Verkkoyhteisöt

Orpokalvo, kuolleet julkaisut ja yleinen rahankerjuu

Otsikossa mainitut nimekkeet kuuluvat koneellani majailevalle ppt-esitykselle ja parille dokumenttikansiolle. Aion käyttää osan päivästä perinteiseen tiedostojen siivoamiseen, kuten aina ennen lomaa. Postit ovat jo selvillä.

Aamupäivällä kävimme Juha-Matti Arolan ja pienen tutkijaryhmämme kanssa keskustelua virtuaalisuudesta. Koska kaikilla osallistujilla on tavalla tai toisella tietojohtamistausta, päässäni pyörivät näiden kahden universumin väliset kytkökset. Vähäisimpiä eivät ole tiedon jakaminen virtuaalisissa ryhmissä, motivaatio, kyvyt, oppiminen, eri kommunikointikanavat ja kulttuuriset erot.

J-M pystyy yhden ainoan päivän aikana toteuttamaan palaverin Suomessa, toisen Italiassa ja kolmannen Amerikoissa. Samaan aikaan fyysiskokoustajat eivät saa tapaamista aikaiseksi edes käytävän toisessa päässä olevan työkaverinssa kanssa. Seuraavana päivänä matkustamme 10 tuntia junassa tavataksemme kaksi ihmistä; kasvokkaisuuden alttarille uhrataan rahat, työaika ja oma mukavuus (poislukien yksilöt, jotka välttämättä haluavat käydä päiväseltään vaikka toisella puolella valtamerta Edinan ja Patsyn tapaan).

Tämän kaiken jälkeen meillä on pokkaa kirjoittaa julkaisuihimme: "It is important to capture distributed knowledge assets", vaikka kunnioitettavat capturointiprosessin yritykset tyrehtyvät yksinäisten kalvosettien kirjoittamiseen IC-junan epäsosiaaliluokassa. Pekkarista lainatakseni, on perin selvää, että tietonäkökulmasta virtuaaliympäristön reaaliaikainen ja ennalta aikataulutettu yhteydenpito eri kumppaneihin päihittää matkalaukku kielen alla juoksentelun noin kahdeksan-nolla.

Näin siis siinä tapauksessa, että virtuaalisuus ilmenee vuorovaikutteisessa muodossaan - alusta ei rakenna toimivaa työyhteisöä, koska kommunikointi lähtee ihmisistä.

Kasvokkaisten seminaarien ja workshopien anti on pääpiirteissään hyvää ja arvokasta, mutta niiden päätyttyä olo on kuin bulimikolla noutopöydässä: kunpa saisi kaiken pullautettua ulos ja menetetyn ajan takaisin, tilalle lyhyen kiteytyksen päivän opetuksista. Tilannetta ei helpota se, että matkalla odottaa muistiinpanojen puhtaaksikirjoitus ja illalla kotona sähköpostien selvittäminen.

Muutosvastarinta yritys- ja yliopistomaailmassa on pelottavan sitkeää. Kuten todettua, minua on viime kuukaudet mietityttänyt, kuinka oppia agitaattorin taitoja ilman alkeellisintakaan suullista kommunikointitaitoa. (Tiedän, vastaus on tietenkin "kirjoita siitä blogissa".) Suuressa mittakaavassa asiat hoidetaan niin, että viedään ihmisiltä matkustusbudjetit ja pakotetaan kauniisti omaksumaan se minkä muut ovat jo tehneet; valaistuminen seuraa ennemmin tai myöhemmin.

Mutta entä yliopistossa. Millä tavoin perustava, jokapäiväiseen arkeen kuuluva informaatio ja ideat saadaan esille siellä, missä niitä tarvitaan? Mistä vapaata tilaa yhteisille ajatuksille ja verkottumiselle? Ongelmia ei pitäisi työn luonteen puolesta juuri olla, mutta silti olemme muuttuneet menneiden aikojen internet-edelläkävijöistä lähes täydellisiksi perässähiihtäjiksi.

Intressipohjaiset virtuaaliyhteisöt perustuvat vapaaehtoisuuteen - ja toimivat silti - mutta työyhteisöissä ei mitä ilmeisimmin tapahdu mitään ilman kannustimia, rahaa ja ilmaisia lounaita. Unohtakaa autonominen tietotyöläinen: ensin tarvitaan valvontapoliisit ja systeemihitlerit. Elleivät käyttäjät siis kirjaudu säännöllisesti käytössä olevaan yhteistyöympäristöön, he joutuvat mustalle listalle, tuhoavat osuutensa yhteisistä rahoista, tai menettävät oikeutensa juoda kahvia iltapäivisin.

lähettänyt Miia @ 11:45