Ekouutisia

Päivän lehtitietojen mukaan suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin. Kasvuun ja amerikkalaisuuteen hurahtaneet onnistunevat repimään tästäkin ilon irti, mutta muille tarjolla on lähinnä huonoa omatuntoa joko henkilökohtaisista valinnoista tai viime kädessä niiden tehottomuudesta. Vaikka miljoona meikäläistä tekisi järkevän päätöksen sammuttaa valot mennessään tai jättää auton kotiin, millainen pisara meressä se on verrattuna siihen, mitä teollisuus joutuu kuluttamaan?

Ilmaisu "joutuu kuluttamaan" voi tietysti kuulostaa oudolta, mutta oppivathan opiskelijamme jo pääsykokeeseen lukiessaan, että optimaalinen päästösaasteen määrä kansantaloudessa ei ole nolla. Kenties tästä ajattelusta on myös sosiaalista hyötyä, koska sillä saa helposti uusia ystäviä insinööreistä ja teekkareista.

Toinen viikon huolestuttavista uutisista on helsinkiläinen projekti, jossa alakouluikäiset lapset opettavat nettimaailman salaisuuksia vanhemmilleen. Oppiminen on tietysti iloinen asia. Pelottavaa tässä on lähinnä se, kuinka hukassa vanhemmat oikeastaan ovat, eli koko kuvion kääntyminen päälaelleen. Miksi aikuisille ylipäätään pitää erikseen selvittää, mihin verkkopelissä pyritään, tai miksi lapset haluavat ostaa virtuaaliroinaa? Eikö kyseessä ollutkaan C-64:n ja varhais-PC:n kanssa aikuiseksi varttunut sukupolvi, jolle nämä asiat valkenevat noin kahden minuutin perehtymisellä?

Ihminen on siitä omituinen systeemi, että oppii vain ne asiat, joista on aidosti kiinnostunut. Monen aikuisen suhde virtuaalitodellisuuteen on samanlainen kuin sillä muinaisella Hattrick -leskellä: nettipelit ja -yhteisöt ovat lasten ja henkisesti taantuneiden joutavaa puuhastelua. Tämä vieroksuva, ja luvalla sanoen ylimielinenkin suhtautuminen, on ollut lopullisena takeena sille, että kadonnutta vanhemmuutta metsästetään nyt koko kansakunnan laajuudessa.

Miten usein olenkaan huokaissut onnesta sen vuoksi, että olen sattunut syntymään silloin kun synnyin. Minun ikäluokkani ei ole koskaan tarvinnut vedota siihen, että tietokoneiden aikakausi pääsi yllättämään suoraan puskista. Toisaalta kuulumme siihen ikäpolveen, jolle ymmärrys tietokoneista ja -verkoista ei ole selaimen käynnistämisen ja surffailun synonyymi. En tiedä, mikä olisi paras ilmaisu kuvaamaan "henkilökohtaisen tragedian" täydellistä vastakohtaa, mutta juuri siitä tässä kehityksessä ja tiedon riemuvoitossa on ollut kyse.

Kuin kirsikkana kakun päällä kännykkäbuumi räjähti Suomessa käsiin juuri silloin, kun oli aika aloittaa opiskelu yliopistossa ja henkilökohtainen yhteydenpitoväline muuttui sillä samalla hetkellä lähes välttämättömyydeksi. Näissä olosuhteissa matkapuhelimesta tuli luontevalla tavalla arjen hyötyesine, ei moderni koulukiusaamisen kanava tai "mulle kanssa" -statussymboli yleisissä kulutusjuhlissa kootun romukasan jatkoksi.

Koska kuitenkin edustan virtuaalimaailman ja virtuaalisosiaalisuuden puolestapuhujaa, minun pitäisi varmaankin tuntea myös ekologista vastuuta aiheesta. Toisaalta, jos työelämässä oikeasti opittaisiin hyödyntämään tietoverkkoja - tällä hetkellä kun talouttamme pyörittävät ne liian aikaisin syntyneet, jotka eivät erota serveriä aidanseipäästä - säästäisimme toisaalla ihan kunnioitettavan määrän energiaa ja luonnonvaroja.

Sitä odotellessa ostan vaatteet kirpputorilta, koska muuhun rahat eivät riitä, ja varmimmaksi vakuudeksi julkaisen puolet vähemmän artikkeleita, jotta paperinkulutus maailmassa vähenisi.