohtaminen
S/M johtaminen
Systeemijohtaminen
Portfoliojohtaminen
Osallistuva johtaminen
Turvallisuusjohtaminen
Valmentava johtaminen
Tietojohtaminen
Ympäristöjohtaminen
Yhteistyöjohtaminen
Globaali johtaminen
Kustannusten johtaminen
Horisontaalinen johtaminen
Piiskajohtaminen
Hintajohtaminen
Asiakaslähtöinen johtaminen
Riemujohtaminen
Sydämellä johtaminen
Teknologian johtaminen
Visiojohtaminen
Riimujohtaminen
Tarot-johtaminen
Astrologinen johtaminen
Hinausjohtaminen
Kelluva johtaminen
Eettinen johtaminen
Älyjohtaminen
Muotoilujohtaminen
Tunnejohtaminen
Etäjohtaminen
Syväjohtaminen
Projektijohtaminen
Arvojohtaminen
Persereiällä johtaminen

torstaina, syyskuuta 22

Yhteisöjen verkostot

Ajatus eri yhteisöjen välisestä yhteistyöstä on toistaiseksi lähinnä teoriaa. Täysin selvää ei ole sekään, mihin tällä tavoin toimimalla päästäisiin. Luottamusta ja mainetta käsittelevät tutkijat ovat tosin pitäneet jäsenyyttä indikaattorina, johon nojaten jonkin toisen yhteisön jäsen voisi varmistua toimijan luotettavuudesta silloin kun yhteistyötä tarvitaan.

Kuitenkin näyttää siltä, että yhteisörajat ylittävä "kumppanuus" ei tuo kovin paljon uutta arvoa toimintaan, jos yhteisö itsessään on selvärajainen ja fokusoitunut kokonaisuus. Etenkin ei-professionaaliset intressiyhteisöt kehittyvät helposti omiksi pieniksi saarekkeikseen.

tiistaina, syyskuuta 20

Jäseniä nolla

Hagel & Armstrongin (1997) ajatukset ovat viime vuosina hukkuneet tuoreemman yhteisökirjallisuuden alle. Itse en tänäkään päivänä tiedä, kuinka kirjaan pitäisi suhtautua. Voiton luomiseen, markkinoiden laajentamiseen ja suuruuden ekonomiaan nojaavat kirjoittajat väittävät siinä sivussa kaikkea mielenkiintoista, kuten esimerkiksi "virtuaaliyhteisöjä voi olla olemassa myös ilman jäseniä".

Jos näkökulma on suoraan yhteisöjä organisoivasta yrityksestä, on tietysti luonnollista odottaa, että tyhjälle alustalle myöhemmin rakentuu toimiva yhteisö. Silti kyse on vain alustasta - mikään määrä ponnistelua, rahaa, markkinointia ja brandaamista ei enää it-kuplan jälkeisinä vuosina takaa, että hankkeesta tulisi yhtään mitään.

Vähemmän konsulttihenkiset kirjoittajat taas lähtevät nykyään siitä ajatuksesta, että virtuaalinen yhteisö on olemassa jäsenten mielessä. Yhteisön tuottaa kokemus siitä, että kuulutaan johonkin. Kuinka se siis voisi olla olemassa ilman yhtäkään käyttäjää?

Kilpailuasetelma

Jos saman elämänalueen yhteisöt kilpailevat toistensa kanssa jäsenten ajasta ja tietopanoksesta, kuka selviytyy voittajana? Netin aikakauden perinteisen lainalaisuuden mukaan ihmiset valitsevat suosituimmat (laajalti käytössä olevat) teknologiat ja palvelut. Nk. paremmasta ymmärtämättömän massan laki voikin päteä esimerkiksi Microsoftin ohjelmistojen käyttäjiin, mutta suoraa analogiaa yhteisöihin ei mielestäni voida vetää.

Yksi syy tähän on se, että verkkoyhteisöjen tulisi olla kooltaan mahdollisimman optimaalisia, ei maksimaalisia. Toiseksi, konteksti on erilainen kuin työpaikoilla ja kaveripiireissä: konkreettisen maailman yhteisöissä tavoittavuuden ja yhteensopivuuden vaatimukset ovat suoraan yksilöitävissä. Toimistotyöläinen tarvitsee koneelleen Officea ymmärtävän ohjelmiston, jos työkaverit lähettävät hänelle jatkuvasti tiedostoja nähtäväksi; ala-asteikäisetkin haluavat nykyään matkapuhelimen, koska kaikilla luokkakavereilla on jo sellainen. Yhteisöjen jäsenyys ei kuitenkaan selity tällaisilla odotuksilla, sillä potentiaalisella käyttäjällä ei välttämättä ole liittyessään aavistustakaan, millaisten ihmisten kanssa hän mahdollisesti on tekemisissä.

Jos "voittavan yhteisön" strategiaa lähdettäisiin vakavissaan tutkimaan, veikkaan silti, että salaisuus on perinteisen word-of-mouthin ja modernimman word-of-mousen yhdistelmä. Yksinkertaisesti, valinta siis kohdistuu niihin yhteisöihin, jotka saavat julkisuudessa paljon palstatilaa tai jotka ystävät tai työkaverit ennestään tuntevat ja voivat suositella.

lauantaina, syyskuuta 10

Tilanneluottamusta

Tietotekniikkapuolella kehitellään innolla uusia vuorovaikutteisia alustoja ja kutsutaan niitä yhteisöiksi, jotta ne kuulostaisivat hienommalta. Tässä touhussa ei liene sinänsä mitään vikaa - niin kauan kuin edes joku muistaa yhteisön olevan sosiaalinen kokonaisuus.

Kritiikillä en toki tarkoita, etteivätkö informaation ja tiedon suodattamiseen, kokoamiseen ja muokkaamiseen tarkoitetut välineet olisi hyödyllisiä. Silti ne ovat myös rajallisia. Erilaisissa verkkoyhteisöissä kymmenen vuotta toimittuaan alkaa syystäkin ihmetellä, miksi emme vieläkään pysty "teknisesti" erottelemaan luotettavia ihmisiä epäluotettavista, vaikka heidän tunnistamisekseen on olemassa jos jonkinlaista jäljitintä, reittausta, rankkausta ja killilistaa. Kuitenkin samassa yhteisössä saattaa olla mukana ihmisiä, jotka yhdessä tilanteessa (ja tämän tilanteen määrittää se, mitä yhteisö juuri sillä hetkellä haluaa tehdä) rankataan pohjamutiin, mutta toisessa viestintätilanteessa muuttuvat guruiksi ja asiantuntijoiksi, joiden hallussa oleva tieto on muille jäsenille kullan arvoista. En ole keksinyt näiden tilanteiden erotteluun mitään muuta keinoa kuin kokemuksen ja ns. pelisilmän.

Niinpä luottamuspäätökset pohjautuvatkin kokemuksen kasvaessa enenevässä määrin tähän silmään, ja aiempaa vähemmän ennakkoluuloihin.

keskiviikkona, syyskuuta 7

Kuorma puoliksi

Aiemmassa kirjoituksessa ryhdyin Wasko & Faraj -artikkelin pohjalta pohtimaan yhteisöä tiedon haltijana ja "omistajana". Sanotaan, että verkon yhteisöt auttavat yksittäisiä ihmisiä ja organisaatioita pääsemään eroon asiantuntijoiden kroonisesta ylikuormittamisesta. On yleisesti tunnettu tosiasia, että oman alansa guruksi päätynyttä ihmistä pyydetään puhumaan, kirjoittamaan, osallistumaan, julkaisemaan, valaistumaan, viettämään kissanristiäisiä ja avaamaan erilaisia tapahtumia. Onko tietoverkoista käytännön hyötyä tämän uupumuksen ehkäisemiseksi?

En olisi niinkään varma asiasta. Totta kai asiantuntijuus muuttaa muotoaan, kun se siirtyy virtuaaliseen ulottuvuuteen. Silti pitäisi James Slevinin ajatusta mukaillen muistaa, että yhteisön jäsenet kuvittelevat elävänsä keskellä tasa-arvoa, joka ei kuitenkaan käytännössä toteudu.

Asiantuntijayhteisöt rakentuvat tiedon ympärille, joten mikä olisi luontevampi tapa ylikuormittua kuin jäädä ylenpalttisen auttamisen koukkuun? Liiallinen kiltteys ja kyvyttömyys sanoa ei on arkea myös virtuaalimaailmassa.

Tietenkin ero perinteiseen burn-outiin on se, että nyt kaikki aika vietetään tietokoneen ääressä, kun se ennen vietettiin luentosaleissa ja lentokenttien ravintoloissa.

lauantaina, syyskuuta 3

Avoimuudella asian ytimeen

Miksi kukaan jakaisi vaivalla hankkimansa ymmärryksen toisten kanssa, jos ei itse hyödy tilanteesta mitään?

Tätä kysymystä sivuavat myös Wasko & Faraj mainiossa artikkelissaan vuodelta 2000. Tarkoituksena oli löytää tekijöitä, jotka saavat ihmiset osallistumaan keskusteluun virtuaalisessa COP:ssa (community of practice). Kuten usein näissä tutkimuksissa, kohteena oli tietotekniikka-ammattilaisten keskustelufoorumeita ja erityisesti kolme Usenetin uutisryhmää. Artikkeli tuo osallistujien motiivit selkeästi esille sisällönanalyysin keinoin, mutta silti sen kiinnostavin osuus on tiedon ja tietämisen luonnetta koskeva vertailu. Kirjoittajat korostavat virtuaalista yhteisöä tiedon kollektiivisena tuottajana ja tietämistä sosiaalisena käytäntönä, sen sijaan että tieto olisi tietäjän henkilökohtaista omaisuutta.

Yhteisöympäristössä tiedosta tulee julkinen hyödyke. Mihin rajaan asti se voi sitä olla, on tietysti kokonaan toinen kysymys. Luottamus ja riski tulevat kuvaan välittömästi, kun tiedon luonne muuttuu arkipäiväisestä arkaluontoiseksi.

Knowledge management -perinteessä tieto on yleensä nähty joko insinöörilinssien läpi erillisenä (data)objektina, jota hallitaan tietojärjestelmien avulla, tai johtamislinssien läpi tietämyksenä, joka täytyy valjastaa organisaation käyttöön. Molemmissa näkemyksissä on ongelmansa. Kuten joku kriitikko joskus totesi, tietoa ei ole edes mahdollista johtaa, koska se todellakin on sisäänrakennettuna ihmisten toiminnassa ja rakentuu valtavasta määrästä erilaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia aineksia. Onko joku jo keksinyt ryhtyä ajatusten johtamiseen organisaatiossa?

Edelleenkin yhteisöillä näyttää olevan puolellaan se etu, että käyttäjät/jäsenet kokevat vastavuoroisuuden kautta jonkinlaista moraalista velvoitetta sekä auttaa että tulla autetuksi. Kyseisen ilmiön herättämiseksi ei tarvita mitään poppakonsteja tai erillisiä bonuksia, vain hieman vaivannäköä ja kenties onneakin. Pääsääntöisesti yhteisöt ajavat itse omaa sanomaansa. Ja Wasko & Faraj:in tutkimustuloksia mukaillen, nämä asiantuntijaryhmät eivät halaile toisiaan virtuaalisesti tai järjestä yhteishenkeä lujittavia illanviettoja, vaan nyt eletään todellakin puhtaasti asialinjalla.

Ruohonjuuritasolla virtuaaliyhteisö on siis yksi tapa jakaa informaatiota ihmisten välillä, mutta ajan mittaan se kehittyy pelkästä informaatiokanavasta "tietäväksi yhteisöksi".