Verkkoyhteisöt

Avoimuudella asian ytimeen

Miksi kukaan jakaisi vaivalla hankkimansa ymmärryksen toisten kanssa, jos ei itse hyödy tilanteesta mitään?

Tätä kysymystä sivuavat myös Wasko & Faraj mainiossa artikkelissaan vuodelta 2000. Tarkoituksena oli löytää tekijöitä, jotka saavat ihmiset osallistumaan keskusteluun virtuaalisessa COP:ssa (community of practice). Kuten usein näissä tutkimuksissa, kohteena oli tietotekniikka-ammattilaisten keskustelufoorumeita ja erityisesti kolme Usenetin uutisryhmää. Artikkeli tuo osallistujien motiivit selkeästi esille sisällönanalyysin keinoin, mutta silti sen kiinnostavin osuus on tiedon ja tietämisen luonnetta koskeva vertailu. Kirjoittajat korostavat virtuaalista yhteisöä tiedon kollektiivisena tuottajana ja tietämistä sosiaalisena käytäntönä, sen sijaan että tieto olisi tietäjän henkilökohtaista omaisuutta.

Yhteisöympäristössä tiedosta tulee julkinen hyödyke. Mihin rajaan asti se voi sitä olla, on tietysti kokonaan toinen kysymys. Luottamus ja riski tulevat kuvaan välittömästi, kun tiedon luonne muuttuu arkipäiväisestä arkaluontoiseksi.

Knowledge management -perinteessä tieto on yleensä nähty joko insinöörilinssien läpi erillisenä (data)objektina, jota hallitaan tietojärjestelmien avulla, tai johtamislinssien läpi tietämyksenä, joka täytyy valjastaa organisaation käyttöön. Molemmissa näkemyksissä on ongelmansa. Kuten joku kriitikko joskus totesi, tietoa ei ole edes mahdollista johtaa, koska se todellakin on sisäänrakennettuna ihmisten toiminnassa ja rakentuu valtavasta määrästä erilaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia aineksia. Onko joku jo keksinyt ryhtyä ajatusten johtamiseen organisaatiossa?

Edelleenkin yhteisöillä näyttää olevan puolellaan se etu, että käyttäjät/jäsenet kokevat vastavuoroisuuden kautta jonkinlaista moraalista velvoitetta sekä auttaa että tulla autetuksi. Kyseisen ilmiön herättämiseksi ei tarvita mitään poppakonsteja tai erillisiä bonuksia, vain hieman vaivannäköä ja kenties onneakin. Pääsääntöisesti yhteisöt ajavat itse omaa sanomaansa. Ja Wasko & Faraj:in tutkimustuloksia mukaillen, nämä asiantuntijaryhmät eivät halaile toisiaan virtuaalisesti tai järjestä yhteishenkeä lujittavia illanviettoja, vaan nyt eletään todellakin puhtaasti asialinjalla.

Ruohonjuuritasolla virtuaaliyhteisö on siis yksi tapa jakaa informaatiota ihmisten välillä, mutta ajan mittaan se kehittyy pelkästä informaatiokanavasta "tietäväksi yhteisöksi".

lähettänyt Miia @ 16:47