Vuorovaikutuksella tietoyhteiskuntaan

Kotimainen laajakaistastrategian seurantaryhmä toteaa raportissaan, että verkkoyhteisöt ja käyttäjien henkilökohtainen sisällöntuotanto ovat avain tietoyhteiskuntakehitykseen. Mainiota, joskin vanhastaan tuttua.

Arjessa ja vapaa-ajassa siis kaikki hyvin toistaiseksi. Toisaalta tulin äskettäin pohtineeksi, kuinka kauan takalinjan yrityksissä ja julkisen sektorin organisaatioissa vielä kannetaan vanhan informaationhallinta -aikakauden ja webin varhaissukupolven rakentamaa taakkaa - silloinkin, kun työ on luonteeltaan jotain aivan muuta kuin ankaran määrämuotoisen informaation käsittelyä ja dokumenttien hallintaa. Tiedättehän tilanteen: informaatiota kaatuu niskaan joka tuutista, tilannetta helpottamaan implementoidaan teknisesti kivalta vaikuttava systeemi jota kukaan ei halua käyttää, projektien ja yksiköiden tietoja päivittävät keskitetysti operoivat webmasterit aina kun sattuvat muistamaan, ja kaikki edes vähän hyödylliseltä vaikuttava sisältö liikkuu sähköpostin välityksellä aiheuttaen satojen tai tuhansien viestien ehtymättömän tulvan ja informaatio -burn-outin.

Tämänvuotisessa ITAn (International Association of Telework) workshopissa "Innovations and mobility in distributed organizations" työelämää tarkastellaan katse jo tulevaisuudessa: ilmeisesti yksi osaratkaisu ongelmiin ovat 1980-luvulla tai myöhemmin päivänvalon nähneet digitaaliset natiivit.

Tarkoitus ei liene lakaista keski-ikäistä väestönosaa maton alle. Minua kiinnostaisi vakavissaan tietää, kuinka heidän kykyään omaksua virtuaalikommunikaatiossa vaadittavia taitoja olisi mahdollista edistää; samalla pelkään, että vastauksen ja ratkaisun löytäminen kestää kauemmin kuin näiden ihmisten jäljellä oleva työura.

Luin tänään kirjaa nimeltä "Hyvä käytös, hyvät tavat". Ensimmäistä kertaa tutustuin siis käytösoppaaseen, joka on kirjoitettu suunnilleen omana elinaikanani, jolloin naisten arjen tärkein velvollisuus ei välttämättä ole näyttää kauniilta ja iloiselta kun puoliso tulee töistä kotiin. Totta puhuen teos oli niinkin uusi kuin vuodelta 2005. Olin ilahtunut siitä, että sähköposti(!)etiketti ja nettikulttuuri ovat myös saaneet oman pienen lukunsa. Eija Kämäräinen kirjoittaa: "Hyvä käytös niin oikeassa kuin virtuaalisessa todellisuudessa on kuitenkin lähtökohdiltaan sama: otetaan muut huomioon ja kunnioitetaan heidän yksilöllisyyttään" (s. 101). Monien ihmisten todetaan viettävän huomattavasti aikaa erilaisissa virtuaalisissa yhteisöissä.

Yleiset käyttäytymisvinkit ja kannustus nettivarovaisuuteen ovat yleistekstinä täyttä asiaa, joskin kovin muodollinen lähestymistapa sähköpostiviestintään laittaa aina epäilemään. Tietenkään en tarkoita, että uutta yhteistyökumppania tai tieteellisen lehden editoria tulisi lähestyä epämuodollisella "kivat sulle" -viestillä; kohteliaisuus on aina varma valinta ja useimmilla selkäytimessä. Yhtä tärkeää olisi kuitenkin ymmärtää, että yksi ja sama väline taipuu monenlaisiin käytön muotoihin ja alakulttuureihin, oli kyseessä sitten sähköposti, pikaviestin tai anonyymi keskustelufoorumi.

Tällä tavoin välttyisimme suurelta osalta niistä turhauttavista vertailuista, joiden mukaan sähköposti ei ole mitään verrattuna kirjeeseen, tai jotka tulkitsevat kaiken sosiaaliseksi luokiteltavan toiminnan sijoittuvan todellisuuteen, josta internet-yhteydet on ikuisiksi ajoiksi katkaistu.