maanantaina, tammikuuta 28

Pherkule, ne vei netin

Kustaa Silvast toteaa Verkkoyhteisövieroitusblogin kahden viikon loppukaneetissaan:

"Ehkäpä minua myös ottaa pahasti päähän se, että Facebook on nykyään kaikkien paikka, kaikki ovat Facebookissa. Olen joskus miettinyt, että verkkoyhteisöt ovat modernin sukupolvikapinan tuote. Facebook on nyt sitten osoittanut, että ainakin tämä ajatus on täysin rikkoutumassa."

Huomasin jokin aika sitten pohtivani samaa kysymystä. Julkisen keskustelun ja mediakonsulttien lempilapset, sosiaaliset verkostopalvelut, ovat antaneet virtuaaliyhteisöille kasvot. Siinä missä mattimeikäläinen ei viisi tai kaksikymmentä vuotta sitten osannut yhdistää teknologian välityksellä toimivan yhteisön käsitettä mihinkään olevaiseen, nyt hänellä keskimäärin on mielleyhtymä, joka liittyy ei-toivottujen applikaatioiden lähettelemiseen tutuille ja puolivihollisille.

Esimerkiksi punkin kapina kuoli jo muutama vuosi syntymänsä jälkeen, mutta virtuaaliyhteisöt sinnittelivät huomattavasti kauemmin. Niiden todellisten sukupolvikapinallisten (Tuomen, Hintikan, Järvisen, Oikarisen ja Torvaldsin kaltaisten) päivistä nettisosiaalisuus on muuttanut luonnettaan marginaalisesta toiseudesta kaiken kansan huviksi, näkökulmasta riippuen joko ikäväksemme tai iloksemme.

Hitusta nuoremmat käyttäjägeneraatiot tasapainoilevat perimmäisten kysymysten äärellä, esimerkiksi sen, määrittääkö yhteisöllisyyden kokemustamme minä vai minäminä. Olen taipuvainen uskomaan molempiin tulkintoihin, mutta optimistisesti myös siihen, että verkostopalvelut ovat edelleen vain pieni pisara nettiyhteisöjen myrskyisässä valtameressä.

Sanat avoimia, teot suljettuja

Päivän sitaatit tulevat HS Vieraskynän (28.1. A2) Juha Suorannalta ja Tere Vadénilta otsikolla "Internetin avoin Wikiopisto haastaa kansalliset korkeakoulut".

"Tietoturva, imagokysymykset ja hierarkkinen linjaorganisaatio estävät esimerkiksi vertaisverkkojen, blogien, wikien ja muiden uusien välineiden käytön eri koulutusasteilla, joten ajan hengessä luovasti liikkuva toiminta siirtyy muualle."

"Suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämiseen nykyisin liitetyt sanat kilpailu, laatu ja arviointi olisi korvattava monimuotoisuudella, vapaudella, saatavuudella ja osallistumisella."


Yliopistolaitos on nopeasti saanut haluamansa: se on systemaattisesti pyrkinyt eroon tieteelle tunnusomaisesta avoimuudesta, tiedon kumuloitumisesta ja sen syntymisessä tarvittavasta luovasta hulluudesta muistuttaakseen sen sijaan kvartaalitalouden suossa räpiköivää milloin minkäkin johtamismuodin kyllästämää ahdistunutta business-mammuttia. Mistä muualtakaan huippu- ja kärkiyksiköt, innovaatiomantrat, tuloksellisuusmittaukset, jatkuvat vertailut, laadunhallinnat, työajan seurannat ja kannustinjärjestelmät olisivat tulleet?

Byrokraattinen ja hierarkinen organisaatio elää omaa elämäänsä ja epävirallinen yhteisöllinen tekeminen omaansa, niin yliopistoissa kuin missä tahansa muualla inhimillisen elämän piirissä. Lopputuloksen kannalta yksi avainkysymys on, kuinka paljon hierarkinen rajoittaa ei-hierarkista - onko tiedemaailman sosiaalisilla kollektiiveilla tilaa elää?

Esimerkiksi Internetistä - vanhastaan yliopistoväen omasta leikkikentästä - löytyy tiettyjä hapekkaita saarekkeita, joihin Suorannan ja Vadénin mainitsema wikiversitykin lukeutuu. Se on kaikille avoin ja vapaasti muokattava opiskelu- ja oppimisympäristö.

Minua on jo pidempään ihmetyttänyt, miksi eri yliopistoissa samoja ilmiöitä pohtivat ja tutkivat ihmiset ahdetaan lukuvuodesta toiseen kukin omaan koppiinsa laatimaan powerpoint-luentokalvoja asioista, joista he eivät oman ymmärryksensä varassa voi hahmottaa kuin promillen miljoonasosan, ja tämän nk. pyörän uudelleenkeksimisyrityksen suoritettuaan he käyvät kaatamassa kalvojen informaatiosisällön opiskelijoiden päähän. Wikiperustainen oppisisältöjen tuottaminen säästäisi monen aikaa, vaivaa ja hermoja.

Yksi vasta-argumentti hyppää välittömästi silmille: mihin sitten tarvitaan yliopistoja? Hyvä kysymys sikäli, kun kyse on viidestätoista eri kansallisesta yksiköstä, joissa opetetaan samoja opintokokonaisuuksia. Niitä tarvittiin ainoastaan kunnallispoliitikkojen juhlapuheissa. Tutkijoilta ei kuitenkaan voi kokonaan viedä fyysistä työympäristöä tai siirtää kaikkia ihmisiä Helsinkiin, eivätkä kaikki sosiaalisen yhteistoiminnan muodot ole sellaisenaan siirrettävissä verkkoon.

Ei varsinkaan monimutkaisten kokonaisuuksien oppiminen: opiskelijoiden kannalta olisi välttämätöntä, että tarjottuja oppisisältöjä työstetään ryhmässä, keskustellaan opitusta kahvin ääressä ja harjoitellaan tiedon soveltamista käytännön ongelmiin. Muuten päädytään vain antamaan uudet vaatteet keisarille, joka replikoi valmiina syötettyä informaatiota ymmärtämättä siitä mitään. Opetushenkilökunta joutuisi niin ikään laittamaan arvonsa uusiksi, koska sekä opetusmuodot, sisällöt että arviointiperusteet muuttuisivat varsin radikaalisti.

Palatakseni kysymykseen siitä, miksi monta eri ihmistä valmistelee kukin tahoillaan samankaltaisen oppiaineksen: syynä on tietenkin se, että nykyisessä mallissa yliopistojen välillä vallitsee itsetarkoituksellinen kilpailu. Puuhastellaan niitä näitä, jotta voitaisiin laskea tulokset, joiden perusteella resurssit seuraavana vuonna jaetaan. Organisaatioiden välisestä kilpailusta on pitkä matka maailmaan, jossa menestyksen mittari on kollektiivisesti tuotetun tietosisällön laatu.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kysymys on, millä tavoin yliopistoihmisten työpanosta tullaan arvioimaan tulevaisuudessa, ja etääntyvätkö käytäntö ja ympäröivä koneisto vielä kauemmas toisistaan.

Totta puhuen en edes odota, että esimerkiksi tutkimuksellisen blogin aktiivista ylläpitämistä joskus noteerattaisiin yliopiston palkkausjärjestelmän henkilökohtaisen suoriutumisen osuuden pisteytyksessä (eikö olekin ihana ilmaisu). Onhan se nyt ihan toista julkaista paperille painettu kolumni maakunnan omassa sanomalehdessä! ;)

perjantaina, tammikuuta 25

Uutta asiakasyhteisötutkimusta

Kävin tällä viikolla läpi Wiertz & de Ruyter (2007) artikkelin "Beyond the call of duty: Why customers contribute to firm-hosted commercial online communities" (Organization Studies, 28(3), 347-376). Onneksi sain paperin ajoissa käsiini - sen tärkeimmät opetukset olisi viisainta sisällyttää neljäntoista artikkelin katsaukseeni, joka lähtee kuukauden päästä tyrkylle lehteen.

Aineisto on kerätty kaupallisen ohjelmistotuotteen käyttäjille suunnatusta yhteisöstä, joka toimii asiakastuen kanavana. Kirjoittajien tekemän huolellisen sisältöanalyysin perusteella huomattava osuus viesteistä on nimenomaan teknistä tukea, mikä ei yllättäne ketään. Aktiivisia käyttäjiä on noin 750, joista reippaat 200 vastasi kyselyyn.

Tuloksena on, että knowledge contributioniin (=avun antamiseen sitä yhteisössä pyytäville) vaikuttavat positiivisesti etenkin
+ Online interaction propensity, jolle tässä rakennetaan todella
perusteellista kaavaa noudattaen oma mittari. Kirjoittajat huomauttavat aiheellisesti, että aiemmasta virtuaaliyhteisötutkimuksesta sellainen puuttuu; aloin itsekin ihmetellä, miksi.
+ Commitment to community
+ Perceived informational value

Tutkimusmalli sinänsä on suoraa jatkoa Wasko & Faraj (2005) artikkelille sosiaalisen pääoman ja tiedon jakamisen yhteydestä, mutta on rajattu relationaaliseen sos. pääomaan, erityisesti sitoutumiseen ja vastavuoroisuuden normiin. Luottamuksen ja identifioitumisen tarkastelu on siis tipahtanut matkasta, joskin yhteisötasoisen keskinäisen luottamuksen todetaan rakentuvan nimenomaan havaitusta vastavuoroisuudesta, kuten mm. Ridings & co ovat vihjanneet.

Samalla Wiertz & de Ruyter kritisoivat sitä, että yksilön ominaisuuksien ja kontribuoinnin välille on aiemmassa tutkimuksessa vedetty suora yhteys, ja tarkastelevat sen sijaan epäsuoraa vaikutusta.

Aineiston analyysin jälkeen tutkijat lopulta kokevat hups -elämyksen ja huomaavat, että lähtöoletus oli väärä: yksilön kokemus tiedon arvosta ja henkilökohtainen "online interaction propensity" vaikuttivat suoraan kontribuution määrään ja laatuun.

Relationaalisen sosiaalisen pääoman elementeistä vain sitoutumisella itse yhteisöön oli positiivinen vaikutus. Sitoutuminen yhteisöä ylläpitävään firmaan puolestaan heikensi kontribuutioiden laatua. (Laatua mitattiin suoraan viestien rankkauksilla, joiden perusteella jäsenet saavat käyttäjästatuksensa mukaiset 'hatut'.)

Lukiessani arvelin selitykseksi sitä, että asiakkaille ovat foorumilla vastanneet firman omat kiireiset työntekijät, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta panostaa keskusteluun, tai sitten heitä on vaivannut asennevamma: "ongelma on kuitenkin asiakkaan syytä, ei se ohjelmasta johdu". Tästä ei ilmeisesti ollut kysymys. Ainakaan artikkelista ei käynyt yhdellä lukemisella ilmi, olivatko kaikki yhteisössä toimijat nimenomaan asiakkaita, ei yrityksen henkilöstöä.

Tutkijat selittävät firmasitoutumisen ja kontribuution heikon laadun yhteyttä korostuneilla palveluodotuksilla: firmaan sitoutuneet asiakkaat odottavat saavansa henkilökohtaisempaa ja kokonaisvaltaisempaa palvelua kuin mitä foorumi tarjoaa, eivätkä he panosta viestien sisältöön.

Mielenkiintoinen oli paitsi online interaction propensity -mittari, myös organisaatiotutkimuksesta lainattu "urheiluhenkisyyden" käsite, joka tässä ympäristössä viittaa jäsenten kykyyn sietää yhteisön heikkouksia, toiminnallisia ongelmia (kuinka monta kertaa elämäsi aikana olet kironnut Hattrickin serverit?) ja mahdollista epäsosiaalista käyttäytymistä.

Tarina tarjoaa kaksi opetusta, joista toisen kirjoittajatkin nostavat esille: asiakasyhteisö elää omaa elämäänsä (heureka, ihanko totta ;) ja sen elämäntapaa tulee kunnioittaa. Olemme tässäkin yliopistossa nähneet mielenkiintoista tutkimusta siitä, kuinka aktiivisia yhteisöjä - tietoisesti tai puolitiedostamattomasti - ylläpitävä yritys saattaa joutua huomaamaan, että ne eivät taivu siihen perinteisen tuotteen ja strategian ideaan, joiden varassa yritys on totutellut elämään.

Toinen opetus on lähtökohtien tarkistaminen ennen kuin kvantitatiivista vaivalloista tutkimusta lähdetään tekemään. Artikkeli on ansiokas ja julkaistu kovassa lehdessä, mutta millaisia uusia tuloksia olisikaan saatu, jos yksilön ominaisuuksien vaikutus olisi oivallettu heti asetelmaa hahmoteltaessa?

Kenellekään tuskin on yllätys, että teknisesti orientoitunut käyttäjäyhteisö suosii ympärillään ihmisiä, jotka kokevat saavansa yhteisöstä arvokasta tietoa ja joilla on alhainen kynnys kommunikoida teknologian välityksellä!

Tutkijat katsoivat siis yhteisön alkuperän (firm-originated) olevan jotenkin määräävämpi dynamiikan kannalta kuin sen, mistä yhteisössä on pohjimmiltaan kysymys. Tarpeiden ja intressien keskeistä asemaa ei pidä koskaan unohtaa.

torstaina, tammikuuta 24

Wanted: tutkimusta virtuaalimaailmoista organisaatioissa

Kovaksi arvostettu MIS Quarterly hakee special issuessa New ventures in virtual worlds tutkimuspapereita virtuaalimaailmojen organisaatiokäytöstä. Guest editorit ovat vanhat tutut Järvenpää, Leidner, Teigland ja Wasko.

Papereiden teema voi olla käytännössä melkein mitä vain: organisaatiorajojen hämärtyminen, virtuaalimaailmoihin liittyvät liiketoimintamallit ja yhteisöjen dynamiikka, kuluttajakäyttäytyminen virtuaalimaailmassa, virtuaalitiimien työskentelyn tukeminen, virtuaalimaailmat ja HRM, tietoturvakysymykset ja IPR:t. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, että arvioinnissa tullaan painottamaan kvantitatiivista tutkimusta, mutta laadullinenkin asetelma voisi hyvin tulla kyseeseen näin uudella ja eksploratiivisella alueella.

Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä mainita, että virtuaalimaailmoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä avatareilla varustettuja virtuaaliympäristöjä (kuten Second Life) tai vaikkapa MMOGeja, ei siis mitä tahansa teknologiavälitteistä yhteistyöalustaa.

Deadline valmiille papereille on 15. syyskuuta. Olisin mielelläni kirjoittamassa aiheesta (monet suuret ja pienet organisaatiot harjoittavat Second Life -elämää - tutkimuksen olisi syytä jäsentää sitä, miksi ja miten), mutta väitöskirjan liimaaminen kokoon ja kolme työn alla olevaa julkaisua tekevät uuden aineiston keräämisen ja analyysin ennen kesää käytännössä mahdottomaksi.

Suosittelen kuitenkin tarttumista tilaisuuteen!

sunnuntaina, tammikuuta 20

Niitä näitä

Luvassa on jälleen kirjoitus sarjassa "Hesarin uutisten ja kolumnien kanssa harjoitettava henkilökohtainen pohdinta".

Sunnuntain 20.1. HS ja Miska Rantanen kirjoittavat puolueiden kunnallisvaalivalmisteluista verkossa. En tiedä, onko vika sanojassa, lehden toimituksessa vai molemmissa, mutta viikon ehdottomasti hämärin sitaatti on peräisin kyseisestä tekstistä. Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin mukaan haasteena on rakentaa verkkosivut, jonne ihmiset tulisivat useammin kuin kerran:

"Se on vielä auki, löytyykö ratkaisu yhteisöllisyydestä vai vuorovaikutuksesta."

Mitä tämä tarkoittaa. Voisiko joku kääntää kyseisen lauseen ymmärrettävään muotoon?

Viikon muut uutiset kertovat, että Internet on noussut 12-20 -vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi (vasta nytkö?). Mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa journalismin analysoijat seuraavan kerran keksivät, että netti saattaa muuttaa viestinnän sisältöä. Tai missä vaiheessa vanhempi sukupolvi huomaa, että netin suurin vaikutus ei ollutkaan Jokelan kaltaisten tragedioiden aiheuttamisessa.

Oivallista media-antia oli perjantain 18.1. HS-raadin analyysi (sivu C3) suomalaisen median vallasta. Useampi raatilainen jakoi aiheellisen huolen siitä, että informaatioyhteiskunnan turhauttavin lieveilmiö, samoja teemoja toistava pinnallinen ja yksipuolinen höttö valtaa yhä enemmän tilaa mediassa. (Vrt. aiempi viittaus Kunderan esittämään käsitteeseen modernista tyhmyydestä.)

Osuva on myös kirjailija Johanna Sinisalon huomautus uutisaiheiden hakemisesta toimittajien omasta elämänpiiristä, jolloin monet muut - ja isommat - epäkohdat jäävät pimentoon. Ymmärrän työelämän aikataulupaineen ja kiireen koskettavan myös toimittajakuntaa, mutta kirjoittajan ja kolumnistin ei joka kerta pitäisi mennä sieltä, missä aita on matalin.

Onneksi on käänteisiäkin esimerkkejä. Briljanteimmat toimittajat pysäyttävät lukijan ajattelemaan ja löytävät kulloiseenkin tarkoitukseen sopivimmat tehokeinot. Ei väliä, mistä aiheesta puhutaan - onhan esimerkiksi valtakunnansanomissa urheilutoimittaja, Petteri Ala-Kivimäki, jonka tekstit kelpaisivat kirjallisuuspiirin vuosikokoukseen: "(Rikoskomisario, voimanoston maailmanmestari) Taito Haaralla oli tummat kihartuvat hiukset ja kun hän punnersi painoja penkiltä suorille käsille, hänen ensimmäinen leukansa peruutti toisen alle piiloon." (HS 13.1., B5)

Paikallislehtien ikiaikaisia klassikkoja taas ovat väsyneet, silmäpussiset perheenäititoimittajat, joiden pohdinnat käsittelevät lähinnä esimurrosikäisen kiukuttelua ja makaronilaatikon lämmittämisvuoroja. Kiitos, kiinnostaa kuin kilo nauloja. Kuitenkin tiedämme kaikki, että vaikuttamisen ja keskustelun pitää alkaa läheltä, omasta yhteisöstä.

Asiaan liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Toistaiseksi en tiedä, mikä termi sopisi parhaiten kuvaamaan sitä.

Mutta tilanne on jokaiselle tuttu. Lehden päätoimittaja tai kolumnisti taivastelee pitkin ja hartain sanakääntein jotain missiin, poliitikkoon tai urheilijaan liittyvää skandaalia, ja ihmettelee, miten se jaksaa kiinnostaa ketään. Tai pohtii, miksi naistenlehdissä toistuvat kuukaudesta toiseen samat jutut joka vuosi. Ja bingo: jälleen toimittaja on onnistunut omin käsin varmistamaan, ettei lehdistössä vahingossakaan kirjoiteta jostain oikeasti merkityksellisestä asiasta.

Kirjoituksen onneton lukija joutuu vaikeaan tilanteeseen: taas käsiteltiin jotain, mistä iltapäiväroskaa ja juorulehtipaskaa karttavalla normaalikansalaisella ei ole aavistustakaan. Höttödebatoijia eivät kiinnosta ekoteot, tasa-arvokysymykset tai koulutuspolitiikka.

Kysyisinkin kaikilta toimittajilta: miksi kirjoittaisitte aiheista, joista kirjoittaminen on mielestänne älytöntä? Tai vastaavasti, miksi fiksu missi aina sanoo, että missien tyhmyys on aikansa elänyt myytti? Tai miksi tasa-arvon edistämistä halutaan välttämättä nimittää feminismiksi?

Sanat todellakin muuttavat maailmaa. Ja luovat sitä.

tiistaina, tammikuuta 15

Blogi tai jotain

Blogiverkosto tehoaa. Mari Koon kautta (jälleen) löysin linkin terävän asialliseen juttuun Mitä väliä, jos blogeihin luottaa vain kolmannes. Teksti on julkaistu 8.1. Kauppalehden mielipidesivulla.

Missä tahansa ympäristössä - tieteestä uskon dogmatiikkaan ja nettiviestinnästä lähiravintolan tarjontaan - on vaikea kommentoida asioita, joita ei tunne. Ei ihme, että kysyttäessä satunnaiselta joukolta ihmisiä luottamus blogipersooniin voi olla samaa tasoa kuin kaiken kansan anonyymeilla taistelutantereilla. Tieto ja kokemus blogeista taas leviää - no, tietenkin blogeissa. Kriittisten massojen muodostuminen tahtoo viedä oman aikansa, eikä paradokseilta voi välttyä.

Koska kirjoitteluni tarkoitus on jäsentää omaa ajattelua tutkijana, en itsekään sijoitu blogijatkumolla sosiaaliseen päähän saati että pitäisin yllä lukijaystävällistä julkaisemisen formaattia. Vielä heikommin ovat asiat toisaalla yliopistomaailmassa: joulun alla saimme intranetiin "Johdon blogin", joka tällä hetkellä muodostuu yhdestä intran alasivusta ja kolmesta sinne lisätystä tiedotteesta kirjoittajan valokuvan kera.

Modernilta kuulostava termi on jo saavuttanut julkisen sektorin, nyt pitäisi enää tietää, mitä se tarkoittaa. Ilmiöt nimeltä arkisto ja kommentointi saattavat lyödä läpi jo 2010-luvulla.

Silmiini osui toinenkin episodi samasta teemasta. Muuan nuorehko netinkäyttäjä oli avannut rahapelien todennäköisyysarviointeihin opastavan nettisivun. Välittömästi paljastui, että sisältö oli kopioitu aihetta käsittelevästä blogista.

Nettinarahdukset ovat aina yhtä noloja sattumuksia - etenkin, kun ne osuvat nimen ja osoitteen kera - eikä tilannetta ainakaan parantanut eräs plagioijan osaselityksistä: "Sinä puhut blogista, minulla taas on sivusto."

maanantaina, tammikuuta 14

Kuka puolestani kelaa

Viime viikolla havaitsin valtakunnansanomista, että informaatioyhteiskuntaa kritisoivan tulisi harrastaa Milan Kunderan tuotantoa. Hän viittasi aikanaan 'moderniin tyhmyyteen', joka ilmenee fraasien ja latteuksien toistamisena, puhumisena siitä mistä kaikki haluavat puhua, ja omaperäisen ajattelun puuttumisena. Havaitsenko etäisiä yhteyksiä maailmaan, jota dominoivat saippuasarjojen ja tosi-tv:n tapahtumat, ja joita hallitsematon ei oikeastaan ole sosiaalisesti tervetullut työpaikan lounaspöytään?

Vai oliko sittenkin niin, että kyseinen nollainformaatio hallitsee ihmistä, eikä päinvastoin?

Tunnustan jälleen täydellisen tietämättömyyteni yhteiskunnallisista ilmiöistä ja inhimillisistä lainalaisuuksista, mutta päätäni on jo kauan viehättänyt työhypoteesi, jonka mukaan korostuneen individualismin, koulutustason ja keskiluokkaisuuden räjähtäminen käsiin korreloi suoraan alussa mainitun modernin tyhmyyden kanssa.

Aidosti porvarilliset ihmiset yleensä tunnistaa siitä, että he vastaanottavat isolla rahalla valmiita elämyksiä, koska eivät osaa tuottaa niitä itse. Rahan ja helpon elämän houkutukset kuulostavat aikansa eläneeltä latteudelta, mutta on mahdotonta kumota sitä tosiasiaa, että ne tarjoavat vaivattoman pakotien 'mitättömyydestä keskinkertaisuuteen', kuten Studio Julmahuvin komediaryhmä asian ilmaisisi. (Kuulostaa melkein siltä, että olisin vahingossa katsonut televisiota, mutta tutustuin kyseiseen materiaaliin vasta 7 vuotta myöhemmin.)

Heikkona hetkenä tyydytään olohuoneen harmaan laatikon tarjoaman nk. sisällön passiivivastaanottamiseen; toisessa ääripäässä elämän kohokohdat rakentuvat teatteriesityksistä ja Savonlinnan oopperajuhlista vain siksi, että liput maksoivat paljon. Samaan aikaan yhteiskuntaluokkien toinen ääripää saa järjettömät kiksit kaljalaatikosta ja tarjouksessa olevasta lenkkimakkarasta. Elämän kohokohta on Tuplapotin kolikkolaarista löytyvä unohtunut kaksieuroinen.

En yhtään ihmettele, että luovuus, yhdessä tekeminen ja itsenäinen ajattelu ovat valtakunnassa uhanalaista riistaa. Muistaessani, Mariska, tuo maanmainio suomenkielisen lyriikan taitaja nuoremmassa polvessa, pureutuu ongelman ytimeen kappalessaan Vapauslaulu (2002), josta on peräisin myös tämän kirjoituksen otsikko.

Kontekstin tietäen, nettiyhteisöistä tuskin on siunaukseksi viisauden ja ajattelun paluulle - poislukien senkaltainen yhteisöllisyys, jonka juuret ovat yhteisessä tekemisessä, jaetuissa normeissa ja käytännöissä, kiireettömyydessä ja keskustelussa. Yhteisöjä ei ole olemassa ilman historiaa ja tarinaa. Informaatiota valitettavasti on.

Viime päivien piristävämpiä uutisia ovat Petja Jäppisen Keskustiedustelupalvelun äänestystulokset vuoden 2007 parhaista blogeista. Mari Koo analysoi ja taustoittaa tarkemmin.

Vastaanotin alkuviikon kunniaksi haastattelupyynnön aiheesta sosiaalisen median yrityssovellukset. Yritän ennen keskiviikkoa jäsentää ajatukseni jonkinlaiseen kuosiin. Kevään aikana on tarkoitus paitsi viimeistellä väitöskirjan johdanto, myös seikkailla mediapuolen yrityksissä sukeltamassa aiempaa syvällisemmin verkkopalvelujen syövereihin.