maanantaina, joulukuuta 31

Infoa, infoa ja blogi-inhoa

Ryhdyin eilen lukemaan muuan kirjaa, joka alkaa informaatioyhteiskunnan valistuneella kritiikillä. Ajatukset osuivat jollain lailla yksiin omieni kanssa: mitä lähemmäksi tulen väitöstyöskentelyn h-hetkeä (älkää kysykö, koska se on), sitä enemmän joudun suodattamaan ylenmääräistä ja turhaa sisältöä pois päätäni kuormittamasta.

Informaatioyhteiskuntaan liittyy kirjoittajan mukaan kolme kiusausta.

Ensimmäinen on kommunikaatioteknologian suotuisalla avustuksella rakentunut taipumus kokea maailma informaationa: kokoelmana representaatioita, jotka esitetään koodatussa muodossa ja jotka media välittää käden käänteessä kaikkialle. Sen sijaan, että tietäisimme, miten (how), tiedämme vain mitä (what), esimerkiksi sodat, nälänhädät, sääennusteet, tuoreimmat murhat, avioerot ja pääministerin pizzantäytteet. Asioita "opitaan" lukemalla manuaali tai sanomalehti.

Toiseksi, reduktionistisesta näkemyksestä seuraa, että informaation objektinomainen luonne korostuu. Informaatiokeskeinen näkemys korostaa systeemejä ja tietokantoja, joihin kaikki olennainen ihmisestä voidaan purkittaa. Viestintä on kuitenkin inhimillistä toimintaa, joten siihen liittyy aina tulkinta. Valtaosa saatavilla olevasta informaatiosta on sellaista, että emme tee sillä mitään. Kirjoittajan sanoin: "More information, less understanding".

Kolmanneksi, kahdesta ensimmäisestä kiusauksesta seuraa, että ihmisiä katsotaan voitavan johtaa keräämällä ja prosessoimalla riittävästi informaatiota. Kirjan leikkaussaliesimerkki on kuvaava: kun kirurgien työskentelyä ehdotettiin valvottavaksi kameroilla - potilaan etua ja mahdollisia oikeustoimia ajatellen - kirurgit olivat huolissaan siitä, että he eivät enää voi tehdä työtään naureskellen ja vitsaillen tai kuunnellen hevimusiikkia. Se, mitä ulkopuolinen voi nähdä, on aina vähemmän kuin elämä yhteisön sisällä.

Kaksi ensimmäistä kiusausta riivaavat nettimaailmaa kuin syntymähumala. Itselleni läheinen esimerkki ovat asiantuntija- ja asiablogit, joiden kirjoittajat eivät työstä omia pohdintojaan alkua pidemmälle, vaan postaukset koostuvat tuhottomasta määrästä linkkejä milloin minkäkin informaatiohiekanjyvän äärelle. Jos jatkumon toisessa päässä on vahvasti emotionaalinen päiväkirja, toisessa päässä on linkkilista. Viesteistä katoaa ajatus, konteksti ja tarkoitus - viihtyisä kirjaston lukusali muuttuu kauppakeskushelvetiksi. Tietenkin on kunnioitettava ihmisten vaivannäköä ja erilaisia blogiyleisöjä, mutta virtuaaliviestintää ei tule kokonaisuudessaan typistää pelkäksi informaation seulonnaksi.

Tästä pääsemme toiseen ongelmaan. Asiablogit (esimerkiksi tutkimusblogit!) ja laajemmin asiantuntijoiden nettiyhteisöt kituvat pitkälti siksi, että informaatioyhteiskunnan markkinat ovat tyhmyyden markkinoita. Viaton bloginpitäjä saa luonnollisesti elitistisen leiman pitäessään viihteellistymistä tyhmyyden synonyymina, mutta koska ihmisen on informaatioyhteiskunnassa rakennettava minäkuvaansa alituisesti ja vieläpä jatkuvasti liikkeessä olevista osista, rakennan identiteettiäni tänään elitistiseen suuntaan ;)

Sunnuntain 30.12. Helsingin Sanomissa Miska Rantanen kirjoittaa blogikirjoista, johon Mari Koo viittaa tuoreessa postauksessaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvioidakseen, kumpi myy paremmin: oikea sisältö vai sosiaaliporno. Kuten toinen HS-kolumnisti - olisiko ollut hra Lyytinen? - kirjoitti sunnuntain lehdessä otsikolla Toiset meistä, esimerkiksi Playboyn kaltaiset markkinakoneistot ovat onnistuneet uskottelemaan omalle yleisölleen, että he ovat meneviä maailmanmiehiä, eivät peräkammarissa kyhjöttäviä tissinkipeitä nysvääjiä.

Mikään ei ole niin taitava manipuloija kuin kaupallinen instanssi, joka on kotiutunut informaatioyhteiskuntaan. Tällä vauhdilla ihmisistä tulee niin alkeellisia, että kohta meille nauravat tietokannatkin.

Ai niin, mitäkö kirjaa olen viikonloppuna lukenut? Haridimos Tsoukasin "Complex Knowledge" (2005).

lauantaina, joulukuuta 29

Artikkeleita virtuaaliluottamuksesta

Kaksi ja puoli vuotta kypsynyt special issue lehdessä Int. J. of Networking and Virtual Organizations on tullut ulos. Mukana on artikkeleita luottamuksesta virtuaalitiimeissä ja -yhteisöissä.

Muistin juuri olevani lomalla, joten täältä tähän!

keskiviikkona, joulukuuta 26

Virtuaalisen yhteistyön paluu

Ohessa loppuosa eilen postaamastani pöytälaatikkotekstistä.

Virtuaalisen yhteistyön edellytykset

Verkko nähdään avoimuuteen kannustavana tiedon jakamisen ympäristönä, mutta avoimuutta ei saavuteta pakottamalla. Tämän vuoksi organisaatioiden on kiinnitettävä huomiota yhteisöjen dynamiikkaan ja keskinäistä vuorovaikutusta ylläpitäviin rakenteisiin – ennen kaikkea sosiaaliseen pääomaan. Yhteistyö on aina lähtökohdiltaan sosiaalista ja rakentuu keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Virtuaalisuuden joukkovoima kumpuaa käyttäjien henkilökohtaisista valinnoista ja sitoutuneesta mukana olemisesta.

Virtuaalisuuden nähdään usein murentavan organisaatioiden sosiaalista pääomaa. Väite voidaan myös kääntää ympäri: vain sosiaalisen pääoman turvin on mahdollista toimia hajautuneessakin ympäristössä tarkoituksenmukaisesti ja saavuttaa asetetut tavoitteet. Suurin osa työstämme ja arkielämästämme rakentuu sosiaalisten verkostojen varaan. On tunnettava oikeat ihmiset ja kyettävä paikantamaan arvokkaat tietolähteet. Yksilöiden on sitouduttava tehtäviinsä ja kunnioitettava yhteisiä periaatteita. On luotettava muihin jäseniin, ryhmien vetäjiin, organisaation johtoon, käytössä oleviin teknologioihin sekä omiin kykyihin toimia osana sosiaalista yhteisöä.

Erityisen tärkeää on rakentaa yhteinen koodi ja käytännöt, joilla yhteistyötä koordinoidaan. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen ympäristö tarjoaa tähän hedelmällisen alustan.

Tiedonkulku lamaantuu tai voi pysähtyä kokonaan, mikäli jaetut arvot ja käytännöt puuttuvat. Yhteiset merkitykset eivät synny hetkessä tyhjästä, joten kommunikointiin on oltava valmis panostamaan aikaa. Vastalahjana virtuaalisuus tarjoaa mahdollisuuden säästää aikaa ja rahaa toisaalla, koska yhteistyö on joustavaa, eikä vaadi osapuolilta fyysistä läsnäoloa.

Luottamus on sanattomasti läsnä aina kun ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä – olivat he sitten keskenään tuttuja tai tuntemattomia. Virtuaaliympäristössä tyypillisiä luottamuksen lähteitä ovat sosiaaliset kategoriat (esimerkiksi ammatti, ikä, vanhemmuus) ja luottamus omaan ryhmään tai instituutioon. Myös ihmisten välinen henkilökohtainen luottamus voi rakentua virtuaalisesti, mutta sen kehittyminen on hitaampaa kuin kasvokkaisessa ympäristössä. Alussa tarvitaankin niin sanottua pikaluottamusta eli halukkuutta kantaa tilanteeseen liittyvät riskit, mikä voi lopulta synnyttää osapuolten välille aidon luottamuksen.

Virtuaalinen toimintatapa voi toisaalta rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka koetaan erityisen kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat, mutta vähintään yhtä tärkeät seikat jäävät herkästi paitsioon. Virtuaalimaailman ekonomiaa tarkastelleen Peter Kollockin mukaan virtuaalisessa yhteistyössä ”poimitaan puusta vain alimmat hedelmät”.

"Kysyin kolmeen kertaan, onko hän tehnyt oman osuutensa suunnitelmasta. Vastausta ei koskaan kuulunut. On äärimmäisen helppoa paeta tekniikkamuurin taakse ja ulkoistaa omat ongelmat ohjelmiin, yhteyksiin, informaation paljouteen tai yleiseen kaaokseen."

Yksi virtuaalisuuteen liitetyistä haasteista on vapaamatkustaminen eli hyötyminen muiden panoksesta ilman omaa vaivannäköä. Usein on vaikea osoittaa, ketkä ovat olleet aktiivisesti mukana, ja keiden kaikkien kesken tehty tulos jakautuu. Virtuaalisuus edellyttää osapuolilta paitsi keskinäistä luottamusta, myös konkreettisia välineitä tulosten arviointiin. Ihmisten panoksen tekeminen mahdollisimman näkyväksi ja siitä palkitseminen on tärkeää sekä virtuaalisessa tiimityössä että intressilähtöisissä yhteisöissä.

Motivaatio

Peter Kollock esittää artikkelissaan The economies of online cooperation (1999) neljä tekijää, jotka selittävät ihmisten motivaatiota ottaa itse aktiivinen rooli ja välttää vapaamatkustamisen kiusaus. Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuden periaatteeseen: "Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin." Luonnollisesti käyttäjän tulee olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja siten hyötyä antamastaan panoksesta myös tulevaisuudessa.

Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on henkilökohtaisen maineen saavuttaminen omassa yhteisössä. Asiantuntemus palkitaan ajan myötä statuksella, jota toiset eivät voi kopioida tai jäljitellä. Huoli oman tietämyksen paljastamisesta ja siten korvattavissa olemisesta osoittautuu usein turhaksi. Työn kannustavuuden kannalta tärkeää on käyttäjän statuksen osoittaminen ja tekeminen mahdollisimman näkyväksi, sillä sosiaaliset merkit hukkuvat helposti informaation paljouteen.

Kolmas motivaation lähde on vaikuttamisen mahdollisuus. Osallistuessaan käyttäjä kokee, että hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, ja aktiivisuus yleensä kasvaa, jos jäsen havaitsee muuttaneensa ryhmää toiminnallaan. Neljäntenä voidaan mainita epäitsekäs hyvän tekemisen ulottuvuus: osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.

"Jos tiedät jotain, toki haluat jakaa sen niiden kanssa, jotka pähkäilevät samaa asiaa. Ei blogeissa tai foorumeilla kirjoitella palkkion toivossa, vaan koska se kuuluu tapoihin ja samalla vaivalla kaikki voivat hyötyä. Yhteisö tietää aina enemmän kuin sen yksittäiset jäsenet."

Puhtaasti hyväntahtoisuuden varaan ei virtuaaliyhteistyötä kuitenkaan tarvitse rakentaa. Esimerkiksi erilaiset maine- ja suositusjärjestelmät auttavat tekemään yksittäisen käyttäjän panoksesta näkyvän ja voivat tarvittaessa tukea palkitsemista.

Pimittämisen kulttuuri – vähän kuin itseäsi näivettäisit

Organisaatioissa esiintyy valtamuureja, jotka estävät päättävässä asemassa olevia hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaientamisen ongelma ei koske vain ylintä tai keskijohtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos teemme kaiken kuten ennenkin, aikaa ja vaivaa säästyy, eikä oma asema tule uhatuksi. Tämä ilmiö näyttäytyy konkreettisesti suhtautumisessamme virtuaalisuuden mukanaan tuomiin muutoksiin ja edellä kuvattuihin haasteisiin.

"Jotta voisimme räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, käytännössä on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet."

Kuoreen sulkeutuminen voi lopulta olla organisaatioille kohtalokasta. Virtuaalisuuden pelisäännöt ovat valjenneet monelle perinteiselle yritykselle kantapään kautta. Muun muassa tuotevirheet, palvelun puutteet ja tiedot johdon ongelmista leviävät verkossa äärimmäisen nopeasti ja yrityksen näkökulmasta kontrolloimattomasti. Sen sijaan, että pyrittäisiin epätoivoisesti vaientamaan verkon äänitorvet, ne tulisi valjastaa myönteisessä mielessä osaksi omaa organisaatiota. Yhtenä lähtökohtana tähän ovat virtuaaliyhteisöt, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa yli perinteisten ja virallisten rajojen. Yhteisöjen joukkovoima kumpuaa tiedon avoimuudesta ja kollektiivisesta hyödyntämisestä.

tiistaina, joulukuuta 25

Virtuaalisesta yhteistyöstä

Joululla ja virtuaaliyhteisöillä on yhteinen nimittäjä: lahjojen antaminen.

Kulunut vuosi oli loppujen lopuksi tuottelias - siitä huolimatta, että en kirjoittanut paperille asti kuin kolme konferenssiartikkelia ja yhden draftin lehteä varten. (Lisäksi joulun alla on ilmestynyt suomenkielinen Tietojohtaminen tutkimusalueena -kirja, johon kollegani kanssa kokosimme yhden osaluvun.) Aiemmin kirjoitettuja julkaisuja tuli kuitenkin runsaasti ulos ja kaksi niistä journalissa. Tekstiä on syntynyt jopa siinä määrin, että osa siitä on juuttunut pöytälaatikkoon.

Ohessa on virtuaaliyhteistyötä käsittelevä poikkeuksellisen epätieteellinen poiminta artikkelista, joka ei koskaan päätynyt kirjaan asti. Toivottavasti siitä on jollekin käyttöä esimerkiksi johdantona opinnäytteen aiheen löytämiseen.

----

"Internet on loistava esimerkki keinotekoisesta yhteisestä hyödykkeestä. Mikroprosessorit ja viestintäverkostot olivat vain konkreettinen osa netin menestystä: yhteistyöhön perustuvat sosiaaliset sopimukset ovat osa sen perusrakennetta. Internet perustuu uudenlaisiin yhteistyön muotoihin; samalla se myös mahdollistaa niiden olemassaolon viestintäteknologian avulla. Tällä uudella sosiaalisella sopimuksella voidaan luoda ja ylläpitää yhteisiä hyödykkeitä eli toisin sanoen yhteisessä käytössä olevaa tiedon lähdettä." (Rheingold: Mobiilijoukot, 2003, s. 53)

Virtuaalisuuden käsitettä käytetään sekä tieteessä että arkipuheessa monessa eri merkityksessä. Järvenpään & Leidnerin (1998) mukaan 'virtuaalinen' organisaatio käsittää läpinäkyvät rajat ja rajapinnat sekä nopeasti muotoutuvat ja uudelleenorganisoituvat sosiaaliset rakenteet, jotka pystyvät ylittämään ajalliset, tilalliset ja kulttuuriset erot. Yleisesti virtuaalisuudella viitataan potentiaaliseen ja oletettavaan ilmiöön (lat. virtualis), joka ei ole aktuaalinen, olemassa oleva (Shields, 2003: The Virtual). Ilmiötä on tarkasteltu myös todellisuuden vastakohtana, epäaitona jäljitelmänä. Näkökulmasta ja havaitsijasta riippuen virtuaalisuus voidaan siis ymmärtää joko aidoksi tai epäaidoksi.

Teknologian välityksellä rakentuneet sosiaaliset suhteet ovat osa ihmisten arkielämää. Yksi virtuaalisuuden keskeinen tarkastelukohde onkin moderni, välitteinen kommunikointi ja internetin tuella rakentuneet alakulttuurit. Yritysten näkökulmasta tämä kehityskulku avaa monia houkuttelevia näkymiä: joustavuutta, tehokkuutta, uutta tietoa ja innovaatioita.

Muutos kohti teknologiavälitteistä yhteistyötä on edennyt organisaatioissa nopein askelin. Virtuaalisuus lupaa organisaatiolle paljon, mutta se ei ole patenttiratkaisu yhteistyön haasteisiin. Pohjimmiltaan kyse on yksilöiden ja ryhmien kyvystä ja motivaatiosta hyödyntää virtuaaliteknologiaa osana sosiaalista vuorovaikutusta. Taitavalle organisaatiolle tietoverkot tarjoavat kanavan esimerkiksi vertaisryhmien rakentamiseen, joustavaan tiedon tuottamiseen sekä jatkuvaan vuoropuheluun kumppaneiden ja asiakkaiden kanssa.

Virtuaaliyhteisöt

Organisaatioissa virtuaalisuuden haasteita ja mahdollisuuksia on tarkasteltu lähinnä virallisten työ- ja projektitiimien toimintaan heijastamalla. Internet ja sosiaaliset mediat tarjoavat kuitenkin luontevan kasvualustan myös epävirallisille ja perinteiset organisaatiorajat ylittäville yhteisöille. Tämä on uuden tiedon luomisen ja innovatiivisuuden näkökulmasta ensiarvoisen tärkeää.

Virtuaaliyhteisöt ovat sosiaalisia ryhmittymiä, joiden jäsenillä on jokin yhteinen kiinnostuksen kohde ja jotka hyödyntävät informaatio- ja kommunikaatioteknologiaa keskinäisessä vuorovaikutuksessa.

Perinteinen yhteisöllisyys on saanut rinnalleen vahvasti yksilöllisistä lähtökohdista nousevat kuvitteelliset eli imaginaariset yhteisöt. Niiden jäsenyydet kumpuavat esimerkiksi kulttuurisista tekijöistä, ammatti-identiteeteistä, harrastuksista, tyyleistä ja kulutukseen liittyvistä valinnoista . Palveluina yhteisöt voivat olla laajoja ja globaaleja (Wikipedia, MySpace, YouTube) tai pieniä kapealle segmentille suunnattuja, kuten erilaiset harrastusyhteisöt. Käytännössä suurimmatkin yhteisöt muodostuvat alayhteisöistä, jotka voivat olla esimerkiksi maakohtaisia, paikallisia tai intressilähtöisiä.

Jäsenet jakavat keskenään tietyn intressin, jonka pohjalta he rakentavat toiminnalleen raamit ja normit ja omaksuvat itselleen sopivan roolin osana yhteisöä. Toiset ottavat vastuulleen johtamisen, toiset aktiivisen tiedon jakamisen ja yhdessä tekemisen, useimmat tyytyvät seuraamaan ujoina sivusta.

Avainilmiöitä kaikkien virtuaaliyhteisöjen ytimessä ovat vapaaehtoisuus ja sisällön käyttäjälähtöisyys.

Yrityksille yhteisöt tarjoavat epävirallisen, organisaatiorajat ylittävän alustan tiedon jakamiseen ja työstämiseen. Ne tukevat sekä sisäistä että ulkoista yhteistyötä. Sisäiset asiantuntija- ja käytäntöyhteisöt voivat tehostaa tiedon paikantamista, kollektiivista ongelmanratkaisua, oppimista ja parhaiden käytäntöjen leviämistä jatkuvana prosessina mahdollisimman alhaisin kustannuksin. Virtuaalinen käytäntöyhteisö voi siis paitsi tukea organisaation innovatiivisuutta, myös olla itsessään innovaatio (vrt. Rice, 1993).

Yhteistyö on ennen kaikkea keskustelua ja vuorovaikutusta. Hajautuneiden organisaatioiden merkittävimpiä ongelmia on vuorovaikutuksen typistyminen pelkästään rutiininomaisiksi raporteiksi ja hallinnollisten asioiden käsittelyksi. Ollakseen hedelmällisiä tiimit tarvitsevat jatkuvaa yhteyttä, tilaa ja aikaa erilaisten keskustelujen käymiseen; satunnaiset kasvokkaiset tapaamiset eivät yksin riitä. Tämän vuoksi on ensiarvoisen tärkeää, että organisaatio ymmärtää erilaisten vuorovaikutustapojen mahdollisuudet ja rajoitteet ja osaa hyödyntää virtuaalisia teknologioita sosiaalisen kanssakäymisen tukena. Toisin sanoen on tietoisesti panostettava virtuaalisten sosiaalisten tilanteiden luomiseen.

Ulkoisen yhteistyön näkökulmasta virtuaaliyhteisö on ainutlaatuinen mahdollisuus kommunikoida suoraan asiakkaiden, kumppaneiden ja kilpailijoiden kanssa ja tuoda näin uusia näkökulmia innovaatioiden johtamiseen. Asiakkaiden suuntaan yhteisöjä hyödynnetään muun muassa tuotekehityksessä, brandien rakentamisessa, palautteen keräämisessä ja laadunhallinnassa. Tuotekehityksessä yhteisö tukee alkuvaiheen ideointia, tuotteen suunnittelua ja eri versioiden testausta. Ennen kaikkea yhteisö tarjoaa alustan jatkuvaan dialogiin ja vuorovaikutukseen, jonka pohjalta tuotteita on mahdollista kehittää ja parantaa pienin askelin ja asiakkaan tarpeita kuunnellen. Tehokkuutta parantaa suora yhteys käyttäjiin ja heidän tavoittamisensa hyvin alhaisin kustannuksin.

Virtuaalinen yhteistyöympäristö on ollut luonnollinen kasvualusta modulaarisille ohjelmistoille, mutta yhteisöjä hyödynnetään kasvavassa määrin myös muissa tuotteissa ja palveluissa, ulottuen fyysisenkin maailman tuotteisiin. Etulinjassa tätä kehitystä ovat hyödyntäneet esimerkiksi autoteollisuus ja urheiluvälinevalmistajat.

Himasen (2007) mukaan "...avoin innovaatiomalli nojaa käyttäjälähtöisyyteen. Kilpailuetu riippuu entistä enemmän siitä, kuinka tehokkaasti yritys pystyy vastaanottamaan palautteen asiakkaiden toiveista, tarpeista ja omista jatkoinnovaatioista, integroimaan ne tuotteeseen ja saattamaan nopeasti markkinoille."

Rajat ylittävä innovaatioympäristö ei kuitenkaan ole itsetarkoitus, ja on tärkeää ymmärtää, että mitä tahansa yhteistyötä ei voi tehdä virtuaalisesti. Erityisesti laajojen ja kompleksisten tuotekehitysprojektien läpivieminen voi olla haasteellista, koska eri osapuolten intressien yhteensovittaminen ja ristiriitatilanteiden ratkaiseminen on hidasta. Virtuaalisuuden asteessa ei siis ole kyse maksimoinnista vaan optimoinnista ja tasapainon löytämisestä.

torstaina, joulukuuta 13

Sosiaalisia ohjelmistoja jarrut pohjassa

TEKESin tuoreen uutiskirjeen (Sosiaalinen media valtaa alaa USA:ssa) mukaan suomalaisten mobiilipelureiden tulisi reagoida nopeasti käynnissä olevaan yhteisömurrokseen.

Myös uusien liiketoimintamallien esiinnousua sivutaan. Erityisesti jutussa ilahduttaa realistinen ote yhteisöjen olemukseen:

"'Erilaisia yhteisömalleja muodostuu jatkuvasti lisää. Pikayhteisöjä luodaan seminaariosallistujien välille tilaisuuksien jälkeen. Jaetun huomion verkostoja löytyy jo lukemattomista eri aihepiireistä. Esimerkiksi tiettyä aihetta valokuvaavat ihmiset jakavat kuviaan ja kommentoivat niitä verkossa. Niin sanotuissa aidoissa yhteisöissä jäsenet jakavat keskenään yhteisiä merkityksiä ja luovat sitä kautta yhteenkuuluvuutta', Piilaakson innovaatiokeskuksessa toimiva Tekesin teknologia-asiantuntija Riku Mäkelä linjaa."

Aitoihin ja puoliaitoihin virtuaaliyhteisöihin syventyvä katsauspaperini on juuttunut luottamuksen olemukseen, sen rooli kun vaihtelee tarpeettomasta välttämättömään. Myönteistä on, että artikkeli lähtee kielentarkistukseen vuodenvaihteessa ja väitöskirjan johdannon haudutukseen saataneen lisää lämpöä ylimääräisten kiireiden hellittäessä.

Tosin en voi välttyä ajatukselta, että jonkun (minun) pitäisi pikaisesti analysoida pöytälaatikkoon juuttuneet ryhmähaastattelut virtuaalikommunikaation esteistä ja edistäjistä, ja sisällyttää nekin pakettiin. Kuten kaikki tietävät, epävirallinen virtuaaliyhteisö ja virallinen ammatillinen status eivät kohtaa vaikeuksitta. Avoimuuteen, vapaaehtoisuuteen ja epämuodollisuuteen liittyvä idealismi on hyvä maustaa annoksella realismia.

keskiviikkona, joulukuuta 12

IBM:n yhteisöllisyysseminaari 11.12.2007

Olin eilen IBM:llä kovasti 2.0 -henkisessä seminaarissa, jonne ohjaajani oli kutsuttu paneelikeskusteluun ja lähdin kuulolle, koska tilaisuus oli ilmainen ja aihe tärkeä: miten yhteisöllinen teknologia vaikuttaa organisaatioihin, mitä diginatiivit haluavat työelämältä, ja mitä korkeakoulujen pitäisi opettaa ja tutkia taatakseen ihmisille parhaat mahdolliset valmiudet.

Koin päivän mittaan monta deja vu -hetkeä ja ne jatkuvat vieläkin, kun silmäilen muistiinpanojani. Olen ilmeisesti käynyt liian usein Helsingissä ja osallistunut vastaavaan tapahtumaan. Lisäksi minulle jäi tunne, että päivän lopussa jäljellä olivat samat kysymykset kuin päivän alussa, mutta syynä on ehkä oman vastaanottimeni täydellinen pimentyminen valvottuani pikkutunneille.

Ensin hyvät uutiset: tohtoreille saattaa löytyä jalansija muualtakin kuin yliopistoista. Nokian edustajan mukaan väitelleiden tutkijoiden rekrytointia aiotaan lisätä ja tähän on suunnitteilla oma ohjelma. IBM puolestaan aikoo lisätä akateemisen maailman kanssa järjestettäviä kohtaamisia, joista yhteisöllisyysseminaari oli ensimmäinen sarjassaan.

Sitten heikommat uutiset:

Ihmiset eivät vieläkään erota IRC-Galleriaa IRCistä tai wikiä blogista.

Monelle alan ammattilaiselle 'yhteisöllisyys' on sosiaalisten verkostopalvelujen luettelointia ja joukko screen captureja. Mielipiteeni tästä lienee käynyt aiemmissa kirjoituksissa selväksi. Samaan aikaan kun asiantuntijan suu selittää, että keskiössä ovat aina ihmiset, hänen oikea kätensä siirtyy seuraavalle ppt-kelmulle esittelemään palvelua, jossa on kivoja verkostoitumista tukevia featureita.

Yhteisöllisyyden rakennuspalaseen numero 1, välittämiseen ja huolenpitoon, pääsimme oikeastaan vasta seminaarin viimeisessä paneelipuheenvuorossa. Erika Sauer Tampereen yliopistosta on väitellyt johtamistieteiden laitokselta aiheenaan tunteet johtamisessa. Hänen mielenkiintonsa kohdistuukin luoviin yhteisöihin ja siihen, mistä taiteelle tunnusomaiset luovuuden lähteet kehollisuus, tilan käyttö ja rytmi ammennetaan virtuaalisesti.

Jos olisin väsymykseltä jaksanut liikuttaa leukojani, olisin kommentoinut, että online -viestimiin liittyvä leikinomaisuus ja kekseliäisyys (kuten ne Habbo-huoneen hevoskisat ruskeatakkisilla ihmishahmoilla) ovat itsessään osoituksia luovuudesta, ja on toki erotettavissa konteksteja joihin tämä kommunikaatiotapa soveltuu toisia paremmin. Fyysinen etäisyys eliminoi kosketuksen, mutta ei tunnetta.

Facebook olkoon konkreettisena esimerkkinä yhteisön ja 'yhteisön' erosta. Jokaisella käyttäjällä on oma näkemyksensä palvelun tarkoituksesta ja esimerkiksi siitä, mitä ystävällä tarkoitetaan: nimeä, jonka on nähnyt jossain, vai ihmistä, jonka tapaa päivittäin tai käy yhdessä välikaljalla. Featuret eivät ratkaise, vaan action, eikä toimintaan päästä käsiksi kuin tutkimalla sitä.

Verkostoitumismantraa hokeva saattaa myös helposti unohtaa, että monia käyttäjiä ohjaa Facebookiin se eilenkin mainittu 'minä minä minä', ei suinkaan tarve huolehtia sosiaalisista suhteista. Profiilit ovat tulvillaan MINUN adjektiivejani, minun superlatiivejani, minun horoskooppejani ja vihanneksiani. Näissä todellisuuksissa kun kaikki ihmiset ovat niin kauniita, ettei tuunauskisassa parane jäädä muista jälkeen.

Entä kuinka moni pystyy pitämään yllä sataa ystävyyssuhdetta? Ei toki tarvitsekaan. Jälleen applikaatioiden lähettäminen potentiaalisille kiinnostuneille on eri asia kuin yhteisöllisyys. Todellinen virtuaalinen läsnäolo ei poikkea kasvokkaisesta muutoin kuin olemalla teknologiavälitteistä: se on rajattua, keskittynyttä, aitoa välittämistä.

Jälleen pääsemme klassikkoon, societyn ja communityn aste-eroon. Facebookin äärettömällä ominaisuuksien paljoudella on ennen kaikkea välineellistä, instrumentaalista arvoa, joka konkretisoituu apatian välttämisenä tai työpäivän tylsyyden helpottamisena. Yhteisössä tunteet ovat läsnä. Mitä ajattelet, kun vaalit verkostoasi? Vai ajatteletko mitään?

Myös yhteisöllisyyden käsitteen eri tasoista olisi ollut kiinnostavaa keskustella lisää, joskin aihe on haastava. Ehkä juuri siksi välinekeskeinen 2.0 -ajattelu tarjoaa helpon mantran. Yksilötasolla häärivät psykologit sense of community -indekseineen ja kompleksisuudelta ei voida välttyä, puhumattakaan kokonaisista organisaatioista ja kansakunnista.

Vielä joitakin yksittäisiä kommentteja ja havaintoja:

* Kuinka firman sisäisiä sosiaalisia verkostoja tulisi rakentaa? Ostetaan tilaa Facebookista? Tietohallinnon ikuinen dilemma on, kuinka yhdistetään prosessit ja ruohonjuuritasolta nousevat käyttäjätarpeet.
* Palkitseminen ja resurssointi perustuvat hierarkiseen ajatteluun, joten virtuaaliset sosiaaliset verkostot organisaatioissa ovat itsessään paradoksi. Avainkysymys on siis ihmisten johtaminen, ei teknologia.
(Timo Tervo, Nokia)

* Käyttäjien kiinnostus häviää, jos foorumeilla ei ole muuttunut mikään sitten viime näkemän. Aktiviteetteja on siis aktiivisesti viljeltävä ja nostettava esille kiinnostavia aiheita.
* 1 % creates, 9 % synthetizes ja 90 % consumes -sääntö pätee. Lurkkaus on keskeinen osallistumisen muoto (vrt. Nonnecke & Preece, kokevat yhteenkuuluvuutta siinä missä muutkin), koska on tärkeää, että virtuaalisia keskusteluja viedään perinteisiin kahvihuoneisiin ja käytäville. Netin passiiviset seurailijat ovat aktiivisia muualla.
(Kati Malmelin, IBM, Jam)

Tervo mainitsi puheenvuorossaan myös analogiset dinosaurukset - ne, jotka tulostavat sähköpostinsa paperille ja aikapaineiden yllättäessä pakenevat powerpoint -kelmusetteihin. Myös tehtävälistat ovat paperilla.

Mieleeni tuli lukuisia esimerkkejä täysin läpinäkymättömistä aikatauluista eli en tiedä, missä tarvitsemani ihmiset ovat muuten kuin erikseen kysymällä.

Ajattelen, siis olen: yksi eilisen kysymyksistä oli, kuinka yliopistojen ja korkeakoulujen pitäisi kehittää toimintaansa ja tutkimustaan. Aloitettaisiinko siitä, että kun 'me' haluamme kehittää kommunikointiamme, 'me' ei olekaan se yksi blogia pitävä sekopää vaan asenteensa tuulettanut joukko tutkijoita?