Niitä näitä

Luvassa on jälleen kirjoitus sarjassa "Hesarin uutisten ja kolumnien kanssa harjoitettava henkilökohtainen pohdinta".

Sunnuntain 20.1. HS ja Miska Rantanen kirjoittavat puolueiden kunnallisvaalivalmisteluista verkossa. En tiedä, onko vika sanojassa, lehden toimituksessa vai molemmissa, mutta viikon ehdottomasti hämärin sitaatti on peräisin kyseisestä tekstistä. Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin mukaan haasteena on rakentaa verkkosivut, jonne ihmiset tulisivat useammin kuin kerran:

"Se on vielä auki, löytyykö ratkaisu yhteisöllisyydestä vai vuorovaikutuksesta."

Mitä tämä tarkoittaa. Voisiko joku kääntää kyseisen lauseen ymmärrettävään muotoon?

Viikon muut uutiset kertovat, että Internet on noussut 12-20 -vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi (vasta nytkö?). Mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa journalismin analysoijat seuraavan kerran keksivät, että netti saattaa muuttaa viestinnän sisältöä. Tai missä vaiheessa vanhempi sukupolvi huomaa, että netin suurin vaikutus ei ollutkaan Jokelan kaltaisten tragedioiden aiheuttamisessa.

Oivallista media-antia oli perjantain 18.1. HS-raadin analyysi (sivu C3) suomalaisen median vallasta. Useampi raatilainen jakoi aiheellisen huolen siitä, että informaatioyhteiskunnan turhauttavin lieveilmiö, samoja teemoja toistava pinnallinen ja yksipuolinen höttö valtaa yhä enemmän tilaa mediassa. (Vrt. aiempi viittaus Kunderan esittämään käsitteeseen modernista tyhmyydestä.)

Osuva on myös kirjailija Johanna Sinisalon huomautus uutisaiheiden hakemisesta toimittajien omasta elämänpiiristä, jolloin monet muut - ja isommat - epäkohdat jäävät pimentoon. Ymmärrän työelämän aikataulupaineen ja kiireen koskettavan myös toimittajakuntaa, mutta kirjoittajan ja kolumnistin ei joka kerta pitäisi mennä sieltä, missä aita on matalin.

Onneksi on käänteisiäkin esimerkkejä. Briljanteimmat toimittajat pysäyttävät lukijan ajattelemaan ja löytävät kulloiseenkin tarkoitukseen sopivimmat tehokeinot. Ei väliä, mistä aiheesta puhutaan - onhan esimerkiksi valtakunnansanomissa urheilutoimittaja, Petteri Ala-Kivimäki, jonka tekstit kelpaisivat kirjallisuuspiirin vuosikokoukseen: "(Rikoskomisario, voimanoston maailmanmestari) Taito Haaralla oli tummat kihartuvat hiukset ja kun hän punnersi painoja penkiltä suorille käsille, hänen ensimmäinen leukansa peruutti toisen alle piiloon." (HS 13.1., B5)

Paikallislehtien ikiaikaisia klassikkoja taas ovat väsyneet, silmäpussiset perheenäititoimittajat, joiden pohdinnat käsittelevät lähinnä esimurrosikäisen kiukuttelua ja makaronilaatikon lämmittämisvuoroja. Kiitos, kiinnostaa kuin kilo nauloja. Kuitenkin tiedämme kaikki, että vaikuttamisen ja keskustelun pitää alkaa läheltä, omasta yhteisöstä.

Asiaan liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Toistaiseksi en tiedä, mikä termi sopisi parhaiten kuvaamaan sitä.

Mutta tilanne on jokaiselle tuttu. Lehden päätoimittaja tai kolumnisti taivastelee pitkin ja hartain sanakääntein jotain missiin, poliitikkoon tai urheilijaan liittyvää skandaalia, ja ihmettelee, miten se jaksaa kiinnostaa ketään. Tai pohtii, miksi naistenlehdissä toistuvat kuukaudesta toiseen samat jutut joka vuosi. Ja bingo: jälleen toimittaja on onnistunut omin käsin varmistamaan, ettei lehdistössä vahingossakaan kirjoiteta jostain oikeasti merkityksellisestä asiasta.

Kirjoituksen onneton lukija joutuu vaikeaan tilanteeseen: taas käsiteltiin jotain, mistä iltapäiväroskaa ja juorulehtipaskaa karttavalla normaalikansalaisella ei ole aavistustakaan. Höttödebatoijia eivät kiinnosta ekoteot, tasa-arvokysymykset tai koulutuspolitiikka.

Kysyisinkin kaikilta toimittajilta: miksi kirjoittaisitte aiheista, joista kirjoittaminen on mielestänne älytöntä? Tai vastaavasti, miksi fiksu missi aina sanoo, että missien tyhmyys on aikansa elänyt myytti? Tai miksi tasa-arvon edistämistä halutaan välttämättä nimittää feminismiksi?

Sanat todellakin muuttavat maailmaa. Ja luovat sitä.