lauantaina, lokakuuta 29

Pim, olet sanktioitu

Luettuani Michael Gallivanin ja Jan Ljungbergin artikkelit oivalsin, että monissa intressiyhteisöissä pelataan täysin samoilla säännöillä kuin niiden esi-isissä ja -äideissä, tietotekniikan ammattilaisten ja harrastajien koodinvääntöryhmissä. Yleisesti näistä voidaan puhua kehittäjäyhteisöinä, joita ohjaa open source -ideologia.

Gallivanin mukaan OS -yhteisöjä käsittelevä tutkimus ei juuri käsittele luottamusta. Tähän nähdään olevan kaksi mahdollista selitystä: joko luottamus on toissijainen asia, tai sitä ei ole osattu tuoda eksplisiittisesti esille.

Kirjoittaja tiivistääkin, että vahva kontrolli näyttäisi toimivan näissä yhteisöissä luottamuksen korvikkeena. Kehittäjäyhteisöt ovat lopultakin varsin löyhiä yhteenliittymiä, joita jaetut normit ja oma kulttuuri pitävät koossa. Asema yhteisössä on yhtä kuin maine. Sen saavuttaminen vaatii työtä, mutta menettämiseen ei montakaan töppäystä tarvita. Kontrollin olennainen osa on sanktion uhka. Yksinkertaisimmillaan se tarkoittaa, että maine menee ja toiset käyttäjät hylkäävät. Peliyhteisöissä tämä mekanismi on pakostakin viety äärimmilleen. Pienestä sääntörikkomuksesta saa nokilleen, mutta isommasta päätyy seitsemän viikon karenssiin.

Näkisin, että luottamukselle on silti kysyntää, kahdessakin mielessä. Gallivan tuntuu unohtavan sen, että maine tulee "täytäntöön" vain luottamuksen kautta. Itsessään se ei merkitse vielä mitään.

Toiseksi, kehittäjäyhteisöillä ja peliyhteisöillä on merkittävä yhtäläisyys: usein ne syntyvät yhden intomielisen ihmisen aloitteesta tai pienen ydinjoukon ympärille. Tämä "hyväntahtoinen diktaattori" tai diktaattorien ryhmä vie systeemiä eteenpäin, luonnollisesti käyttäjien panoksen huomioiden. Ilman luottamusta heihin ei olisi yhteisöäkään.

Sananvapautta viikonvaihteeksi

Netin sananvapaus ja käyttäjien hengentuotteet ovat viime aikoina puhuttaneet sekä oikeusasteita, päättäjiä että tavallisia ruohonjuuritason kirjoittajia (ns. metablogit). Nämä kolme perinteistä esimerkkiä osoittavat, millaisia isoja riippakiviä itseilmaisu kantaa mukanaan. Blogiyhteisöt ovat kokonaan oma maailmansa, johon en vielä tässä yhteydessä puutu.

1) Poliisi tunnusti voimattomuutensa Vauva-lehden keskustelupalstan lapsipornokirjoittelun edessä. Jokainen, joka on löytänyt sisäisen virtuaalipoliisinsa, tietää, että ainoa täystehokas keino on ylläpito ja valvonta. Käyttäjän näkökulmasta varmin ratkaisu on PC-maailmasta tuttu vaihtoehtojen kokonaisuus: ignore, abort ja retry. Kukaan provokaatioharrastaja tuskin jaksaa loputonta toistoa, ellei satu olemaan pahasti autistinen.

Opetus: nettiin kohdistetaan täysin epärealistisia odotuksia siitä, mitä se saa tai mitä sen ei pidä sisältää. "Jos lehmällä olisi pyörät, se olisi maitoauto", sanoi Mertaranta aikoinaan.

2) Suomi24:n uskonto -foorumille syydettiin läjäpäin herjaavia viestejä ja kirjoittaja löysi itsensä syytettyjen penkiltä. Miesparalla ei tuntunut olevan parempaakaan tekemistä - totesipa sitten lopettaneensa koko touhun, kun siinä ei hänen itsensäkään mielestä ollut mitään järkeä. Vauhtiin päässyttä virtuaalifundamentalistia eivät kuitenkaan pelota sen paremmin syytteet tietoliikenteen häirinnästä kuin herjauksestakaan. Vastuu on jaettava: sitä on sekä käyttäjällä itsellään, ylläpidolla että lailla ja järjestyksellä. Harvoin olen puolustanut anglosaksista oikeuskäytäntöä, mutta tässä tapauksessa kiveen kirjoitettu suomalainen järjestelmä tulee iankaikkisesti olemaan ajastaan jäljessä.

Opetus: epärealistiset odotukset kietoutuvat yhteen jämähtäneen lainsäädännön kanssa. Näemme vielä tuhat ja yksi tarinaa, joiden kohdalla kukaan ei oikein tiedä, mihin raja pitäisi vetää.

3) Uuden tekijänoikeuslain vastustajat hyökkäsivät verkossa innokkaasti tekijänoikeuslakia vastaan (ja jälkimainingeissa aloittivat blogeissa nopeasti levinneen "Olen rikollinen?" -kampanjan). Kaikki sujui muuten mainiosti, paitsi että asiasta päättämässä olleet ihmiset eivät korvaansa heilauttaneet. Valtamediassa huomiota sentään sai eduskuntatalon eteen kokoontunut mielenosoittajien joukko: he pääsivät lehtikuvaan.

Opetus: on turha puhua netistä demokratian kanavana niin kauan, kun sen avulla tavoittaa vain valmiiksi samaa kieltä puhuvan vertaisryhmän.

torstaina, lokakuuta 20

Vaikeneminen kultaa

Viimeviikkoisen Tietofoorumin jälkimainingeissa havaitsin taas, kuinka tärkeätä on osata olla hiljaa. Omaa ääntään ei pitäisi rakastaa niin paljon, että suunvuoron saadessaan syytää ikuisuuden mittaisen täyslaidallisen kuulijoille, jotka eivät muista viiden minuutin päästä muista siitä sanaakaan. Missä tahansa keskustelussa paras oppimisen tapa on kuunteleminen.

Koska verkko ei Uslanerin sanojen mukaan ole mikään muusta maailmasta irrallinen todellisuus, kuuntelemisen taito pätee myös virtuaalisella foorumilla. Ärähtämisen, viisastelun, solvaamisen ja besserwisserismin kynnys on tunnetusti erittäin alhainen, mutta maltillinen käyttäjä hillitsee itsensä ja odottaa, mitä tuleman pitää. Moderaattorit ovat olemassa siksi, että käyttäjien ei tarvitsisi moderoida; asiantuntijayhteisöissä jossain on lähes poikkeuksetta asiantuntija, joka kuitenkin tietää enemmän kuin minä. Miksipä siis en malttaisi mieltäni ja odottaisi hetken aikaa? Kuinka usein lopputuloksena onkaan erinomainen ja loppuun asti hiottu näkökulma, jonka perusteella myös vähemmän tietävät pääsevät helposti keskusteluun sisälle.

Vaikenemisen taito ei kuitenkaan synny itsestään, vaan sitä täytyy harjoitella. Julistankin nyt kymmenen rivin mittaisen hiljaisuuden alkaneeksi:









Näyttää helpolta, vai mitä. Eiköhän kokeilla tätä myös käytännössä.

tiistaina, lokakuuta 18

Tieteen etiikkaa

Aiemmin kirjoitin ruohonjuuritasolla online -tutkimusaineiston hankinnan eettisistä kysymyksistä: mitä ihmisille pitää kertoa ja mitä olisi parempi jättää kertomatta.

Jos näkökulmaksi otetaan yksilön moraali, kaikkiaan tutkimuksessa on kysymys erittäin mielenkiintoisesta ilmiöstä. Viime viikolla tulin ajatelleeksi, että tulevaisuuden unelmatyöpaikkani olisi tieteen eettisen valvonnan aluelautakunta, joka selvittää, kuinka monta kopioitua diplomityötä, teetettyä väitöskirjaa ja maailmanympärimatkoihin käytettyä projektirahoituspakettia olemme kuluneen vuoden aikana tuottaneet. Ilmaisu "kuinka monta" sisältää tietysti pienen varauksen. Perimmäisenä tarkoituksena kun ei ole laskea määriä, vaan nostaa väärinkäytökset julkiseen tarkasteluun.

Kenties on kieroutunutta pyrkiä käräyttämään omat kollegansa rysän päältä, mutta olen lopultakin tajunnut, että nauttisin suuresti päästessäni tarkistamaan opinnäytetöiden lähdeluetteloita ja lähteiden vastaavuutta tekstin kanssa. Puhumattakaan suorien lainausten määrästä, yhteyksistä muihin saman aihepiirin opinnäytteisiin ja tekstin sisällöstä a la Google. Mikä ehtymätön työsarka aukeaisi edessäni. "Tee työtä, jolla on merkitys", teeskentelee Puolustuslaitos, mutta tieteen tulosten laadun arviointi se vasta intohimoja herättääkin - eläväthän yliopistot ainakin toistaiseksi niiden kuuluisien veronmaksajien rahoilla. Projektien taustalla hääriviä yrityksiä rahojen kohtalo ei juuri näytä kiinnostavan, mutta yliopiston perustutkintoja kustantavaa keskiluokkaista työssäkävijää sitäkin enemmän.

Tähän mennessä olemme nähneet muun muassa aivottomia aivotutkijoita, ministeritason puolihuolimattomia kopiograduja, kaksi identtistä tuotantotalouden diplomityötä, väitöskirjoja ilman teoreettista pohjaa, jopa väitöskirjoja joita tutkinnonnälkäinen väittelijä ei ole itse osannut kirjoittaa. Lounaspöydissä liikkuu tarinoita projektirahoista, joilla matkustetaan lomalle tai järjestetään joulukestit - kaksi päivää ennen jouluaattoa päivättyyn kinkkukuittiin on liitetty selitykseksi se, että haluttiin tutkia radioaallon etenemistä sianlihassa.

Legendat elävät, mutta kuka varmistaisi niiden todenperäisyyden, ellei tutkijakunta itse? Varmaa on enää se, että todellisuus on taruakin ihmeellisempää.

torstaina, lokakuuta 13

Koira vai kysymysmerkki

Yliopiston toimintojen "portfoliossa" ovat edustettuina kolme suurta aluetta: tutkimus, opetus ja hallinto. Liiketaloustieteessä on 1970-luvulta lähtien tunnettu jo perinteikäs BCG:n kasvu-markkinaosuusmatriisi, joka arvioi yksittäisellä alalla mukanaolon houkuttelevuutta suhteessa sen kasvuvauhtiin ja markkinaosuuteen kyseisessä segmentissä.

Koska yliopiston yksittäiset tutkijat eivät nykyään ole ihmisiä vaan resursseja, joiden tehtävänä on tuottaa yliopistolle lisärahoitusta, matriisia voidaan soveltaa myös heihin yksilöinä ja ammattiryhmänsä edustajina.

Tähtien julkaisuluettelo kasvaa pituutta nopeammin kuin pääruokalan jono klo 11.45, minkä lisäksi heillä on ennestään huomattava referenssilista. Yliopisto investoi heihin auliisti ja lähettää koko joukon dynaamisia tähtiä konferenssiin Havaijille, koska he pystyvät tehokkaasti tuottamaan uusia julkaisuja pelkästään kopioimalla puolet entisestä ja lisäämällä loppuun muutaman uuden lauseen. Pakolliset velvoitteet hoituvat kierrättämällä pari vuotta vanhoja papereita edestakaisin, mutta tekstejä ei mielellään näytetä muille, koska joku saattaisi päästä kärryille niiden sisällöstä ja plagioida kuolemattomat ajatukset.

Lypsylehmät ovat usein kokeneita, jopa hieman harmaantuvia yliopistojyriä, jotka tekevät takuuvarmaa tulosta, mutta eivät enää juuri kasva. He ovat saavuttaneet jonkinlaisen instituution aseman vähintäänkin omassa yksikössään ja heitä silitellään mielellään, jotta motivaatio säilyisi. Lypsylehmiä ei juuri kukaan uskalla kritisoida, koska he tietävät asiasta kuitenkin enemmän. Portfoliomatriisin haittapuolena on, että se ei ota huomioon synergiaetuja: kun tähdet ja lypsylehmät ovat kerran löytäneet toisensa, lopputuloksena on 121 journal-artikkelia, 257 konferenssipaperia, 80 seminaaria ja workshopia sekä 1369 selkääntaputtajaa.

Kysymysmerkit ovat kummajaisia, jotka eivät ensin näytä saavan mitään aikaan, mutta voivat pienen kriisin ja järjestäytymisen kautta päästä nopeasti yllättävän hyviin tuloksiin. Yleensä kukaan ei tunnusta tietävänsä, mitä kysymysmerkit ovat tekemässä, tai sitten aihe ei vain satu kiinnostamaan ketään. Osa tämän ryhmän tutkijoista kuuluu sarjaan Ellun kanat, jotka hoitavat vain asialliset hommat, vaikkapa sitten sieltä mistä aita on matalin. Riskiä pelkäämättömät yliopistot tunnistavat potentiaaliset kysymysmerkit ja investoivat heihin rohkeasti. Kasvua voi nopeuttaa kumppanuus yhden tai useamman tähden kanssa. Viimeistään johdantosanoja kirjoitettaessa jostain yleensä ilmaantuu lypsylehmä, joka haluaa nimensä paperiin.

Koirat toimivat varoittavana esimerkkinä siitä mitä tapahtuu, jos tutkimus ei ole lypsylehmien ja tähtien mielestä kelvollisessa uomassa. Koirien tehtävänä on haukkua itse itseään ja tulla lisäksi muiden haukkumaksi. Koska koirien tehtävänä on epäonnistua tutkijoina ja julkaisijoina, heihin ei tarvitse panostaa varoja. Yleensä heistä tuleekin myöhemmässä elämässä freelancereita, siivoojia tai yrityksen pääjohtajia.

keskiviikkona, lokakuuta 5

Tacit -kirous

Ottamatta sen enempää kantaa informaation ja tiedon eroon, lukuisat virtuaaliyhteisötutkijat (Preece, Ridings, Wasko) olettavat, että yhteisössä rakentuu sosiaalisen toiminnan kautta oma ns. knowledge base. Kaksi kysymystä jää ilmaan: onko tieto irrotettavissa yksilöistä yhteisöön, ja jos on, millaista tämä tieto on luonteeltaan? Ensimmäisen kysymyksen kohdalla on suuri kiusaus väittää, että yhteisö on yhtä kuin ihmiset, mutta toista ei voi sivuuttaa näin kivuttomasti.

Preecen mukaan online -yhteisöt toimivat nimenomaan vaikeasti siirrettävän piiloisen tiedon välittäjinä. Verkko on kyllä pullollaan mielipiteitä, uskomuksia, kokemuksia ja näkemyksiä, mutta millaiset ovat verkossa toimivien ihmisten edellytykset omaksua niitä toisiltaan? Mahdollisuudet tacit -tiedon välittämiseen ovat toki olemassa. Tarvittaisiin silti lisää tietoa siitä, mitä ihminen pystyy oppimaan yhteisössä toimimisen kautta; siis muutakin kuin pelkästään toimimaan kyseisessä yhteisössä. Jos taas verkko nähdään pelkkänä kylmän faktatiedon tuuppauskanavana, koko yhteisötutkimuksesta putoaa pohja pois - ja tätähän Preece tuskin toivoo sen paremmin kuin minäkään.

tiistaina, lokakuuta 4

Liikehdintää reaalimaailmassa

Osallistuin tänään yliopiston henkilökunnan 2 km kävelytestiin saaden tasaisella maantiekiitovauhdilla ajan 16.51, jota kuitenkin varjostaa sykemittarin lukema 160. Luultavasti syketason muutoksesta takavuosilta tähän päivään voitaisiin vetää jonkinlainen korrelaatio siihen muutokseen, joka on tapahtunut yhteenkuuluvuudessa virtuaalimaailmaan (ja tässä yhteydessä on muistettava, että omaan opiskelija-aikaiseen kotiini tuli nettiyhteys järkyttävän myöhään eli syyskuussa 1998).

Jokunen viikko sitten Helsingin Sanomissa kirjoitettiin laihduttajien blogeista, joihin painonpudotusta tavoittelevat raportoivat edistymisestään ja kanssalaihduttajat kommentoivat ahkerasti. Tämä on jälleen niitä yhteisöllisyyden muotoja, joille kaikki olisivat viisitoista vuotta sitten nauraneet, mutta nyt enää hymyilevät.

Erittäin läheisesti samaan aiheeseen liittyvä teema olisi liikunnan lisääminen. "Juoksin tänään 8 kilometrin lenkin." "Olin sadekävelyllä, mahtavaa." "Jumissa töiden kanssa iltakuuteen, nyt äkkiä ulos. - Terve menoa."

Luonnollisesti blogeista voi löytää ihan mitä vain, kuten sivusto www.technorati.com viimeistään on osoittanut. Myös HS aikoo pysyä ilmiössä pinnalla ja julkaisee marraskuun kuukausiliitteessä kokonaan verkkopäiväkirjan pohjalta muotoutuneen artikkelin.

Mistä muuten tunnistaa sukupolvien välisen kuilun näin syksyllä?

Peruskoulun ympäristöopissa saatetaan pyytää lapsia piirtämään, kuinka luonto valmistautuu talveen tai kuinka siihen valmistautuu itse. Vielä 80-luvulla joku saattoi havainnollisesti piirtää kuvan sienimetsästä, marjanpoiminnasta tai vaikkapa porkkanannostosta kasvimaalla (minun lisäharrastukseni oli moukarinheitto lanttunaateilla, joka luonnollisesti ei hyödyttänyt talveen valmistautumista mitenkään).

Ähkyaikakauden lapset taas piirtävät itsensä H&M:iin ostamaan pohjoisnapatoppia, joka ulottuu kaksi senttiä alemmas kuin kesätoppi.

lauantaina, lokakuuta 1

Argumentaatiopolulla

Tänä lauantaina olen laatinut noin kuudennensadannen päivitetyn version tutkimussuunnitelmastani ja perustanut oman (reaalisen, ei virtuaalisen) mapin otsikolla M.S.O.T. eli Mitä Siis Olenkaan Tekemässä. Se sisältää ajankohtaisia ideoita, luonnoksia, saatteita ja ohjeita, joiden tehtävänä on viedä tutkimusta konkreettisesti eteenpäin. Termien pyörittäminen on helppoa kenelle tahansa, mutta tutkijaksi aikovan tulisi pystyä kokoamaan tarkoituksenmukainen aineisto ja analysoida se ammatin edellytysten mukaisesti.

Päivän ruohonjuuritasoisia (mutta filosofisia) kysymyksiä oli informaation ja tiedon ero, jota jälleen kerran päädyin jauhamaan verkkoyhteisöjen näkökulmasta. Mikä yhteisössä oikeastaan on vaihdannan kohteena? Perusteltu näkemys on kyllä huolellisesti rakennettu, mutta jännityksen vuoksi katsottakoon, säilyykö se pidempään hengissä ja pääseekö läpi jopa vastaväittäjän seulasta.

Sitä ennen itse kullekin on hyödyllistä tutustua argumentaatioanalyysin oppeihin vaikkapa tässä lähteessä: http://www.simoh.net/argumentaatio/argumentaatioanalyysi.html Tämä linkki on ehtymätön apu kaikille, jotka vakavissaan tutkivat nettimaailmaa tai ovat muuten vain päätyneet osaksi kyseisen villin lännen keskustelukulttuuria. Sen vuoksi en ole vielä ehtinyt väsyä kyseisen tekstin päättymättömään toistolukemiseen.