maanantaina, tammikuuta 30

Demokraattista loanheittoa

Kun vaalikuume on onnellisesti podettu, jäljelle jää vaalikrapula. Taiston tauottua molempia ehdokkaita voi vain onnitella siitä, että heidän päänsä on selvinnyt pyörityksestä ehjänä. Tarja Halosesta saamme varman ja taitavan presidentin ja tulevina vuosina lienee entistä hilpeämpää seurata, millaisia törmäyskursseja inhimillisiin arvoihin vetoaminen synnyttää politiikan ja talouselämän salkkuseurapiireissä.

Kampanjoilla oli myös synkkä puolensa. Ensimmäistä kertaa presidentinvaalien historiassa suomalaiset jalkautuivat nk. rivikansalaisen ominaisuudessa erilaisille verkkofoorumeille tekemään maalle johtajaa. Harva tietää, millaisilla taustajoukoilla keskustelua todellisuudessa käytiin, ja kuinka paljon mukana oli - maallikkojen ohessa - kovia politiikan ammattilaisia. Kaikessa systemaattisuudessaan ilmiö oli kuitenkin mielenkiintoinen.

Uskooko joku siis vielä aitoon ja rehelliseen verkkodemokratiaan? Itse en ole uskonut siihen koskaan, mutta tietenkin on tunnustettava netin käytännöllisyys poliittisten kannanottojen ja mielipiteiden viemärinä, johon voi kaataa lähes mitä tahansa suututtamatta paikallisia viranomaisia.

Kaikki seuraamani keskustelut saivat niin absurdeja piirteitä, että jouduin jo toisen kierroksen alkaessa painamaan henkistä ignore -nappia. Tutkijana minun on äärimmäisen vaikea ymmärtää tekaistuja kausaalisuhteita ja tuulesta temmattuja väitteitä, joihin vedotaan faktoina. Halveksitun vähemmistön oikeuksien ajaminen ei tee ihmisestä lesboa, kirkkoon kuulumattomuus ei millään tavoin sodi kristillisiä arvoja vastaan (ellei näihin arvoihin sitten lueta omahyväistä tekokristillisyyttä). Järjettömyyksien listasta muodostui pitkä. Huvittavimmasta tempauksesta vastasivat silti rakkaat ystäväni, eteläkarjalaiset mummelit, ihan perinteiseen tapaan maakuntalehden palstoilla. Heidän järkeilyssään on Tarja Halosen presidenttiyden syytä, että ihmiset eroavat kirkosta!

Viimeksi kuluneiden viikkojen aikana olen oppinut vain sen, että Internetin käyttäjien pitäisi suorittaa jonkinlainen ÄO-ajokortti. Tiedetään: demokratiassa sana on vapaa, enkä halua sotia tätä periaatetta vastaan. Elättelen silti toiveita maailmasta, jossa täydet valtuudet sallittaisiin vain mieleltään ja ajattelultaan kohtuullisen selväjärkisille yksilöille.

perjantaina, tammikuuta 27

Hyvinvoinnin aakkoset

Tiistain seminaarissa mukaani tarttui toinenkin ajatus, joka jokaisen opiskelijan ja tutkijan kannattaisi painaa mieleen: älä koskaan vertaile.

Jos haluaa olla onnellinen, vertailu on mahdollista vain suhteessa omaan itseen.

Kuinkahan monta kertaa päivässä tämä unohtuu ihmisiltä, vaikka miten yrittäisi? Kuitenkin on tiedossa, että parempia ja huonompia tulee aina olemaan, eikä toisen mahdollinen menestys ole este omallemme. Jatkuva vertailu myös estää keskittymisen ja itselle parhaiten sopivien työtapojen löytämisen.

Kunpa tämän olisivat oivaltaneet myös ne ikätoverit, joita saamani koenumerot aikanaan kiinnostivat enemmän kuin oman paperin numero. Parhaimmillaan (eli pahimmillaan) ilmiö ulottui koteihin asti, eli syystä tai toisesta arvosanojani benchmarkattiin myös vanhempien toimesta. Toivon kuitenkin tasapainon ja maalaisjärjen sittemmin löytyneen.

Hyvinvoinnin ja onnellisuuden asialla ollaan myös ylihuomenna vaalipäivänä: millaisen ihmisen kansa haluaa edustamaan Suomea. Vaihtoehtoina ovat inhimilliset arvot ja raha-arvo. Pari viikkoa sitten olin valmis heittämään kirveen kaivoon ja olen edelleen, mutta gallupit maalailevat kuitenkin kevyttä parin prosenttiyksikön johtoasemaa. Tuoreimmat mielipidemittaukset saattavat lopulta koitua jopa vasemmiston eduksi, sillä tämän luulisi viimeistään aktivoivan kaikki Tarjan äänestäjät matkaan sunnuntaina.

Nyt kun pakollinen vaalitenttiräksytys on ohitse, voidaan taas todeta, että meillä on kaksi mainiota ja sivistynyttä ehdokasta. Enää täytyy jännittää, tuleeko meistä tulevaisuudessa tykkänään oikeistolaisia.

Tylympi kohtalo.

keskiviikkona, tammikuuta 25

Kaaos niskaotteeseen

Eilen jatko-opiskelijoiden seminaarissa sivusimme tiedon hallinnan ongelmaa. Mitä mahdollisuuksia ihmisille jää dokumenttiviidakossa, jossa informaatiota tulee sisään enemmän kuin sitä poistuu toisesta päästä, ja jossa suurin osa informaatiosta on täysin vailla mahdollisuuksia jalostua merkitykselliseksi tiedoksi?

Perinteisesti olen kaikessa mahdollisessa ylistänyt (tieto)koneistumista ja siirtymistä verkottuneeseen työskentelyyn. Silti en jaksa vakavissani uskoa "ulkoistamisen" mahdollisuuksiin. Selviytymiskeinot ovat ihmisten omassa päässä; mikään tietokanta, työkalu ja hakutoiminto ei voi yksinään niitä korvata. Puhtaasti tekniseltä kannalta ilmiöön tietenkin liittyy ohjelmistomaailmasta tuttu teesi: aina on varaa parantaa. Kehitystyö ei suinkaan ole hukkaan heitettyä, mutta suurin osa sen hyödyistä jää käyttämättä, jos käyttäjillä ei ole kykyä tai tahtoa omaksua informaatiohelvetin perimmäisiä selviytymisoppeja.

Tekstikokonaisuuden rajallisuuden vuoksi (siis mitä? Minähän voisin kirjoittaa tähän satasivuisen monologin. - Tarkoitin siis ymmärrettävissä ja hahmotettavissa olevaa tekstikokonaisuutta) esittelen tässä lyhyesti vain yhden periaatteen, joka koskettaa suurinta osaa toimistotiloissa työtään tekevästä väestönosasta.

Kyseessä on tietenkin sähköpostin destruktiivinen kanavointi. Tämän opin mukaisesti kaikki sähköpostit tuhotaan välittömästi lukemisen jälkeen, mikäli niillä ei ole ainutkertaista informaatioarvoa, so. sama asia ei esiinny laajemmassa threadissa tai ole saatavissa myös muuta kautta.

Jos taas informaatioarvo on luonteeltaan sellainen, että se realisoituu vasta ajan kuluessa, viesti siirtyy ns. tuhoamisjonoon ja poistetaan välittömästi, kun sen arvo romahtaa.

Sekä välittömään että pitkitettyyn destruktiiviseen kanavointiin liittyy tietty ennakkoehto. Tuhoaminen on mahdollista vain siinä tapauksessa, että viestin sisältämään merkitykselliseen informaatioon on reagoitu, esimerkiksi merkitsemällä tärkeät päivämäärät kalenteriin tai tulostamalla futuristiset ja luovat ideat paperille, josta ne ovat vaivattomasti palautettavissa mieleen myöhemmin (edellyttäen, että onnistuu löytämään kyseisen paperin mapistaan).

Tiedetään, sähköpostiviestejä tulee itse kullekin viisikymmentä päivässä. Mutta kuinka moni niistä on sellaisia, joita oikeasti kaipaat myöhemmässä elämässäsi?

Hyvä kysymys. Destruktiivisen kanavoinnin oppeja noudattavat säilövät vain suurimmat huumorin ja ajattelun helmet, elämänkaaren suuria virstanpylväitä unohtamatta. Loput postit heitetään surutta menemään - huolimatta siitä yhden prosentin todennäköisyydestä, että toimenpide saattaisi osoittautua vikatikiksi. Silti jokaisen kaaoksessa elävän sieluparan tulisi muistaa, että sähköposti on vain inhimillisen viestinnän työkalu, ei sen kummempaa. Hallitusta omien nurkkien siivoamisesta voi saada saunanraikkaan olon varsin alhaisin lämmityskustannuksin.

tiistaina, tammikuuta 10

Mielen mukaan, ei tosikoille

Huumorin kukka on tuhoontuomituin kukka, ainakin silloin, kun se yrittää tehdä psyykkisistä ongelmista jotenkin hauskoja. Silti olisi mielenkiintoista pohtia, millä tavoin erilaiset psykiatriset sairaudet voisivat vaikuttaa ihmisen jäsenyyteen virtuaaliyhteisöissä.

Pakkoneurootikko tarkistaa ennen viestin lähettämistä vähintään kymmenen kertaa, onko jokainen kirjain varmasti paikallaan. Kun teksti on lähtenyt eteenpäin, purkautuvan ahdistuksen lievittämiseksi hän käy asettamassa kaikki kotinsa pöydillä olevat tavarat suoraan kulmaan pöytään nähden. Jos hän ei saa sanomisilleen vastakaikua yhteisössä, syynä ovat neurootikon mielestä monitoriin pesiytyneet bakteerit, joita hän yrittää poistaa desinfioivalla käsienpesuaineella.

Paranoidiset skitsofreenikot uskovat, että yhteisön keskustelualueilla puhutaan heistä pahaa. Uhkaavat äänet varoittavat kuoleman uhalla harjoittamasta fleimausta tai muuta kyseenalaista toimintaa. Paranoidisessa muodossa minän taantuminen on vähäistä, joten monet potilaat kykenevät monilta osin normaaliin elämään. Joillakin tosin saattaa ilmetä myös vaikeampiin skitsofrenian muotoihin liittyviä piirteitä, kuten ulkonäön ja henkilökohtaisen hygienian laiminlyömistä yhteisössä vietetyn ajan kustannuksella.

Maanikko kirjoittaa yhteisön keskustelualueelle tunnin aikana kahdeksankymmentä viestiä, joissa hän ylistää elämän ihmettä ja elämisen uutuutta. Toisten on vaikeaa seurata hänen ajatuksiaan ja he kokevat olonsa kiusaantuneiksi. Maanikko ei nuku juuri lainkaan ja omistautuu yhteisölle 23 tuntia vuorokaudesta.

Narsisti ei osoita minkäänlaista vastavuoroisuutta tai empatiaa toisia kohtaan, vaan häntä kiinnostavat ainoastaan toisten keskustelijoiden osoittama ihailu ja omien suuruudenhullujen todellisuuskuvausten esittäminen. Narsistit saattavat keskustella itse itsensä kanssa käyttämällä joka kerta eri nimimerkkiä.

Depressiivinen potilas ei voi kuulua virtuaaliseen yhteisöön, koska hän makaa sängynpohjalla, mutta paranemisen hieman edistyessä saattaa hakeutua masentuneiden tukiryhmään, joka masentaa häntä entisestään.

maanantaina, tammikuuta 9

Kirjaviisautta

Vuosiloman päättymisen kunniaksi päätin inventoida hyllyyn vuosien saatossa kertyneet kirjat, joilla saattaisi olla jotain tekemistä tutkimuksen aihepiirin kanssa. Näiden ja 500 sekalaisen artikkelin joukosta pitäisi irrota puolet väitöskirjaan sisältyvästä viisaudesta (mitä epäilen).

Bressler, S. & Grantham, C. (2000) Communities of commerce.

Castelfranchi, C. & Tan, Y. (2001) Trust and deception in virtual societies.

Castells, M. (2001) The Internet galaxy. Reflections on the internet, business and society.

Hagel, J. & Armstrong, A. (1997) Net gain. Expanding markets through virtual communities.

Ilmonen, K. (toim.) (2001) Sosiaalinen pääoma ja luottamus.

Kiesler, S. (1997) Culture of the Internet.

Kim, A. J. (2000) Community building on the Web.

Preece, J. (2000) Online communities. Designing usability, supporting sociability.

Rheingold, H. (2000) The virtual community.

Rheingold, H. (2003) Mobiilijoukot.

Shields, R. (2003) The virtual.

Smith, M. & Kollock, P. (ed.) (1999) Communities in cyberspace.

Uusitalo, L. (toim.) (2002) Kuluttaja virtuaalimarkkinoilla.

Wallace, P. (1999) The psychology of the Internet.

Wellman, B. & Haythornthwaite, C. (2002) The Internet in everyday life.

Woolgar, S. (ed.) (2002) Virtual society? Technology, cyberpole, reality.


Tutkimusmenetelmät:

Alasuutari, P. (2001) Laadullinen tutkimus.

Black, T. (1999) Doing quantitative research in social sciences.

Cherny, L. (1999) Conversation and community. Chat in a virtual world.

Glaser, B. & Strauss, A. (1995) The discovery of grounded theory.

Hine, C. (2000) Virtual etnography.

Hine, C. (ed.) (2005) Virtual methods. Issues in social research on the Internet.

Hirsjärvi, S., Remes, P. & Sajavaara, P. (2003) Tutki ja kirjoita.

Jones, S. (ed.) (1999) Doing Internet research: critical issues and methods for examining the Net.

Krueger, R. & Casey, M. A. (2000) Focus groups.

Mann, C. & Stewart, F. (2000) Internet communication and qualitative research. A handbook for researching online.

Markham, A. (1998) Life online. Researching real experience in virtual space.

Morgan, D. & Scannell, A. (1998) Planning focus groups.

Pietilä, V. (1973) Sisällön erittely.

Puchta, C. & Potter, J. (2004) Focus group practice.

Ritchie, J. & Lewis, J. (2003) Qualitative research practice. A guide for social science students and researchers.

Tuomi, J. & Sarajärvi, A. (2003) Laadullinen tutkimus ja sisällönanalyysi.