Olin eilen IBM:llä kovasti 2.0 -henkisessä seminaarissa, jonne ohjaajani oli kutsuttu paneelikeskusteluun ja lähdin kuulolle, koska tilaisuus oli ilmainen ja aihe tärkeä: miten yhteisöllinen teknologia vaikuttaa organisaatioihin, mitä diginatiivit haluavat työelämältä, ja mitä korkeakoulujen pitäisi opettaa ja tutkia taatakseen ihmisille parhaat mahdolliset valmiudet.
Koin päivän mittaan monta deja vu -hetkeä ja ne jatkuvat vieläkin, kun silmäilen muistiinpanojani. Olen ilmeisesti käynyt liian usein Helsingissä ja osallistunut vastaavaan tapahtumaan. Lisäksi minulle jäi tunne, että päivän lopussa jäljellä olivat samat kysymykset kuin päivän alussa, mutta syynä on ehkä oman vastaanottimeni täydellinen pimentyminen valvottuani pikkutunneille.
Ensin hyvät uutiset: tohtoreille saattaa löytyä jalansija muualtakin kuin yliopistoista. Nokian edustajan mukaan väitelleiden tutkijoiden rekrytointia aiotaan lisätä ja tähän on suunnitteilla oma ohjelma. IBM puolestaan aikoo lisätä akateemisen maailman kanssa järjestettäviä kohtaamisia, joista yhteisöllisyysseminaari oli ensimmäinen sarjassaan.
Sitten heikommat uutiset:
Ihmiset eivät vieläkään erota IRC-Galleriaa IRCistä tai wikiä blogista.
Monelle alan ammattilaiselle 'yhteisöllisyys' on sosiaalisten verkostopalvelujen luettelointia ja joukko screen captureja. Mielipiteeni tästä lienee käynyt aiemmissa kirjoituksissa selväksi. Samaan aikaan kun asiantuntijan suu selittää, että keskiössä ovat aina ihmiset, hänen oikea kätensä siirtyy seuraavalle ppt-kelmulle esittelemään palvelua, jossa on kivoja verkostoitumista tukevia featureita.
Yhteisöllisyyden rakennuspalaseen numero 1, välittämiseen ja huolenpitoon, pääsimme oikeastaan vasta seminaarin viimeisessä paneelipuheenvuorossa. Erika Sauer Tampereen yliopistosta on väitellyt johtamistieteiden laitokselta aiheenaan tunteet johtamisessa. Hänen mielenkiintonsa kohdistuukin luoviin yhteisöihin ja siihen, mistä taiteelle tunnusomaiset luovuuden lähteet kehollisuus, tilan käyttö ja rytmi ammennetaan virtuaalisesti.
Jos olisin väsymykseltä jaksanut liikuttaa leukojani, olisin kommentoinut, että online -viestimiin liittyvä leikinomaisuus ja kekseliäisyys (kuten ne Habbo-huoneen hevoskisat ruskeatakkisilla ihmishahmoilla) ovat itsessään osoituksia luovuudesta, ja on toki erotettavissa konteksteja joihin tämä kommunikaatiotapa soveltuu toisia paremmin. Fyysinen etäisyys eliminoi kosketuksen, mutta ei tunnetta.
Facebook olkoon konkreettisena esimerkkinä yhteisön ja 'yhteisön' erosta. Jokaisella käyttäjällä on oma näkemyksensä palvelun tarkoituksesta ja esimerkiksi siitä, mitä ystävällä tarkoitetaan: nimeä, jonka on nähnyt jossain, vai ihmistä, jonka tapaa päivittäin tai käy yhdessä välikaljalla. Featuret eivät ratkaise, vaan action, eikä toimintaan päästä käsiksi kuin tutkimalla sitä.
Verkostoitumismantraa hokeva saattaa myös helposti unohtaa, että monia käyttäjiä ohjaa Facebookiin se eilenkin mainittu 'minä minä minä', ei suinkaan tarve huolehtia sosiaalisista suhteista. Profiilit ovat tulvillaan MINUN adjektiivejani, minun superlatiivejani, minun horoskooppejani ja vihanneksiani. Näissä todellisuuksissa kun kaikki ihmiset ovat niin kauniita, ettei tuunauskisassa parane jäädä muista jälkeen.
Entä kuinka moni pystyy pitämään yllä sataa ystävyyssuhdetta? Ei toki tarvitsekaan. Jälleen applikaatioiden lähettäminen potentiaalisille kiinnostuneille on eri asia kuin yhteisöllisyys. Todellinen virtuaalinen läsnäolo ei poikkea kasvokkaisesta muutoin kuin olemalla teknologiavälitteistä: se on rajattua, keskittynyttä, aitoa välittämistä.
Jälleen pääsemme klassikkoon, societyn ja communityn aste-eroon. Facebookin äärettömällä ominaisuuksien paljoudella on ennen kaikkea välineellistä, instrumentaalista arvoa, joka konkretisoituu apatian välttämisenä tai työpäivän tylsyyden helpottamisena. Yhteisössä tunteet ovat läsnä. Mitä ajattelet, kun vaalit verkostoasi? Vai ajatteletko mitään?
Myös yhteisöllisyyden käsitteen eri tasoista olisi ollut kiinnostavaa keskustella lisää, joskin aihe on haastava. Ehkä juuri siksi välinekeskeinen 2.0 -ajattelu tarjoaa helpon mantran. Yksilötasolla häärivät psykologit sense of community -indekseineen ja kompleksisuudelta ei voida välttyä, puhumattakaan kokonaisista organisaatioista ja kansakunnista.
Vielä joitakin yksittäisiä kommentteja ja havaintoja:
* Kuinka firman sisäisiä sosiaalisia verkostoja tulisi rakentaa? Ostetaan tilaa Facebookista? Tietohallinnon ikuinen dilemma on, kuinka yhdistetään prosessit ja ruohonjuuritasolta nousevat käyttäjätarpeet.
* Palkitseminen ja resurssointi perustuvat hierarkiseen ajatteluun, joten virtuaaliset sosiaaliset verkostot organisaatioissa ovat itsessään paradoksi. Avainkysymys on siis ihmisten johtaminen, ei teknologia.
(Timo Tervo, Nokia)
* Käyttäjien kiinnostus häviää, jos foorumeilla ei ole muuttunut mikään sitten viime näkemän. Aktiviteetteja on siis aktiivisesti viljeltävä ja nostettava esille kiinnostavia aiheita.
* 1 % creates, 9 % synthetizes ja 90 % consumes -sääntö pätee. Lurkkaus on keskeinen osallistumisen muoto (vrt. Nonnecke & Preece, kokevat yhteenkuuluvuutta siinä missä muutkin), koska on tärkeää, että virtuaalisia keskusteluja viedään perinteisiin kahvihuoneisiin ja käytäville. Netin passiiviset seurailijat ovat aktiivisia muualla.
(Kati Malmelin, IBM, Jam)
Tervo mainitsi puheenvuorossaan myös analogiset dinosaurukset - ne, jotka tulostavat sähköpostinsa paperille ja aikapaineiden yllättäessä pakenevat powerpoint -kelmusetteihin. Myös tehtävälistat ovat paperilla.
Mieleeni tuli lukuisia esimerkkejä täysin läpinäkymättömistä aikatauluista eli en tiedä, missä tarvitsemani ihmiset ovat muuten kuin erikseen kysymällä.
Ajattelen, siis olen: yksi eilisen kysymyksistä oli, kuinka yliopistojen ja korkeakoulujen pitäisi kehittää toimintaansa ja tutkimustaan. Aloitettaisiinko siitä, että kun 'me' haluamme kehittää kommunikointiamme, 'me' ei olekaan se yksi blogia pitävä sekopää vaan asenteensa tuulettanut joukko tutkijoita?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti