Verkkoyhteisöt

Sanat avoimia, teot suljettuja

Päivän sitaatit tulevat HS Vieraskynän (28.1. A2) Juha Suorannalta ja Tere Vadénilta otsikolla "Internetin avoin Wikiopisto haastaa kansalliset korkeakoulut".

"Tietoturva, imagokysymykset ja hierarkkinen linjaorganisaatio estävät esimerkiksi vertaisverkkojen, blogien, wikien ja muiden uusien välineiden käytön eri koulutusasteilla, joten ajan hengessä luovasti liikkuva toiminta siirtyy muualle."

"Suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämiseen nykyisin liitetyt sanat kilpailu, laatu ja arviointi olisi korvattava monimuotoisuudella, vapaudella, saatavuudella ja osallistumisella."

Yliopistolaitos on nopeasti saanut haluamansa: se on systemaattisesti pyrkinyt eroon tieteelle tunnusomaisesta avoimuudesta, tiedon kumuloitumisesta ja sen syntymisessä tarvittavasta luovasta hulluudesta muistuttaakseen sen sijaan kvartaalitalouden suossa räpiköivää milloin minkäkin johtamismuodin kyllästämää ahdistunutta business-mammuttia. Mistä muualtakaan huippu- ja kärkiyksiköt, innovaatiomantrat, tuloksellisuusmittaukset, jatkuvat vertailut, laadunhallinnat, työajan seurannat ja kannustinjärjestelmät olisivat tulleet?

Byrokraattinen ja hierarkinen organisaatio elää omaa elämäänsä ja epävirallinen yhteisöllinen tekeminen omaansa, niin yliopistoissa kuin missä tahansa muualla inhimillisen elämän piirissä. Lopputuloksen kannalta yksi avainkysymys on, kuinka paljon hierarkinen rajoittaa ei-hierarkista - onko tiedemaailman sosiaalisilla kollektiiveilla tilaa elää?

Esimerkiksi Internetistä - vanhastaan yliopistoväen omasta leikkikentästä - löytyy tiettyjä hapekkaita saarekkeita, joihin Suorannan ja Vadénin mainitsema wikiversitykin lukeutuu. Se on kaikille avoin ja vapaasti muokattava opiskelu- ja oppimisympäristö.

Minua on jo pidempään ihmetyttänyt, miksi eri yliopistoissa samoja ilmiöitä pohtivat ja tutkivat ihmiset ahdetaan lukuvuodesta toiseen kukin omaan koppiinsa laatimaan powerpoint-luentokalvoja asioista, joista he eivät oman ymmärryksensä varassa voi hahmottaa kuin promillen miljoonasosan, ja tämän nk. pyörän uudelleenkeksimisyrityksen suoritettuaan he käyvät kaatamassa kalvojen informaatiosisällön opiskelijoiden päähän. Wikiperustainen oppisisältöjen tuottaminen säästäisi monen aikaa, vaivaa ja hermoja.

Yksi vasta-argumentti hyppää välittömästi silmille: mihin sitten tarvitaan yliopistoja? Hyvä kysymys sikäli, kun kyse on viidestätoista eri kansallisesta yksiköstä, joissa opetetaan samoja opintokokonaisuuksia. Niitä tarvittiin ainoastaan kunnallispoliitikkojen juhlapuheissa. Tutkijoilta ei kuitenkaan voi kokonaan viedä fyysistä työympäristöä tai siirtää kaikkia ihmisiä Helsinkiin, eivätkä kaikki sosiaalisen yhteistoiminnan muodot ole sellaisenaan siirrettävissä verkkoon.

Ei varsinkaan monimutkaisten kokonaisuuksien oppiminen: opiskelijoiden kannalta olisi välttämätöntä, että tarjottuja oppisisältöjä työstetään ryhmässä, keskustellaan opitusta kahvin ääressä ja harjoitellaan tiedon soveltamista käytännön ongelmiin. Muuten päädytään vain antamaan uudet vaatteet keisarille, joka replikoi valmiina syötettyä informaatiota ymmärtämättä siitä mitään. Opetushenkilökunta joutuisi niin ikään laittamaan arvonsa uusiksi, koska sekä opetusmuodot, sisällöt että arviointiperusteet muuttuisivat varsin radikaalisti.

Palatakseni kysymykseen siitä, miksi monta eri ihmistä valmistelee kukin tahoillaan samankaltaisen oppiaineksen: syynä on tietenkin se, että nykyisessä mallissa yliopistojen välillä vallitsee itsetarkoituksellinen kilpailu. Puuhastellaan niitä näitä, jotta voitaisiin laskea tulokset, joiden perusteella resurssit seuraavana vuonna jaetaan. Organisaatioiden välisestä kilpailusta on pitkä matka maailmaan, jossa menestyksen mittari on kollektiivisesti tuotetun tietosisällön laatu.

Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kysymys on, millä tavoin yliopistoihmisten työpanosta tullaan arvioimaan tulevaisuudessa, ja etääntyvätkö käytäntö ja ympäröivä koneisto vielä kauemmas toisistaan.

Totta puhuen en edes odota, että esimerkiksi tutkimuksellisen blogin aktiivista ylläpitämistä joskus noteerattaisiin yliopiston palkkausjärjestelmän henkilökohtaisen suoriutumisen osuuden pisteytyksessä (eikö olekin ihana ilmaisu). Onhan se nyt ihan toista julkaista paperille painettu kolumni maakunnan omassa sanomalehdessä! ;)

lähettänyt Miia @ 19:52