Käytän blogia vaihteeksi dokumentoinnin välineenä. Mappiin hautautunut A4 ei hyödytä ketään, mutta blogiin siirretty A4 saattaa jossain maailmantilanteessa olla avuksi ajattelulle.
Aloitan tästä:
Sekä työ- että muussa elämässä on edetty tilanteeseen, jossa luottamuksella ei vielä koskaan ole ollut yhtä hyviä edellytyksiä tuhoutua. Jatkuvan uudelleenorganisoinnin, monimutkaisuuden, kiireen ja muutoksen sanotaan hävittävän kaikki olemassaolevat luottamuksen ketjut ja niitä ylläpitävät yhteisöt.
Paitsi että luottamus on tunnetusti haurasta, siihen liittyy koko ajan levittäytyvä joukko paradokseja.
Maailma on omistettu nk. teflontyypeille, jotka ovat mukavia ja rakentavat suhteita, mutta eivät tee tulosta. Mikään ei ole yksilön kannalta vaarallisempaa kuin ajatella pitkään ja hartaasti, tehdä työnsä hyvin ja istua hiljaa nurkassa (tai virtuaalisessa nurkassa). Koska kukaan ei kuitenkaan huomaa, osaamisella ei ole väliä, eikä sen kautta rakennu luottamusta työntekijään. Emme siis suinkaan elä osaamistaloudessa, vaan huomiotaloudessa.
Toisaalta monet ihmiset haluavat vapaan ja itseohjautuvan työn ja ovat tällä tavoin valmiita ottamaan suuriakin riskejä, mutta heti ongelmien ilmaantuessa syytetään organisaatiota ja esimiehiä. Hyvänä vertauskohteena voidaan pitää tsunamionnettomuutta lomakohteessa: matkailijan usko turvallisuuteen on huipputasoa, mutta luonnonkatastrofin iskettyä kaikki angsti puretaan ulkoministeriön toimintaan.
Kolmas paradoksi liittyy siihen, mitä yksilöltä vaaditaan. Kukaan ei voi saavuttaa mitään yksinään, eli jokaisen on löydettävä itsestään edes se pieni teflontyyppi ja sosiaalinen minä. Tämä on pois tuottavuudesta, jolla yksilöitä mitataan: suhteille ei ole olemassa helposti osoitettavaa euromääräistä arvoa. Ehkä siksi ylläpidämme jatkuvasti mielenterveyden kannalta tuhoisaa retoriikkaamme siitä, että lounastauko, sähköpostilla käyty ideoiden vaihtaminen tai ajatusten kirjaaminen blogiin ei ole "oikeaa työtä".
Mutta jospa se kuitenkin on? Toisenlainen asennoituminen voi lähteä vain ihmisen omasta päästä.
Edelleenkään en suostu ajattelemaan, että hajautuminen ja virtualisoituminen jättäisi ihmiset työelämässä tykkänään yksin ja automaattisesti nakertaisi luottamusta. Syyt ovat monet. Tärkeintä olisi ymmärtää ettei informaatioteknologia suinkaan eristä ihmisiä toisistaan, vaan ongelmien syynä on yksilöiden ja organisaatioiden kyvyttömyys käyttää sitä tavalla, joka tukee yhteisöllistä työskentelyä.
Jos vastaväittäjä joskus pääsee kysymään minulta, mitä väitän, niin edellinen saattaisi käydä vastauksesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti