torstaina, maaliskuuta 29

Luovuutta lukemassa

Innovatiivisuuskeskustelussa ei voi välttyä tarpeelta ymmärtää ihmisten ja organisaatioiden luovuutta.

Junalukemistonani oli kirja, joka lähestulkoon onnistui sulattamaan jäätävän suhtautumiseni aihealueen liikkeenjohdollisiin yleisteoksiin. Kyseessä on tietenkin Jussi T. Kosken "Luova hierre" (2001), joka on paitsi erinomaisen hyvää tekstiä, myös vankka osoitus tekijänsä tietämyksestä ja kyvystä haastaa lukijakin ajattelemaan.

Olen käyttänyt viime aikoina tuhottoman paljon aikaa ja energiaa olosuhteiden parjaamiseen, tuohon kansalliseen perisyntiin. Kirjaa lukemalla voi hyvinkin saada kokkansa käännetyksi tutkijan työn mahdollisuuksiin.

Työtämme tosin rajoittaa jossain määrin Kosken mainitsema kymmenen vuoden sääntö: luovaksi asiantuntijaksi ei tulla hetkessä, vaan tekemällä perusteellinen pohjatyö, ammentamalla ja ahnehtimalla kaikki olennainen oman alan viisaus ja antamalla sille aikaa sulaa ja kehittyä. Sen lisäksi on (kuulemma) luovuuden kannalta hyödyllistä lukea päivittäin ainakin pienen lehtiartikkelin verran Jotain Aivan Muuta.

Tutkijan arkiluovuus näyttäytyy tietoyhteiskunnalle tunnusomaisessa symbolianalyyttisessa työssä. Käsittelemme ja ratkaisemme ongelmia kokoamalla ja jalostamalla symbolimuotoista informaatiota. Olemme siis analyyttisia tai parhaimmillaankin analyyttis-normatiivisia, emme juuri visioi, kuinka asiat voisivat olla (syystä tai toisesta tämä toi jälleen mieleeni eilisen seminaarin).

Luovuuden kannalta olennaista olisi pyrkiä kohti synteesejä, irti kapeasta katsantokannasta. Edellä mainittu 10 vuoden sääntö tosin asettaa eräitä reunaehtoja, samoin kuin väitöskirjojen valmiiksisaattamiselle asetetut aikarajat. Kuten todettua, väittelijät eivät "valmistu" tutkijoiksi, vaan he saavat vasta oikeuden päästä harjoittelemaan.

Käytännössä näitä synteesejä tuotetaan Kosken mukaan vasta kypsässä iässä eli emeritusvaiheessa.

Tarkalleen naulan kannassa Koski on referoidessaan sivulla 52 Kit Sims Taylorin (1998) tuloksia tietotyöntekijöiden ajankäytöstä. Vain pieni osa tästä työstä on aidosti uutta luovaa. (Miksi istun tässä päivittämässä blogiani muiden sanomilla asioilla, mene ja tiedä, ehkä se on ensimmäinen askel kohti emeritusvaiheen synteesiä...)

"Mihin symbolianalyytikoiden aika sitten kuluu? Ensiksi, erilaisiin rutiinitöihin joita on vaikea erottaa tietotyöstä. Tietotekniikan kehitys on vähentänyt tietotyöntekijöitä avustavien työntekijöiden määrää. Symbolianalyytikko on yhä useammin itse oma sihteerinsä."

Tämä on ehdotonta faktaa, mutta onko vika tietotekniikan kehityksessä sinänsä, vai organisaatioiden ja yksilöiden itsensä asettamissa (järjettömissä) vaatimuksissa ja kyvyttömyydessä karsia tarpeettomia rutiineja?

Jatkoa:
"Toiseksi, aika kuluu verkostoitumiseen ja projektien eteenpäinviemiseen liittyvään kommunikointiin, josta yhä suurempi osa tapahtuu virtuaalisesti. Kolmanneksi, aika kuluu uuden tiedon tuottamisessa tarvittavan informaation ja jo olemassa olevan tiedon löytämiseen. Neljänneksi, tietotyöntekijän aika kuluu usein jo keksityn uudelleenkeksimiseen."

Aidosti uutta synnyttävä tietotyö on sijalla viisi, ja kuudentena tehtävänä mainitaan vielä työn tuloksista tiedottaminen ja viestiminen.

Tässä kohdassa kuuluisi varmaankin esittää jokin mullistava organisatorinen malli tietotyöntekijän vapauttamisesta aiempaa luovempiin työtapoihin, mutta en kykene kontribuoimaan näin monimutkaiseen aiheeseen, ainakaan niin kauan kuin hiekka väitöskirjan tiimalasissa on valumassa kohti auringonlaskua.

Koski kuitenkin tarjoaa lukijoilleen pohdittavaa mm. listaamalla joukon luovien yksilöiden ominaisuuksia. (En ole vielä ehtinyt lukemisessa organisaatioihin asti, koska oikorata päätti junamatkani kesken.)

Mielenkiintoisin oli epäilemättä luovien ihmisten psykologinen androgyynius, eli he ammentavat sekä miehille että naisille tyypillisistä käyttäytymismalleista. Tämäkin osuu naulan kantaan. Mikään ei lamaannuta yksilön ajattelun ja toiminnan vapautta niin kuin fyysinen ja henkinen orjuus, mukaanlukien sukupuoliset stereotypiat, paitsi tietysti niiden mukaan eläminen.

Toisaalta myös viha rajoittaa, ja itse saisin paljon enemmän aikaan, jos en lamauttaisi omaa luovuuspotentiaalini leipiintymällä toistuvasti erilaisiin perhemalli, IKEA- ja jalkahoitokeskusteluihin.

Luoville yksilöille on tunnusomaista tarve tehdä itse, muuttaa asioita ja vaikuttaa ympäristöönsä. He osaavat seuloa informaation paljoudesta vain sen mistä ovat kiinnostuneita, ja luottavat arjessaan rutiineihin (kuten vanhoissa rääsyissä kulkemiseen päivästä toiseen, koska se säästää energiaa tärkeämpiin asioihin).

Kosken tekstiä lukemalla havaitsin olevani aito osa-aikaluova. Saan paljon ideoita, kirjoitan blogia mielessäni, hahmottelen valmiin musiikkivideon, luonnostelen silmien eteen sarjakuvan, ajattelen sävelinä, päässäni soi mentaalinen radio, joten en kaipaa enkä siedä ulkoista hälyä. Mutta miksi vain ideoin enkä toteuta, blogia ehkä lukuunottamatta? Uskoisin syiden olevan klassisia: varauksettomasti luovat ihmiset luottavat itseensä, kanavoivat energiansa oikeisiin asioihin ja hallitsevat ajankäyttönsä. Ennen kaikkea he ovat toimeliaita ja enimmäkseen kiinnostuneet jostain muusta kuin syömisestä ja kaljan juomisesta.

Leikki ja huumori tuntuvat olevan luovuuden ja innovatiivisuuden verisukulaisia. Suomessa leikinomaista tekemistä karsastetaan, ja yleisesti ihmisten oletetaan noudattavan sovinnaisuuden kaavoja kaikessa, mutta varsinkin työssään. Kollektiivi siis sanelee, kuinka yksilön tulee käyttäytyä. Tämäkö individualistien valtakunta? Luovat yksilöt eivät kuitenkaan suostu yhteisön paineeseen. He määrittelevät itse roolinsa ja tavoitteensa elämässä - myös oman huumorinsa, niin nyrjähtäneeltä kuin se näyttääkin.

Tutkijoille tulisikin määrätä (!) verbaaliakrobatiaa tarvittaessa reseptilääkkeenä: annos Bisquitin pakinoita, nettisarjakuvia tai Alivaltiosihteeri -kirjoja virkistää, parantaa ja antaa uusia ideoita. Olkoonkin, että Bisquit on sovinisti, mutta tämähän vain auttaa sietämään erilaisuutta. Soikeudenmukaisuus taas on sitä, ettei puhuta aivan ympäripyöreitä.

Erään toisen humoristis-sarkastisen kolumnisoijan mukaan suurin osa suomalaisista yrityksistä on käytännössä saanut alkunsa ryyppyreissulle lähteneiden miesten [sic] hilpeistä krapulakeskusteluista. Tämä on linjassa oman vanhan teesini eli krapulahakuisen juomisen kanssa. On kemiallis-fysiologisesti osoitettu, että alkoholin poistuminen elimistöstä synnyttää tilan, jossa arviointi- ja arvostelukyky heikkenee ja typerätkin asiat naurattavat. (Minulla oli ennen tapana lukea sukunimiä puhelinluettelosta.)

Käytännössä se tarkoittaa sitä, että annamme tilaa lennokkaille ideoille, jotka eivät muuten näkisi päivänvaloa sovinnaisuutta ja ahdasmielisyyttä vilisevässä arjessa.

Kännäyksen metodisena ongelmana on, että innovaatioiden näkökulmasta ideoita on tuotettava paljon, ja toistuva juominen vahingoittaa vakavasti ainoaa pääkoppaamme. Kuinka siis tavoittaa alkoholiton krapula?

TIEKEn web 2.0 -seminaari 28.3.2007

Aloitan referoinnin poikkeuksellisesti tilaisuuden lopusta ja sivuutan tässä yhteydessä yksittäiset puheenvuorot.

Sanomatalon kovien tuolien iltapäivän viimeinen tunti käytettiin asiantuntijoiden paneelikeskusteluun. Käsiteltävänä oli kolme yhteenvetävää teemaa: mitä termi web 2.0 oikeastaan tarkoittaa, miksi alueen käytäntöä ja hyviä caseja on Suomessa vähän, ja millainen on web 2.0:n vaikutus organisaatioihin.

Erilaisella taustalla varustettujen ihmisten sijoittaminen samaan tilaan on tunnetusti hyvä uuden tiedon lähde, mutta keskustelun jäsentämistä vaikeuttaa se, että kysymykset, kommentit ja mielipiteet (pikaviestimet, teknologiat, voittoa tavoittelemattomat yhteisöt, verkostojen tukahtuminen, hiihtohississä saadut liikeideat) risteilevät hallitsemattomiin suuntiin. Koetan kuitenkin pelastaa jotain talteen.

Web 2.0 voidaan nähdä konseptina - kts. Kari A. Hintikan julkaisu "Johdatus internetin uusiin liiketoimintamahdollisuuksiin" - joka kokoaa yhteen joukon toimintatapoja. TIEKEn Ville Saarikosken mukaan Web 2.0:n avainsana on parempi rakenne: digitaalisuutta ei esiinny luonnossa, protokollia ei esiinny luonnossa, mutta rakenteet esiintyvät. (Kuvittelen ymmärtäväni.)

Hämmästyttävää, kuinka paljon ylipäätään käytämme aikaa ja vaivaa määrittelyyn tai sen yrittämiseen; samaan aikaan suumme selittävät, että kyseessä on vain apukäsite ja vertauskuva muutoksen havainnollistamiseen. Koen tiettyjä yhtäläisyyksiä esimerkiksi termin "tietojohtaminen" kanssa.

VTT:n Petteri Kangas näki käytännön haasteina maamme pienuuden, kieliongelmat ja rajatut käyttäjäryhmät. Kuulijasta tosin tuntui, että koko ongelmanasettelu perustui ennalta laadittuun paneelikeskustelun formaattiin, ei netin todellisuuteen. Caseja on paljon (eikä kaiken tarvitse kytkeytyä Iggloon, vaikka se hyvä esimerkki onkin), mutta jokainen tutkija ja asiantuntija katsoo ilmiötä vain omista lähtökohdistaan eikä välttämättä näe metsää puilta; yhteisöjen kenttä on aina ollut pirstaleinen ja moneen kontekstiin taipuva; kolmanneksi, yhteisöjen enemmistön ei suinkaan ole tarkoitus tuottaa suoria rahavirtoja, kuten yleisöstä muistutettiin.

Paradoksi näyttäytyi myös paneelikeskustelussa. Uusien markkinoiden todettiin sijaitsevan pitkässä hännässä (long tail) ja sen palvelemisessa kilpailijoita paremmin, samaan aikaan sivulauseissa maalataan ruusuisia kuvia suurista, kansainvälisistä menestystarinoista, joilla haastetaan perinteiset mammutit: "Jospa sittenkin."

No, ei nyt kuitenkaan. On maamme segmentoituja ja siksi jää.

Toisaalta kuulijaa hämmästytti myös se, ettei juuri kukaan puhunut yleisistä innovatiivisuuden esteistä, kyvyttömyydestä uudistua ja olla luova, vaikka esimerkiksi guru Himanen on tätä viime aikoina suureen ääneen peräänkuuluttanut (mm. HS 29.3.). Lukkiutuminen ja fakkiutuminen lienevät paljon pahempia vaivoja kuin suomalaiseksi syntyminen, olkoonkin että meillä on pulaa alan osaajista ja mitä tahansa ei uskalleta lähteä tyhjän päälle kokeilemaan.

Kai Nyman (Nokia) esitti yhteenvetona loogis-optimistisen näkemyksensä: koska sosiaalinen elämä siirtyy luontevasti verkkoon, liiketoiminta seuraa mukana. Tämä on helppo allekirjoittaa.

Uusien mahdollisuuksien ohessa web 2.0:n nähdään muuttavan organisaatioita monella tavoin: pienet tiimit saavat enemmän valtaa, palkitsemismekanismit muuttuvat (tai siis niitä on muutettava), luodaan suora kontakti yhteistyöosapuoliin, asiakkaat ovat aiempaa valistuneempia ja heillä on enemmän tietoa kuin koskaan aikaisemmin.

Perinteisiä yrityksiä kehitys koskettaa ainakin kolmella tapaa:
1. Web 2.0:n ilmiöitä on kyettävä seuraamaan ja ymmärtämään - esimerkkinä laitevalmistaja Nokia.
2. Ulkoinen yhteistyö: käyttäjäyhteisöt, online user communities, antavat mahdollisuuden ideoida ja innovoida.
3. Sisäinen yhteistyö: sosiaalisen median yrityssovellukset ja asioiden tekeminen paremmin, esimerkiksi Confluence ja SocialText.

Mahdollisuuksien näkemistä kuitenkin rajoittaa se, että ei tiedetä, millaista panostusta (ja paljonko) vaatii esimerkiksi online-yhteistyö asiakkaan suuntaan. Kommenteissa sivuttiin myös aineettomien oikeuksien muodostamia rajoitteita.

Aiheensa mukaisesti liiketoimintamallit olivat seminaarin keskiössä. Kai Nymanin mukaan tällä hetkellä kolme mallia dominoi: online-myynti (200 mrd$), internet access (160 mrd$) ja nettimainonta (20 mrd$). Petteri Kangas referoi VTT:n raportin pohjalta uusia mahdollisia malleja. Nämä olivat siis

1. crowd-sourcing, jossa käyttäjille maksetaan sisällöstä, esim. käyttäjien valokuvia julkaiseva IPG-lehti
2. taustateknologian kehittäminen (joskaan itselleni ei selvinnyt, mikä tässä on varsinaisesti uutta), esim. vanha kunnon MySQL, jota useimmat palvelut tällä hetkellä käyttävät
3. sosiaalisen median käyttö ammattisovelluksissa, esim. wikit
4. tulojen jako yhdistelmäpalveluissa, esim. FON, halpa langaton nettiyhteys.

Kaikki asiavirheet ovat omiani, koska en ole vielä vaihtanut silmälaseja. Esitykset tulevat kuitenkin saataville TIEKEn sivuilta.

Porvarillisesta sisällöstään huolimatta tykästyin seminaarissa kuultuun metsästäjävertaukseen: vanhasta metsästäjien (vapaasta) Internetistä ollaan siirtymässä kohti omistavaa Internetiä, jossa jokaisella on henkilökohtainen pysyvä identiteetti, valtaa ja virtuaalista maata. Tämä kehitys kätkee samalla sisälleen huomattavasti tärkeämpiä liiketoimintamalleja kuin ne vanhat mallit, jotka pohjautuvat kulutukseen.

Kai Nyman myös muistutti, että onnistunut palvelu syntyy edelleen alakulttuurin (yhteisön) tarpeiden ymmärtämisestä.

Puheenvuoroja kuunnellessa olisin moneen kertaan antanut kuningaskunnan nettiyhteydestä, kannettavasta ja mahdollisuudesta kommentoida suoraan. En näköjään kykene seuraamaan luentomaista esitystä viittätoista minuuttia kauempaa tekemättä jotain itse.

Kaksi kuningaskuntaa antaisin mahdollisuudesta kuoria informaatio- ja tietokermat päältä myös reaalimaailmassa. Web 2.0 sallii käyttäjien vastaanottaa sisältöä vain niistä asioista, jotka kiinnostavat, ja vain silloin kun käyttäjä on vastaanottavimmillaan. Mutta mistä saada IRL-syötteet, jotka ohjaavat kuulijan vain niihin seminaareihin, joissa parhaat ideat syntyvät?

tiistaina, maaliskuuta 27

Kulutusta ja tutkimushöttöä

YLEn kotimaan uutissammio tietää kertoa, että nettipalstat ohjaavat kuluttajien ostopäätöksiä. Ei niin yllättäen vaikutukset voivat olla myönteisiä tai kielteisiä.

Asiasisältönsä puolesta aihe on selkeästi Mari Koon heiniä, mutta pari kysymystä on pakko heittää ilmaan.

Erilaisten tutkimusten uutisointi mediassa on vanhastaan sisältänyt kaikki katastrofin ainekset. Joskus syynä on se, että toteutus itsessään on ollut luokaton; useimmiten kuitenkin toimittajilta tahattomasti, tilan puutteessa tai muista tekosyistä unohtuu jokin tulosten tai tutkimusasetelman kannalta olennainen elementti.

Mutta takaisin aiheeseen. Tällä kertaa jäin kaipamaan edes pientä vihjettä siitä, millaisista tuotteista tutkimuksessa puhutaan.

Niin avoimena ja mahdollisuuksien täyteisenä maailmana kuin nettiä pidetäänkin, blogeista ja keskustelufoorumeilta tuskin ammennetaan mitä tahansa tietoa ja varsinkaan mistä tahansa.

Käytännössä kysymykseen tulevat tuotteet, joiden ympärille on realistista kuvitella virtuaaliyhteisö. Isoja brandeja, pienempiä marginaalien brandeja, elektroniikkaa (kannettavia, pöytäkoneita, monitoimitulostimia, kännyköitä, kameroita, ämpeekolmosia, digibokseja), muotia, lankoja, hääpukuja, urheiluvälineitä, kulinarismia, viiniä, olutta, nam.

Maitokauppa- ja tennissukkaosastolla lienee hiljaisempaa. Tuotteitahan maailmaan mahtuu, mutta yhteisöjä ei sittenkään synny ihan jokaisen asian ympärille. (Vai onko minulta jäänyt tässä yllättymisen mahdollisuus näkemättä? ;)

Töksähtäväksi lopuksi voisin vaikka ihmetellä itseäni - ostinhan 740 euron digitaalipianon ilman pienintäkään nettivertailua. Enkä taida olla muutenkaan tällä saralla niitä maailman aktiivisimpia.

Edit: erityisen pelottavaa uutisessa lienee se, että 25 % suomalaisista käyttää tietolähteenä (ensisijaisesti) Suomi24:n foorumeita. Pitäisikö uskoa vai pelkästään toivoa? Onhan kyseessä tietenkin avoin monien elämänalojen metayhteisö, mutta juuri tästä syystä se on ansainnut lisänimensä "kansallinen oksennus".

maanantaina, maaliskuuta 26

Sosiaalinen media a la professional

Kritisoin aiemmissa postauksissa yksi- ja puusilmäistä Web 2.0 -palvelujen tarkastelua. Nyt kun lopulta sain luettua VTT:n raportin (toim. Petteri Kangas, Santtu Toivonen ja Asta Bäck) kokonaan, havaitsin sittenkin mielenkiintoisia porkkanoita kuten luku 5.3, Sosiaalinen media ammattikäytössä.

Julkaisu itsessään on laadittu wikiä hyödyntäen. Samoilla linjoilla oltiin virtuaalisuus -workshopissamme, jossa kuultiin muun muassa Google -kirjan 30 tunnin syntytarina. Sarkastikot voisivatkin kysyä, kuka enää tarvitsee suoria kassavirtoja, jos vaakakupissa on asioiden tekeminen järkevästi?

Blogien ja wikien sisäinen hyödyntäminen on ollut yksi (monihaaraisen) projektimme tutkimuskohteista ja tuleva IJKL:n artikkeli käsittelee ensin mainittua viestinnän näkökulmasta. Mutta entä ulkoiset suhteet? Raportin sivulla 53 todetaan:

"Onnistuneen sisäisen lanseerauksen jälkeen yritys voi miettiä sosiaalisen median työkalujen ja käytäntöjen toiminta-alueen laajentamista myös partneriyritysten ja asiakkaiden suuntaan. Web 2.0 -teknologioilla toteutetut työkalut ja sovellukset ovat tyypillisesti hyvin kevyitä, ne eivät vaadi asentamista omalle päätteelle ja toimivat standardiselaimissa. Tämän takia integrointi eri yritysten tietojärjestelmien välillä vaatii pieniä ponnistuksia sosiaalisen median sovelluksia hyödynnettäessä. Esimerkiksi yhteisten dokumenttien kehittäminen, ajanhallinta ja yleensä asiakkuuksien hallinta (engl. customer relationship management, CRM) ovat prosesseja, joissa sosiaalisen median ratkaisut voisivat soveltua yrityskäyttöön. Tämä käy hyvin yksiin nähtävissä olevan yleisen työskentelytavan kanssa: yhdessä toimivat partneriyritykset voivat vaihdella roolejaan tiedon tuottajana ja kuluttajana."

Yritykset tuntuvat todellakin olevan miettimisvaiheessa. Samoin yliopisto. Mutta missä on yhteisölähtöinen aiheen tutkimus - eikö kokemuksia todellakaan vielä ole, vai odottavatko ne editoreiden pöytälaatikossa, että kolmen vuoden formaali prosessi tulisi päätökseensä ja artikkeli saataisiin ulos?

Kuten aiemmin todettua, asiakasyhteisöpuolta on jo jonkin verran avattu ja vähintäänkin pintaraapaistu. Entä yrityspartnerit ja kilpailijat, miksei myös yritysten ja yliopistojen välinen yhteistyö eri konteksteissaan?

Kokemukset käytännön elämästä? Yhteisöjen rakentamisen esteet? Jäykkyys, hitaus ja byrokratia? ("Jotta voisi räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet")

Standardit? Jaetut käytännöt? Riskit? Luottamus, normit, sopimukset? Avoimuus vs. tiedon pimittäminen? Organisaatiokulttuuri?

Tätä kaikkea voisi tutkimuksellisesti kutsua varsin neitseelliseksi maaperäksi, ellei suorastaan extra virginiksi. En usko tekemisen ja kirjoittamisen loppuvan aihealueen ihmisiltä, vaikka palvelut jatkavatkin talous- ja markkinointi-ihmisten järkyttämistä ansaintamallittomuudellaan.

perjantaina, maaliskuuta 23

Web -2.0

Ilmoittauduin eilen TIEKEn ja Taloussanomien Web 2.0 -seminaariin.

Tilaisuudessa jatkettaneen samasta aiheesta, josta HS:n taloustoimittaja Olavi Koistinen kirjoittaa päivän lehdessä ("Sosiaalisilta internet-palveluilta puuttuu rahan ansaintamalli", sivu B9).

En lukeudu virtuaalitalouden profeettoihin ja aihe on siis tutkimukseni vierestä, mutta hämmästyttävää on, kuinka paljon virtuaaliyhteisöt ja sosiaalinen media saavat osakseen tätä ansaintamallikeskustelua. Eihän muotimaailmakaan tee etusivun juttuja keisarin uusista vaatekerroista.

Sijoitusmielessä kyseessä onkin lähinnä vanhan kuplan uudelleenpaisuttaminen. On valitettavaa, että se hautaa allensa monia oheisilmiöitä, jotka ansaitsisivat suurempaa huomiota julkisessa keskustelussa ja tutkimuksessa.

Taloudellisessa mielessä vähäisimpiä eivät ole avoimen innovaatioprosessin ja virtuaaliyhteisöjen väliset kytkökset, puhumattakaan yhteisöjen sosiaalisen dynamiikan ymmärtämisestä - virtuaalimaailmassa luottamus, maine, sitoutuminen, identiteetit ja sosiaalinen vaihdanta eivät ole loppuunkaluttuja teemoja, vaikka herra tai rouva KTT eli Kaikkien Tieteenalojen Tohtori saattaa tietämättömyydessään näin päätelläkin.

Hesaria lainatakseni: "Bisnesmalli voi puuttua siksikin, ettei palveluita ole alun perin suunniteltu rahantekoon."

Varmasti totta. En ymmärrä, kuka tai mikä meni herättämään dot.com -haamun henkiin. Meilläpäin yritysmaailmasta kantautuva viesti on paljon vähemmän sieninen. B2C on vain pieni osa kokonaisuutta eikä virtuaalisuutta voida ajatella pelkkänä loppukäyttäjien loputtomana rahastamisena ympäristössä, jossa kaiken pitäisi lähtökohdiltaan olla ilmaista.

Pisimmällä ollaan siellä, missä osataan tehdä virtuaalista yhteistyötä omassa organisaatiossa, sisäisissä ja ulkoisissa projektitiimeissä, kumppaneiden ja asiakkaiden kanssa. Siinä kun oikeasti luodaan arvoa ja realisoidaan samalla tähtitieteellisiä kustannussäästöjä.

Tähän verrattuna useimmat mediaseksikkäät start-upit jäävät pakkasen puolelle.

Eivät tietenkään kaikki - se onnistujien kunniaksi sanottakoon. En silti kykene pitämään amerikkalaista "vain suurimmat ja kauneimmat lasketaan" -ajattelua realistisena, saati toivottavana.

Tähän sopii myös Einsteinin siteeraaminen: "Not everything that can be counted counts, and not everything that counts can be counted." Web 2.0:n myötä luodulle taloudelliselle arvolle on käynyt juuri näin.

keskiviikkona, maaliskuuta 21

Melkein kuin kasvokkain

Otsikko on kotoisin maanantain Hesarista, jossa esiteltiin oululaisen vanhainkodin nettipuhelukokemuksia. Skype-hanke on toteutettu osana RAY:n rahoittamaa projektia, jossa osatavoitteena on kokeilla teknologiaa vanhus- ja asiakastyössä.

Juuri näin. Mielenkiintoisimmat näkemykset ja antoisimmat tulokset tulevat sieltä, missä kommunikaatioteknologiat eivät ole omimmilla maaperällään vaan profeettoina, rohkenisinko sanoa, vihollisleirissä. En ole tarkalleen kärryillä siitä, mitä tutkittavaa on vaikkapa valmiiden diginatiivien IRC-galleriavierailuissa ja siihen liittyvässä itsetuunauksessa.

Netin pitäisi tässä vaiheessa olla jo niin arkinen asia, että se osattaisiin viedä muuallekin kuin omimpaan kontekstiinsa - joka alussa oli maanpuolustus, myöhemmin yliopisto ja tutkimus (ml. ASCII-porno, pilukihvit ja muut oheistuotteet), ja sittemmin jatkumon huipentumana alaikäisten tai nuorten aikuisten nettioleskelu erilaisissa vanhemman väestön turhiksi luokittelemissa virtuaalisissa tiloissa käyttäjälähtöisine sisältöineen.

Mutta takaisin aiheeseen. Skypeily ei vaadi kalliita laitteita, antaa mahdollisuuden pitää yhteyttä kaukana asuviin sukulaisiin ja edistää vanhusten hyvinvointia - ennen visioitiin Windows-pasianssin peluusta vanhainkodin yhteistiloissa, mutta nykyisin aivojumpankin voi vähällä vaivalla hoitaa verkottuneesti.

Mikä parasta, ääni- ja kuvayhteys vaientavat jopa 1970-luvulla oppinsa saaneet kommunikaatioteoreetikot, joiden punaiseen niskaan on tatuoitu Low richness = bad ja Low presence = even worse.

Yliopiston käytävältä sillan alle

Tänään olemme käyneet huomattavassa määrin keskustelua tutkijoiden asemasta, yliopisto- ja projektityöskentelyn dilemmasta ja tohtoreiden valmistumisesta työttömiksi sillanalusten asukkaiksi. Hidas kun olen, pääsin vasta nyt lukemaan Tutkijanura kriisissä -blogia, jonka vihjaamisesta kiitos Turun suuntaan.

Samalla selvisi äärimmäisen looginen syy siihen, miksi tohtoriksi väitelleet eivät työllisty. Kyse ei ole yksinomaan kasvaneesta tutkintomäärästä, sillä rahaahan maailmassa on kylvettäväksi mitä uskomattomimpiin käyttötarkoituksiin. Perimmäinen syy on saman työn teettäminen tutkijakoulutettavilla, koska se tulee halvemmaksi.

Kun tekee kymmenen vuoden työn neljässä vuodessa ja kumartaa joka suuntaan pyllistämättä yhteenkään, saa siis palkaksi kengänkuvan takamukseen, jonka on siihen asti saanut pitää piilossa.

Kirsikkana päivän hernekeitossa toimi professori Kari Uusikylän kritiikki Pekka Himasen kilpailukykytarkastelua kohtaan (HS Mielipide 21.3.). Innovaatiouskonnon rituaaleihin kuuluu, että termit lainataan sosiologiasta ja muualta perinteisistä tieteistä - esimerkkinä kirjoituksessa mainittu "välittäminen". Käytännössä nämä asiat saavat kansainvälisessä markkinapuolimaratonissa aivan muita merkityksiä kuin arkipuheessa ja inhimilliseksi mielletyssä elämässä.

Puhumattakaan ajasta. Tunnetaan erilaisia aikakäsityksiä, kuten lineaarinen ja syklinen. Työelämässä aikakäsitys puolestaan noudattaa Matti Kyllösen käsitystä formularadasta, jossa kaarre on muodoltaan puolipallo. Eri ulottuvuudet risteävät keskenään muodostaen epäsäännöllisen ja hallitsemattoman umpion, josta ei pääse ulos. Ainoa keino tuntuu olevan alttarille nostetun kilpailukykyjumalan pystyynräjäyttäminen.

Tehtävään ei tosin ole vielä löytynyt tarpeeksi kyvykkäitä ja innovatiivisia ihmisiä, eikä tuore vaalitulos ainakaan edistä vallitsevan kokemus- ja hokemusmaailman muuttamista tai tue oravanpyörästä irrottautumista. Politiikassa muutosta on kahta lajia: teoreettinen ja se, joka on lainausmerkeissä.

Uusikylän argumentit on helppo allekirjoittaa. Pehmeät arvot jäävät juhlapuheisiin - samalla kun suu selittää vaikkapa monitieteisyyden ja erilaisuuden merkityksestä uuden tiedon luomisessa, oikea käsi allekirjoittaa pergamenttia, jolla kielten, historian ja kulttuurin tukemiselta ja tutkimiselta viedään viimeisetkin siemenperunat. Säästyneet varat laitetaan teknologian kehittämishankkeeseen, jossa tuotetaan viiden vuoden aikana lista suosituksia hankkeen kehittämiseksi ja otsikkona on "Yhteistyöllä innovaatioita".

Ei vainenkaan: todellisuudessa hankkeita on niin paljon, että vain osa niistä saa rahaa. Enkä suinkaan puhu kuin kettu pihlajanmarjoista, koska ala kuuluu tuetuimpien joukkoon. Välillä en vain alkuunkaan käsitä, mitä teen täällä, sillä olisin voinut ryhtyä vaikka lehden toimittajaksi.

Kaiken kaikkiaan sain tänään hämmästyttävän paljon aikaiseksi (vaikka kello on vasta 17); keskustelun ohessa luonnostelin manageriaalista kirjalukua edelleen, tein pohjustuksen strategiatyölle ja kirjoitin kolme sivua lisää monografista tekstiäni. Mukana oli yksi uusi kuva ja vain puoli sivua pöytälaatikosta kopioituja käsitemäärittelyjä.

Siinä sitä tuloksellisuusmittarit paukkuvat.

keskiviikkona, maaliskuuta 14

Osittaistukea napin painalluksella

Viikonloppuna havaitsin konkreettisesti, että virtuaalinen avunanto käyttäjien ongelmissa ei toimi aina niin suoraviivaisesti kuin open source -tutkimus tai tietotoimisto Wellman & Gulia vanhastaan väittävät.

Firefox lakkasi yllättäen seurustelemasta suojattua yhteyttä käyttävien palvelujen kanssa (tunnetaan arkiajattelussa https -sivuina) ja kehotti varmistamaan, että Personal Security Manager on asennettu. Jälkimmäisellä ei ollut itse aiheen kanssa mitään tekemistä, paitsi tietenkin se, että kyseisellä hakutermillä pääsi tiedon lähteille ja etsimään muita samaan ongelmaan törmänneitä.

Maailma on pullollaan Ubuntu Linuxin käyttäjiä ja käyttäjäfoorumeita, mutta lukuisista yrityksistä ja hakutoimenpiteistä huolimatta ratkaisua ei löytynyt. Lopulta saksan kielen tekstitaito pelasti: ubuntuusers.de foorumilla myös vastattiin, ei pelkästään kysytty.

Mitä virkaa ylipäätään on tukiyhteisöllä, jossa käyttäjälle tarjotaan 20 korjausvinkkiä ja sen jälkeen tämä tyytyy toteamaan "Ongelma ratkesi, kiitos!" kuvaamatta ollenkaan, kuinka se ratkesi? Entä minkä vuoksi asiasta jotain tietävät tyytyvät tarjoamaan ratkaisuksi vain yhden komentorivin, jos heillä on tiedossaan, mistä järjellä ajatellen järjetön ongelmatilanne johtuu?

Joka tapauksessa koneella on nyt varmuuden vuoksi yksi laajennus vähemmän ja selaimen seurusteluongelmaan auttoi luonnollisestikin uudelleenkäynnistys. Vian syy tuskin selviää koskaan.

maanantaina, maaliskuuta 12

Workshopin yhteenvetoa

39 asteen lämpötilani laski viikonloppuna takaisin normaalilukemiin ja saattanen jo dokumentoida virtuaaliaiheisen keskustelun pääkohdat viime tiistailta.

Uutta viiden vuoden takaiseen verrattuna on co-creation, minkä sosiaaliset Web-teknologiat ovat osaltaan tehneet mahdolliseksi. Toinen edistysaskel on harjaantuneisuus ja parempi virtuaalisuuden sietokyky kuin aikaisemmin: nyt osataan jo tehdä yhteistyötä, vaikka toista osapuolta ei tunnettaisikaan. Aiemmin tästä tuntui aina muodostuvan kynnyskysymys.

Virtuaalitiimien haasteena nähtiin ennen kaikkea epäselvät vastuut ja tavoitteet sekä vapaamatkustaminen ja "ryöstökalastelu". Kuinka tiimin tuloksia mitataan, ja kenelle kunnia tekemisestä kuuluu? Turha roikuskelu pitäisi muuttaa tarkoituksenmukaiseksi työksi, jossa ollaan oikeasti tosissaan. Kaikilla tulisi olla selkeä käsitys tavoitteista, pelisäännöistä ja valtakysymyksistä. Projektin vetäjä ei välttämättä olekaan se, joka nk. istuu asian päällä.

Yksi perinteinen virtuaalitiimiongelma on liiallinen asiakeskeisyys, joka luo "kylmän" vaikutelman. Tässä firmamaailman tulisi ottaa oppia nuoremmilta sukupolvilta, jotka osaavat hoitaa sosiaaliset suhteensa verkossa: ei pelkkiä kotiläksyjä, vaan myös juorut, salaisuudet ja omat toiveet.

Näimme myös konkreettisia esimerkkejä uusista virtuaaliyhteistyön muodoista. Näissä ympäristöissä koko työ todellakin tehdään yhdessä, sen sijaan että kokoonnuttaisiin jälkikäteen palaveriin tarkistamaan, mitä olisi pitänyt tehdä!

Haasteita on tietysti niin monia kuin on tiimejäkin. Vähäisimpiä eivät suinkaan ole virallisen organisaation jäykkyys ja esimerkiksi kustannusten muodostamat näkymättömät seinät. Erään toteamuksen mukaan organisaatiot perinteisine suojaus- ja salausmekanismeineen pitäisi räjäyttää, jotta virtuaaliyhteistyön mahdollisuuksiin yleensä päästäisiin käsiksi.

Päivän ohessa kerrattiin tuttuja faktoja luottamuksen ja sosiaalisen pääoman merkityksestä. Tulkinnat luottamuksen rakentamisesta kuitenkin vaihtelevat: esimerkiksi kasvokkainen kick-off -palaveri voidaan kokea ainutlaatuisen tärkeäksi tai katastrofaalisen turhaksi. Samalla todettiin, että vaikutelman muodostaminen verkossa on tunnetusti nopeaa, ja tämä vaikutelma voi yhtä lailla toimia perustana luottamukselle.

Vaikutelmaa rakentavat esimerkiksi oma LinkedIn -verkosto, blogipostaukset ja MySpace -profiili. Kyseessä ei suinkaan ole mikään teini-ilmiö, vaan nämä ovat arkea myös yhä useammalle oman alansa ammattilaiselle.

Omassa esityksessäni kertasin sosiaalisen pääoman vaikutuksia virtuaaliyhteistyöhön. Sivusimme myös eri kommunikaatiokanavia. Yhteistyötä ei lähtökohtaisesti tulisi rakentaa vain yhden valmiina otettavan kanavan varaan ja sen jälkeen ihmetellä, miksi se ei toiminut. Tarvelähtöisyys sopii anti-kirosanaksi myös 2000-luvulla.

tiistaina, maaliskuuta 6

Toipumassa

Iltapäivän virtuaaliworkshopin keskustelu antaisi aineksia vaikka kirjaan - ja totta puhuen, sellaistahan projektimme on tekemässä, vaikka ko. aiheesta syntyykin vain yksi alaluku.

Virtuaalitiimien ja niiden johtamisen haasteet ovat olleet yrityksille jo pitkään konkretiaa. Yhteisöt taas ovat vasta tulossa tälle saarekkeelle. Merkkejä on ilmassa useita, muun muassa se, että ihmiset kykenevät (sanoisinko vihdoin) luottamaan ja toimimaan tarvittaessa ilman pakollista kasvokkaisen kick-offin vaatimusta, ja etsivät aktiivisesti uusia keinoja hyödyntää yhteisöympäristöjä osana liiketoimintaa.

Syntetisoin päivän ajatukset myöhemmin kirjaluvun kehityttyä, sillä nyt olen flunssassa ensimmäistä kertaa kahteen ja puoleen vuoteen.

Mitä enemmän virtuaalityötä, sitä vähemmän tarttuvia kiertotauteja. Olkoon tämä illan viimeinen kontribuutio hajautuneen työn tuottavuusvaikutusten pohdiskeluun.

perjantaina, maaliskuuta 2

Online -yhteisöjä ja blogeja unohtamatta

Kaksi viikon täkyistä jäi vielä uupumaan.

Maria Antikaisen, ex-Mäntymäen, väitöskirja online-yhteisöjen menestystekijöistä on putkahtanut uunista ulos. Tähän mennessä olen ehtinyt lukea vasta kiitossanat (!), mutta tarkempi syventymisprosessi seuraa ensi viikon aikana. Virtuaaliyhteisö on omassa tutkimuksessani lähinnä apukäsite, mutta nappaa silti Cannes -palkinnon arvoisen sivuroolin, etenkin ottaen huomioon vuosien mittaisen symbioosin.

Koska elämässä kaikki vaikuttaa kaikkeen, minun on kiittäminen sekä tätä opinnnäytettä että kollegani messenger -viestintää siitä, että saatan joskus saada oman väitöskirjani valmiiksi. Salaisuus on tietenkin siinä, että tehdään monografia eri teorioita keskusteluttaen ja tuoreen aineiston kautta heijastellen, ja unohdetaan artikkeli- ja esseepaketit, joissa jokainen julkaistu tuotos sijoittuu täysin eri ympäristöön ja introa tehdessään väittelijä päätyy hyppäämään katolta.

Heräsin aamuyöllä suu messingillä tajuttuani samalla, että kaikki N+1 virtuaaliteemaista julkaisuani kelpaavat opintosuorituksiksi, koska ne eivät päädy väitöskirjaan - paitsi korkeintaan viittauksina. Enää pari opintojaksoa, ja valmista tulee!

Näin siis jatko-opintojen osalta. En suinkaan tarkoita, että koko paketti olisi valmis juhannukseksi, koska 80 % aineistosta on keräämättä, analysoimatta ja reflektoimatta.

Ja sitten siihen toiseen lisäämättä jääneeseen linkkiin. Sami Salmenkivi piti männä viikolla esitelmän firmablogeista. Kiitokset vinkistä Mari Koon blogiblogille, mikäli moinen ilmaisu sallitaan ;)

Kuluttajayhteisöjä ja e-tiedettä

Postaukset ovat viime aikoina "hieman" viivästyneet milloin Bloggerin sisäisten ongelmien, milloin oman tilin kanssa sekoilun tähden.

Samana päivänä kun virtuaalisia asiakasyhteisöjä käsittelevä artikkelimme lähti maailmalle arvioitavaksi, Annamari Typpö kirjoittaa Digitoday:ssa mm. Sulakkeen rakentaman virtuaalisen tutkimusympäristön hyödyntämisestä tuotekehityksessä. Tämä yhdessä artikkelin kirjoittamisen kanssa muistutti siitä, että potentiaalisen kauniin ajatuksen kuvaaminen ei vielä riitä; tarvitsemme aiempaa enemmän konkreettisia esimerkkejä ja caseja.

Jutussa ovat esillä sekä avoimen vs. suljetun retoriikan oppitunti nro 42 (Kryptonite -lukon murtaminen) että vanhastaan tuttu digitaalisten natiivien valtaannousu. Nokian J-P Erkkola käyttää jälkimmäistä metaforaa 80-luvulla syntyneistä, jotka nettaavat sujuvasti, kun taas vanhemmat sukupolvet ovat verkossa maahanmuuttajan asemassa (no jaa, ehkä ikäjaottelu ei ole todellisuudessa ihan näin jyrkkä, mutta perusajatushan on tärkein ;)

Ensi tiistain projektiworkshopissa Helsingissä kuulemme lyhyen firmapuheenvuoron SecondLifesta, joten vaikenen aiheesta uutta viisautta odotellessa. Tutkijoidemme teemoina taas ovat virtuaalitiimien johtaminen ja virtuaalinen yhteistyö. Otsikoin oman esitykseni loppuosan lennokkaasti tyyliin "Virtuaalisuuden kolme paradoksia", vaikka en ole aivan varma rajaukseni onnistumisesta - näitä paradoksejahan voitaisiin esittää saman tien viisikymmentä, tai sitten kuitata kaikki unohdetuiksi epäteoreettisella kädenheilautuksella.

Oli miten oli, niin yhteisöllisyys on aina ollut netin ydintä, kuten Erkkolakin toteaa. Minua vain edelleen kiinnostaa, miksi firmat hiihtävät perässä pitkitettyä Finlandiaa huonosti tervatuilla metsäsuksilla.

Asiasta viidenteen. Oheinen linkki on pitänyt listata jo Z kertaa, mutta Web 2.0 ei suonut. Journal of Computer Mediated Communication -lehden tammikuun numerossa erikoisteemana on e-science, ja aiheina muun muassa IP:t, tieteen käytäntöyhteisöt ja innovaatiot.