perjantaina, lokakuuta 26

Pirulle pikkusormi

On aina ilo lukea nuorten kirjoittajien taidokkaita kolumneja. Etelä-Saimaan (26.10.) nuorten palstalla Antto Hinkkanen kritisoi Facebookia otsikolla Tuonelan kasvokirja.

"Kauan kadoksissa ollut ystäväni otti pitkästä aikaa yhteyttä. Viesti ilmoitti hänen lisänneen minut kaverikseen Facebook -nimisessä maanpäällisessä tuonelassa. Hyvä luoja sentään! Tavalliset vainajat osaavat sentään käyttäytyä! - Oli ryhdyttävä vastaiskuun. Soitin ystävälleni ja ilmoitin aikovani tulla käymään. Puhelimen toisesta päästä kuulunut epäselvä mongerrus antoi ymmärtää, ettei vastaaja ollut käyttänyt puhekykyään viikkoihin. Hätä oli siis akuutti. Sonnustauduin sosiaalisuuden sota-asuun ja karautin liikkeelle.

Perillä odotti juuri niin järkyttävä näky kuin vain kuvitella saattaa. Facebook oli kietoutunut kaveriini kuin korruptio slaavilaiseen tullimieheen. Ystäväni takamus oli solminut symbioosin tietokonetuolin kanssa. Kämppä oli karmivassa kunnossa - sen tehtävänä oli vain pitää yllä kehoa, jossa Facebook loisi."

Aikansa hihiteltyään lukija päätyy kuitenkin synkän perimmäisen kysymyksen äärelle. Miksi ihminen tulee nykyään riippuvaiseksi ihan mistä hyvänsä, vaikka virtuaalisesta ystäväkirjasta? Vastikään saimme lukea lehdestä, kuinka kouluikäiset tytöt julistivat pakkomiellettään karkin syömiseen: sitä on "pakko saada". Osa ihmisistä onnistuu kehittämään jopa syömisen kontrolloinnista riippuvuuden, vaatteiden ostamisesta nyt puhumattakaan. Lager-olutta, tuota mainiota ruokajuomaa, ei enää hankita pulloissa vaan laatikoissa. Niin minäkin teen, joskin mieluiten pimeän aikaan ettei kukaan näe.

Minulla oli eräänä iltana kunnia löytää mapistani erinomainen peliriippuvuudesta tehty gradu (HY), josta aikanaan pyysin itselleni kappaleen. Muistin virkistämiseksi kävin läpi ensimmäiset parikymmentä sivua. Kirjallisuusosiossa esitettiin erilaisia teorioita, jotka voivat selittää ihmisten lisääntynyttä riippuvuuskäyttäytymistä. Mikäli muistan oikein, yksi näistä oli perinteisen lähiyhteisön katoaminen ja sen myötä alentunut sosiaalinen kontrolli.

Onko virtuaalisosiaalisuus osaltaan lisännyt ihmisten pakkomielteitä ja vahvistanut riippuvuuskäyttäytymistä? Castells (2001) on kirjoittanut verkottuneesta individualismista (networked individualism), ja on helppo ymmärtää, miksi yksilö on nettimaailman keskipiste - yhteisöissäkin. Valtaa ja mahdollisuuksia on rajattomasti, vastuuta siinä mielessä kuin perinteinen maailma sen ymmärtää ei välttämättä tarvitse tuntea mistään.

No, huolimatta läsnäolostani Facebookissa ja Hattrickissa olen onnistunut jopa kirjoittamaan viimeksi kuluneen työpäivän aikana 12 sivua journal-artikkelia. Onneksi voin edes jossakin asiassa lukeutua vastuullisiin kohtuukäyttäjiin. Totta puhuen en halua tällä hetkellä riskeerata henkeäni kutsumalla Facebookiin ihmisiä, joista tiedän, etteivät he halua mukaan. Olkoonkin, että kiusaus on suuri: minulla on yksi ainoa ihmiskandidaatti superlatiiville "Most likely to Correct My Grammar", mutta kenties juuri asenteensa vuoksi tätä henkilöä ei Facebook Intellectualien eli FBI:n joukoissa nähdä kuuna kullan valkeana.

Jos niskakirjan positiivisia puolia haluaa etsiä, sen olemuksen pohtiminen on piristänyt monen ihmisen työpäivää, silti kohtuuden rajoissa. Ja viikon uutistarjonnan mukaanhan Nokia facebookkaa työt, joten eikun sinne.

torstaina, lokakuuta 18

Ampukaa medialuonnollisuus

Virkatehtävien nimissä nautin illalla teoria-annoksen vanhastaan kovin tuttua tietokonevälitteistä kommunikaatiota. Pelkkä aiheesta lukeminen aiheuttaa vieläkin päänsisäisiä tuskia: miten on mahdollista, että välinemittatikkua heilutteleva viestinnän tutkimustraditio on edelleen hengissä?

Medialuonnollisuuden teoria kun perustuu ajatukseen siitä, että ihmiset pyrkivät valitsemaan kommunikaatiovälineen, joka eniten muistuttaa luonnollista tapaamme viestiä eli kasvokkaista vuorovaikutusta. Montakohan virtuaaliyhteisöä olisi olemassa, jos nämä ajatukset toteutuisivat myös formaalin organisaatiokontekstin ulkopuolella?

Kun lähtöoletukset ovat huteria, tulokset vinoutuvat moninkertaisesti. Vanhat hyvät kirosanat media richness, social presence ja media naturalness ovat saaneet tutkijat mm. päättelemään, että videokonferenssit ovat ideoinnin ja aivoriihien kannalta ylivertaisia verrattuna vähemmän rikkaaseen online-mediaan. Jos tätä ideaalimallia vertaa tietotyön todellisuuteen, kovin paljon pahemmin seinään ei ole mahdollista mennä.

Mistä tämä "hyvän ja pahan akseli" ja pakonomainen tarve luokitella eri kommunikaatiokanavia suhteessa suureen ja mahtavaan f2f:aan? Mistä kyvyttömyys nähdä, mitä verkossa todella tapahtuu, ja on tapahtunut netin esihistoriasta asti? Entä kuka kertoisi tämän koulukunnan edustajille, että meillä on nykyään jo muutakin kuin nyyssiryhmät, keskustelufoorumit ja sähköposti?

Esimerkiksi pikaviestintä organisaatioympäristössä on aihe, johon lukeutuvaa tutkimusta olen onnistunut haalimaan hyllyyni peräti kolmen artikkelin verran. Samaan aikaan reaalitodellisuudessa ideat sinkoilevat, kahvipöytäkeskustelut virtualisoituvat ja ihmiset osoittavat toisilleen vertaistukea ja empatiaa pelkän tekstin ja standardihymiöiden välityksellä. Siinä medialuonnollisuuden tutkijoille ihmettelemistä. Ja me kirotut emme edes käytä web-kameroita, koska se saisi olon tuntumaan vaivautuneelta.

Kommunikaatiotapojen määrittelyssä välineen ominaisuuksien nostaminen käyttäjien tarpeiden edelle väheksyy rankasti ihmisten kykyä tunnistaa omat tarpeensa, ajatella yksilöinä ja toimia osana sosiaalista ryhmää.

Ilmiön tuoreus ja käytännön kokemusten puuttuminen ei saisi oikeuttaa ketään muka-tieteellisiin johtopäätöksiin, joissa koko virtuaalikommunikaatio lakaistaan mahdottomana maton alle. Vähintäänkin teoreettinen menneisyyteen jämähtäminen tulisi tiedostaa tutkimuksen rajoitteissa.

Lokerooni oli muuten tänään ilmestynyt tuore kirja Computer-Mediated Relationships and Trust. Pikaisella viiden minuutin silmäyksellä teos on juuri kuten lisämääreensä: vahvasti manageriaalinen. Yllättävää on myös aiheiden vanhakantaisuus eli 5-10 vuoden takaiset näkemykset virtuaalitiimeistä ja luottamuksesta sähköisessä kaupassa jylläävät edelleen. Ehta virtuaalisosiaalisuuden näkökulma ei vieläkään tunnu ehtineen tieteellisiin julkaisuihin asti.

Vanha kunnon Vartiainen & co -porukka on puolestaan julkaissut kirjan Distributed and Mobile Work. En ole vielä ehtinyt tehdä tilausta, mutta tieteen eettisen paikallislautakunnan arvon mukaisesti Vastapainon syksyn uutuus Tutkijan arkipäivän etiikka odottelee jo ulospääsyä painosta ja saapumista postiluukusta.

Artikkelilöytöjä

Onnistuin viime viikolla kaivamaan tietokannoista pari taiwanilaisten tutkijoiden knowledge sharing in virtual communities -artikkelia viime ja tältä vuodelta. Lähemmäksi väitöskirjani aihetta tutkimuksen ei ole mahdollista mennä. Omalla tavallaan löydös säikäytti, mutta hyvätkin puolet ovat ilmeiset: aiempia julkaisuja aiheesta on yhden käden sormilla laskettava määrä, ja vakavasti otettavista lähteistä (toisin kuin teoreettisista lähestymistavoista) on ollut huutava pula.

Toiseksi, molemmat tutkimukset noudattavat kvantitatiivista lähestymistapaa. Kaikki on siistiä, viimeisteltyä ja kellontarkkaa. Olin jo saada tästä kompleksin, mutta yksi maailma ei tietystikään sulje toista pois; artikkeleissa keskitytään katsomaan kahden tai kolmen tekijän vaikutusta tiedon jakamiseen virtuaaliyhteisöissä. Minun tarkoitukseni olisi niputtaa ne kaikki, mikä ei todellakaan ole yhden surveyn juttu. Kolmanneksi, tarkasteltavat tekijät (trust, self-efficacy, outcome expectations, social capital) antavat olettaa, että kaikesta huolimatta liikun oikeilla vesillä.

Lukupäivän aamuohjelmassani oli Kwai & Wagner (2007, in press) artikkeli "Weblogging: A study of social computing and its impact on organizations", Decision Support Systems. Social computing -termin nappasin OLKC -konferenssin abstraktiini jo viime viikolla, sillä social software aiheuttaa samanlaista riivausta kuin virtuaalisuus aikanaan. En keskity välineisiin jonakin passiivisena ominaisuusnippuna, vaan siihen, mitä ihmiset niillä tekevät ja kuinka organisaatiot niistä hyötyvät.

Kwai ja Wagner tunnistivat 33 kiinalaisesta opiskelijasta muodostuneen haastatteluaineiston perusteella neljä blogien käyttäjätyyppiä: äärimmäisen intensiivinen habitual, astetta vähemmän riehakas active user (tosin ainoa ero näyttää olevan bloggaamiseen käytetyssä ajassa, joka ei muutoinkaan ole vakio), lähinnä omaa itseään ja läheisiä ystäviään varten kirjoittava personal user, ja hyvin vähän tai ei ollenkaan kirjoittava blogging lurker, joka keskittyy blogien lukemiseen.

Tulokset korostavat yksilön tarpeiden määrittävän käytön ja käyttötavat. Ei siis mitään uutta auringon alla. Tosin kirjoittajat vertaavat ilmiötä task-technology -malliin ja pistävät sen uusiksi puhuen needs-technology modelista. Ymmärtääkseni epävirallisissa yhteisöissä määrittävä tekijä on tarve, virallisessa organisaatiossa taas tehtävä. Näitä yhdistämällä vasta keitos syntyisikin.

Artikkelin johtopäätöksissä tarkastellaan bloggaamisen vaikutuksia organisaatioissa. Vastaan tuli tuttu kahtiajako: intra-organizational ja customer relationships. Sisäinen ja ulkoinen toivottavasti pysyvät minullakin matkassa aina väitöspäivään asti.

Jatkotutkimusaiheena kirjoittajat toteavat, että tutkijoiden tulisi haastatella yritysbloggaajia. Kiitos kannanotosta - se onkin jo tehty. Luonnollisesti tarvitaan reippaasti lisää tutkimusta erilaisissa korporaatioympäristöissä.

Tiistain välikaljan aikana olin saanut valaisevaa sähköpostia Int. J. of Knowledge and Learningin editorilta eli blogiartikkelimme raakileversion oikoluettavaksi. Tällä kertaa teksti oli vain viisi kuukautta myöhässä. Hyvällä onnella Kosonen et al. "Weblogs and internal communication in a corporate environment: a case from the ICT industry" tulee ulos jo tämän vuoden puolella, kuohuviinit esiin!

keskiviikkona, lokakuuta 3

Tutkijat on ihan naamat

Sain toissapäivänä kutsun Facebookiin, ja koen suunnatonta närkästystä ja puolihäpeää tapahtuneen johdosta, koska suomalaisten rekisteröityjien määrä on viime päivinä räjähtänyt käsiin. Yritä tässä nyt sitten pitää yllä kriittis-analyyttisen ja analyyttis-kriittisen late-adopter -kyynikon imagoa a la Pirkko Liinavaate.

Lisälukemistona kts. esimerkiksi HS 3.10.2007 sivu B6: Facebook saa satoja uusia suomalaiskäyttäjiä tunnissa. Olavi Koistinen toteaa: "Monilla on ystävälistassaan työperäisiä kontakteja, joiden suuntaan haluaa ylläpitää asiallista vaikutelmaa. Heidän seassaan on ystäviä, jotka lähettelevät seksikyselyitä tai sovelluksia, jotka kertovat käyttäjälle tämän stripparinimen."

Onneksi yliopisto on niin salliva työympäristö, etteivät nämä kaksi käyttötapaa millään muotoa sulje toisiaan pois.

Aivojeni hitaus näyttäytyy konkreettisesti Facebook -applikaatioiden tajuamisen hämäryytenä. Sekavien mukakivasovellusten lähettäminen hajanaisten muistikuvien puolituttavalle saa jopa 80-luvun esimurrosikäisten runovihkot ja ystäväkirjat ("Olen sonni periskoopissa") näyttämään täysjärkisiltä.

Joka tapauksessa olen rekisteröinyt naamakirjaan niskakuvani ja intressini, ja se saa tässä vaiheessa riittää.