perjantaina, huhtikuuta 22

Kohtaamisia

Aiemmissa teksteissä olen kummastellut tietoverkkopaatosta, tyhjää puhetta tietoyhteiskunnasta ja kansalaisten "valtaistumista". Ainoa näkyvä muutos kun tuntuu olevan mahdollisuus saada mielipiteensä kuuluville, mutta tämä ei tietenkään tarkoita, että ihmisten verkkolukutaito tai käytettävissä oleva aika kasvaisi samassa suhteessa kuin saatavilla olevan informaation määrä. Onko suurin osa blogeista, verkkopäiväkirjoista, lopultakaan muuta kuin tapa keskustella itsensä kanssa julkisella paikalla joutumatta valkotakkisten saattamaksi?

Tuore Jyrki Lehtolan kolumni Tietoviikko -lehdessä (21.4.2005 s. 4) avasi kuitenkin silmäni. Verkko ei ole ainoastaan ilmaisukanava, vaan myös eristäytymisen kanava. Sanasta sanaan tuo oivallinen ajatus kuuluu näin: "Suomi ei kasvanut tietotekniikan luvatuksi maaksi, koska me halusimme kohdata toisemme verkossa vaan koska tietotekniikka tuki meitä pyrinnöissämme olla kohtaamatta toisiamme yhtään missään."

Totta puhuen verkkoyhteisöjen arvostelijat ovat jo pitkään perustaneet argumenttinsa tähän havaintoon, mutta he ovat suotta ottaneet kohteekseen kärpäsen, kun tarjolla olisi myös härkäsiä.

Erilaisten nettiä hyödyntävien intressiryhmien ja asiantuntijayhteisöjen esiinnousu ei vielä romahduta kenenkään sosiaalista elämää. Todellista huolta voidaan ryhtyä kantamaan silloin, kun kaikki ruoka ja päivittäistavara tilataan verkosta kotiinkuljetuksella, pubit siirretään mobiiliverkkoon, sukukokouksissa hyödynnetään videoneuvottelua ja ulkomaanmatkat hoidetaan kätevästi omasta nojatuolista käsin reaaliaikaista panoraamamaisemaa ihaillen.

keskiviikkona, huhtikuuta 13

Pakkoteknologiaa

Niin kutsuttu teknologinen determinismi on arkipäivää esimerkiksi mediassa, insinöörien kahvipöytäkeskusteluissa ja korkeakoulujen tutkimushankkeiden projektisuunnitelmissa. Se tarkoittaa ajatusta siitä, että teknologia kehittyy vääjäämättä eteenpäin ja määrää kehityksellään ihmisten elämää. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen. Vaikka tekijä a on olemassa ennen tekijää b, ei se silti ole sen yksiselitteinen syy.

Nykyisin erityisesti informaatioteknologiaan liittyviä deterministisiä hokemia vilisee kaikkialla, myös tieteeksi nimitetyllä elämänalueella. Kuitenkin jo tieteenfilosofian alkeissa opetetaan, että yksi yleinen virhepäätelmien muoto on post hoc propter hoc (tämän jälkeen tämän vuoksi). Jos kolautat pääsi ja saat aivotärähdyksen, onko syynä aamulla näkemäsi musta kissa? No, ei tietenkään, vaikka taikauskoinen ihminen niin ajatteleekin. Entä onko Internet luonut tietoyhteiskunnan? Kenties tähänkin väitteeseen uskoo vielä joku, ja senpä vuoksi on nähty ties kuinka paljon hukkaanheitettyjä tutkimusprojekteja, joissa on pitänyt rakentaa ICT:n tuella jotain suurta ja ihmeellistä, jolle ei kuitenkaan ollut mitään tarvetta.

Osuvampaa olisi puhua uudesta välineestä ja mahdollisuudesta tehdä samoja asioita, joita on ennenkin tehty. Ihmisten omilla preferensseillä on suurempi valta kuin informaatioteknologian kehityksellä – tutkimus sen viimeistään osoittaa, jos ei mikään muu.

Samoin on virtuaaliyhteisöjen laita. Quentin Jones (1997) kritisoi jo vuosia sitten Howard Rheingoldin harjoittamaa teknologianpalvontaa: Rheingoldin mukaan uusien viestintävälineiden käyttöönotto merkitsee väistämättä sitä, että ihmiset rakentavat niiden tuella yhteisöjä (!).

Vastaavia hokemia ovat työn tehokkuuden parantuminen, uusien koulutuksen muotojen syntyminen, demokratian kehittyminen ja tasa-arvon lisääntyminen (Gurak 1995). Todellisuudessa suhde on ensisijaisesti päinvastainen: ihmisten persoonallisuus ja ympäröivä sosiaalinen konteksti vaikuttavat siihen, miten informaatioteknologiaa käytetään. Tämä tapahtuu ensin, mahdollinen laajempi muutos vasta sen jälkeen.

Jones itse näkee teknologian välineenä, joka tarjoaa virtuaaliyhteisöille oman tilan, "kyberpaikan". Yhteisö itsessään on jotain ihan muuta. Kun päähän laitetaan Jones –lasit, virtuaaliyhteisöjen tutkimus alkaa toden totta näyttää kieroutuneelta. Rheingold näkee yhteisöjä siellä missä teknologia on läsnä; toisen väitteen mukaan yhteisöjen kehittyminen riippuu siitä, soveltuuko tarjolla oleva teknologia niiden käyttöön; Leimeister & Kremar taas ovat laittaneet teutooninörtti -roolissaan vielä paremmaksi ja synnyttäneet lauseen ”Technical platform enables interaction and helps to build trust and a common feeling”. Kuka enää tarvitsee sosiologiaa?

maanantaina, huhtikuuta 11

Ärsytyskynnys

Mikä verkkokeskusteluissa on ongelmallista? Poimintoja erään intressiyhteisön foorumilta:

”Se, mikä häiritsee on nimittäin järkyttävä lista sääntöjä. - Monet eivät varmaan edes uskalla kommentoida tätä topiccia vain siksi, että pelkäävät rikkovansa jotakin sääntöä, jota eivät olekaan tulleet huomanneiksi…”

”Pelkään ylläpitäjiä.”

”Silloin tällöin minusta tosiaan tuntuu, että kaikki asiat junnaavat paikoillaan, kukaan ei viitsi lukea topikin kaikkia viestejä kunnolla, vaan kirjoittaa oman kommenttinsa perään niin että siinä on täsmälleen samoja asioita kuin edellisissä viesteissä.”

”Omista näkemyksistä on kyllä minunkin mielestäni pulaa.”

”Liian paljon käyttäjiä, mutta sille ei taas voi mitään. Tuntuu vain, ettei saa sanaansa kuuluville tällaisessa valtavassa porukassa, jossa yksikään henkilö ei jää erillisenä mieleen kunnolla.”

”Se muuten ärsyttää, että jotkut kirjautuvat, kirjoittavat pari viestiä, eivätkä enää koskaan käy täällä.”

Lopulta samat asiat toistuvat kymmenissä viesteissä. Käyttäjiä on liikaa, ylläpitäjät ovat liian pikkutarkkoja ja osa jäsenistä ei "oikeasti" sitoudu yhteisöön. Suurimmat erimielisyydet liittyvät sääntöihin. Niiden olemassaoloa sekä kiitetään että kauhistellaan, mutta enemmistö on yhtä mieltä siitä, että ilman toimivia sääntöjä yhteisöstä ei olisi mihinkään. Luottamuksen näkökulmasta tämä on turvallinen tieto. Perinteet velvoittavat, ja moderaattoreille näyttää riittävän töitä - ainakin niin kauan kuin he pidättäytyvät ryhtymästä niin pelottaviksi, ettei kukaan enää uskalla sanoa mitään.

Yhteisön levittäytyminen

Verkkoyhteisöjen tutkimuksen aitiopaikalla ovat ne, jotka ovat itse rakentaneet suositun yhteisöpalvelun. Jos kurkistettaisiin jäsentietokantaan, mitä se kertoisi yhteisön kasvusta? Millä tavoin yhteisöt laajenevat pienestä silmusta suuriksi? Toiset osuvat uudelle ja valloittamattomalle maaperälle (kuten Habbo Hotelin kaltaiset lasten virtuaaliolohuoneet), toiset taas syövät lopulta kilpailijansa. Mahdollisia syitä tähän on monia.

Yhteisöllä voi olla tiivis ydinryhmä, jonka ympäriltä kaikki saa alkunsa: heidän työnsä tuloksena sana leviää ja yhteisö laajenee askel askeleelta suuremmaksi. Tehokkaampi mutta myös kaoottisempi vaihtoehto on käyttää positiivista julkisuutta vipuvoimana. Joskus pieni artikkelinpoikanen alan ammattilehdessä riittää, ja loppu on word of mouse -historiaa. Molemmissa tapauksissa on yksi yhteinen piirre: on tunnettava oikeat ihmiset, jotka auttavat viemään asiaa eteenpäin.

Kolmaskin vaihtoehto on toki olemassa. Sitä kutsutaan sattumaksi.