Kuluvan viikon arvokkaimpia katselukokemuksia oli TV2:n Inhimillinen tekijä, jossa vieraili muun muassa ex-nokialainen Kaisa Kautto-Koivula. Hän jätti tulevaisuutta luotaavat ja innovatiiviset (anteeksi kiroiluni) tehtävänsä vuosituhannen vaihteessa, kun kupla hajosi, oma elämä karkasi käsistä ja tuottavuuspaineet purkautuivat niskaan katkeamattomana työn ja uurastamisen ketjuna.
Kautto-Koivulan viesti oli selvä: rauhallinen, kiireetön ja turvallinen ympäristö on välttämätön luovaa ajatustyötä tekeville. Toivoisin, että tämä huomattaisiin myös yliopistojen tutkimusryhmissä.
Minulla on tietenkin ollut etuoikeus edetä jo viime vuosituhannella alkaneessa yliopistoputkessani verkkaiseen mutta vastuulliseen tahtiin, keskittyen yhteen asiaan kerrallaan, ja tämän vuoksi koen myös oppineeni jotain. Samaa ei voi sanoa tutkintoputkien dynamoista ja turboista, jotka eivät ehdi edes hetkeksi pysähtyä katsomaan sitä, mitä ovat saaneet aikaan; seuraava määränpää siintää jo kaukana horisontissa. Yhtenä syynä lienee yksisilmäinen työelämän ja tehokkuuden kunnioitus. Akateemisen maailman arvoja oppimis- ja ajattelunäkökohtineen ei noteerata kuin korkeintaan juhlapuheissa.
Toinen arvelemani syy on paljon konkreettisempi ja liittyy työn organisointiin. Ympäristömme voi olla turvallinen, ajattelulle ja työlle rauhoitettu, oli se sitten perinteisen fyysinen tai pitkälti virtualisoitu. Itsestään se ei kuitenkaan synny, vaan vaatii kollektiivisia ponnistuksia ja johtavilta tahoilta vastuun ottamista omiin käsiin!
Teimmepä työtä missä puitteissa hyvänsä, jossain on aina joku, jolla on vastuu niiden pystyttämisestä. Ei voida ajatella, että yksittäinen työntekijä (kuten vaikkapa palkattu tutkija) ohjaa itse itsensä, rakentaa sen turvallisen työympäristön, rauhoittaa aikaa tekemiselleen, toimii osana ryhmää ja samaan aikaan verkottuu luontevasti kansallisella ja kansainvälisellä tasolla. Tällä vaatimustasolla saadaan aikaan vain uusia kauttokoivuloita, jotka väsyvät. romahtavat ja jättävät työn maallisen vaelluksen taakseen.
Järkytyin tällä viikolla kaksi kertaa huomattuani, että työelämä, opetus ja koulutus virtualisoituvat kovaa vauhtia, mutta juuri kukaan ei ole vaivautunut tutkimaan, miten näitä hajautuneita yksiköitä johdetaan. Toinen järkytys oli se, että ilmiön nähdään koskettavan vain yritysmaailmaa, "niitä johtajia siellä". En ole opiskellut aihetta syvällisesti, mutta maalaisymmärrystä vastaava käsitykseni on, että johtajuus on missä tahansa yhteisössä aina läsnä; sitä ei voi kiertää tai paeta. Jos yksi ei ota asemansa edellyttämää vastuuta, toiset jakavat sen muodossa tai toisessa.
Asian voi yrittää lakaista maton alle, mutta ilmiöön kuuluu, että se ei pysy siellä vaan tulee aina takaisin.
Jopa täysin virtuaalisilla yhteisöillä, noilla usein kaoottisiksi ja koordinoimattomiksi mielletyillä sosiaalisilla ryhmittymillä on omat organisoijansa, ideoijansa, suunnannäyttäjänsä ja yhteisöpoliisinsa. Unohtamatta tietenkään PR-väkeä, sanansaattajia ja yleistä hanslankariosastoa. Tekemistä säätelevät selkeät normit ja käytännöt, ja jos ne ajautuvat ristiriitaan itsensä kanssa, johto viestii selkeästi kuinka asia ratkaistaan. Yksi ei tee kaikkea kaikille, vaan jokaisella on rooli, joka istuu kokonaisuuteen.
Kirjoitin aiemmin blogissani saksalaisesta liikkeenjohdon konsultista, joka irvasi kirjassaan työelämän ICT-lähtöisyyttä ja hajautuneisuutta, koska hän näki sen tuhoavan yhteisöstä kaiken yhdessäolon ja sen ohessa tuottavuuden. Tutkimustieto osoittaa, että näin ei tarvitse käydä, mutta yhdessä kohtaa retoriikkamme on kulkenut suoraan seinään: puhumme "johtajuuden katoamisesta" ja "vertaisuudesta" ryhmän jäsenten kesken. Niitä ei ole olemassa. Tiimin jäsenten tasavertaisuus on myytti, jota ei tulla koskaan saavuttamaan - eikä sitä pidä missään nimessä saavuttaa, koska johtajuus ja rakenteiden selkeys menevät saman pesuveden mukana.
Anu Puusan tuoreen väitöstutkimuksen mukaan Laurea-ammattikorkeakoulun liiketalouden yksikön henkilöstö ei ole täysin selvillä oman organisaationsa identiteetistä. Voisin tietenkin laukoa jotain häijyä kyseisistä instituutioista ja suomalaisesta ylikoulutushuumasta, mutta tässä tapauksessa opettajat ja tutkijat istuvat samassa veneessä laitoksesta riippumatta. AMK-väki kaipaa aikaa ja rauhoittumista, jatkuvan visioinnin, kehittämisen ja suunnittelun sijaan elämistä tässä ja nyt.
Koska kyseessä on uusi ja kehittyvä instituutio, tarvitaan - niin, mitäpä muutakaan - kuin johdolta kykyä motivoida henkilöstöään ja asettaa ne jo moneen kertaan mainitut turvalliset puitteet tehdä omaa työtään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti