maanantaina, lokakuuta 2

Haamuja 1970-luvulta

Pohjustan knowledge sharing -katsauspaperia iskias koivessa ja pöytä levällään taulukoita, ja kärttyisän mielialan vallitessa närkästyin jälleen kerran lukemastani.

Otsikosta huolimatta en aio kirjoittaa omasta ulkoisesta olemuksestani tai häpeän vallassa kuunneltavista Finnhits/Discohits -tuotteista, vaan niistä teoreettisista kummituksista, jotka tuon tuosta tulevat virtuaalipuolen artikkeleissa esiin. Kyseessä on tietenkin media richness ja sen ajautuminen osaksi CMC-keskustelua.

Mitä rikkaampi kanava, sitä enemmän se kykenee välittämään läheisyyden ja läsnäolon tunnetta. Tämä teesi sai alkunsa kolmenkymmenen vuoden takaisista mediatutkimuksista, ajalta ennen jokamiehen tietoverkkoja. Ajatuksessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta tulkinnassa on. Tuoreissakin julkaisuissa "sosiaalinen kaistanleveys" toimii implisiittisenä mittatikkuna, jolla erotetaan jyvät akanoista ja hyvät heikoista, ja aito tiedon vaihtaminen informaation massajakelusta.

Tätä lähestymistapaa nimitetään rationaaliseksi, koska sen lähtökohtana ovat eri kanavien teknisfyysiset ominaisuudet. Sosiaalinen koulukunta taas korostaa kontekstia. Kanava itsessään ei siis määrittele, miten sitä kyetään hyödyntämään, vaan sen ratkaisevat käyttäjät. Viesti löytää perille sen itsensä kannalta sopivinta välinettä käyttäen ja sen ominaisuuksiin mukautuen. McLuhan totesi, että "väline on viesti". Kehityksen lopputulemana on muutos sosiaalisissa suhteissa ja toimintatavoissa, ei epämääräinen hämmennys ja eristäytyneisyys.

Sosiaalisen koulukunnan tärkein teesi kuuluukin: älä koskaan aliarvioi käyttäjien hoksottimia. Ei tarvitse tehdä nuoristotutkimusta tietääkseen, välittävätkö pikaviestinkeskustelun hymiöfloodaukset lähettäjänsä tunnetilan vastaanottajalle tehokkaasti vai tehottomasti.

Tavallaan vastakkainasettelu sen iänikuisen kasvokkaiskommunikaation ja nettikommunikaation välillä on ymmärrettävää, mutta sittenkin niin turhaa. Ainakin se kaipaa tasapuolisempaa tarkastelua. Tietokonevälitteisyyden etuja kasvokkaiseen nähden on käsitelty ainakin 1990-luvun GDSS-tutkimuksissa, mutta muilta osin lista on pelottavan lyhyt.

Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, mikä lienee savolaisten lempiviisauksia. Joskus ihmisiltä vain tahtoo unohtua, kuinka suuria riskejä väärinymmärretyksi tulemiseen liittyy kasvokkaisessa maailmassa, ja kuinka paljon suurempia riskit näissä tilanteissa ovat verrattuna kevyeen nettijutusteluun. Pieni esimerkki: netissä blogipostauksen tai sähköpostiviestin antama ensivaikutelma on vain pienen pieni aavistus tulevasta, mutta jos aloitat vierailuluentosi seminaarissa kompastumalla jatkojohtoon, pedagoginen uskottavuutesi on karissut seuraavan puolen vuoden ajaksi.

Itse en ole vielä kokeillut tätä, mutta olen oppinut konkreettisesti, että tärkeitä asioita ei pidä kertoa pastilli suussa. Jos se sattuu juuttumaan kitalakeen ja tilannetta säätäessäsi puhut vahingossa hampaiden välistä, vastaanottaja saa tarkoituksettoman vihamielisen vaikutelman, jää miettimään sen syitä ja unohtaa kokonaan, mitä oikeastaan sanoit. "Carry the message" -kyvyn voi siis romahduttaa yksi vaivainen pastilli.

Vaikka päiväkahvit huljahtaisivat näppäimistölle, netissä mitään ei ole vielä menetetty.

0 kommenttia:

Lähetä kommentti

Tilaa Lähetä kommentteja [Atom]

<< Etusivu