Verkkoyhteisöt

Ampukaa medialuonnollisuus

Virkatehtävien nimissä nautin illalla teoria-annoksen vanhastaan kovin tuttua tietokonevälitteistä kommunikaatiota. Pelkkä aiheesta lukeminen aiheuttaa vieläkin päänsisäisiä tuskia: miten on mahdollista, että välinemittatikkua heilutteleva viestinnän tutkimustraditio on edelleen hengissä?

Medialuonnollisuuden teoria kun perustuu ajatukseen siitä, että ihmiset pyrkivät valitsemaan kommunikaatiovälineen, joka eniten muistuttaa luonnollista tapaamme viestiä eli kasvokkaista vuorovaikutusta. Montakohan virtuaaliyhteisöä olisi olemassa, jos nämä ajatukset toteutuisivat myös formaalin organisaatiokontekstin ulkopuolella?

Kun lähtöoletukset ovat huteria, tulokset vinoutuvat moninkertaisesti. Vanhat hyvät kirosanat media richness, social presence ja media naturalness ovat saaneet tutkijat mm. päättelemään, että videokonferenssit ovat ideoinnin ja aivoriihien kannalta ylivertaisia verrattuna vähemmän rikkaaseen online-mediaan. Jos tätä ideaalimallia vertaa tietotyön todellisuuteen, kovin paljon pahemmin seinään ei ole mahdollista mennä.

Mistä tämä "hyvän ja pahan akseli" ja pakonomainen tarve luokitella eri kommunikaatiokanavia suhteessa suureen ja mahtavaan f2f:aan? Mistä kyvyttömyys nähdä, mitä verkossa todella tapahtuu, ja on tapahtunut netin esihistoriasta asti? Entä kuka kertoisi tämän koulukunnan edustajille, että meillä on nykyään jo muutakin kuin nyyssiryhmät, keskustelufoorumit ja sähköposti?

Esimerkiksi pikaviestintä organisaatioympäristössä on aihe, johon lukeutuvaa tutkimusta olen onnistunut haalimaan hyllyyni peräti kolmen artikkelin verran. Samaan aikaan reaalitodellisuudessa ideat sinkoilevat, kahvipöytäkeskustelut virtualisoituvat ja ihmiset osoittavat toisilleen vertaistukea ja empatiaa pelkän tekstin ja standardihymiöiden välityksellä. Siinä medialuonnollisuuden tutkijoille ihmettelemistä. Ja me kirotut emme edes käytä web-kameroita, koska se saisi olon tuntumaan vaivautuneelta.

Kommunikaatiotapojen määrittelyssä välineen ominaisuuksien nostaminen käyttäjien tarpeiden edelle väheksyy rankasti ihmisten kykyä tunnistaa omat tarpeensa, ajatella yksilöinä ja toimia osana sosiaalista ryhmää.

Ilmiön tuoreus ja käytännön kokemusten puuttuminen ei saisi oikeuttaa ketään muka-tieteellisiin johtopäätöksiin, joissa koko virtuaalikommunikaatio lakaistaan mahdottomana maton alle. Vähintäänkin teoreettinen menneisyyteen jämähtäminen tulisi tiedostaa tutkimuksen rajoitteissa.

Lokerooni oli muuten tänään ilmestynyt tuore kirja Computer-Mediated Relationships and Trust. Pikaisella viiden minuutin silmäyksellä teos on juuri kuten lisämääreensä: vahvasti manageriaalinen. Yllättävää on myös aiheiden vanhakantaisuus eli 5-10 vuoden takaiset näkemykset virtuaalitiimeistä ja luottamuksesta sähköisessä kaupassa jylläävät edelleen. Ehta virtuaalisosiaalisuuden näkökulma ei vieläkään tunnu ehtineen tieteellisiin julkaisuihin asti.

Vanha kunnon Vartiainen & co -porukka on puolestaan julkaissut kirjan Distributed and Mobile Work. En ole vielä ehtinyt tehdä tilausta, mutta tieteen eettisen paikallislautakunnan arvon mukaisesti Vastapainon syksyn uutuus Tutkijan arkipäivän etiikka odottelee jo ulospääsyä painosta ja saapumista postiluukusta.

lähettänyt Miia @ 23:07