Verkkoyhteisöt

Yhteisöjä, palveluja ja vaaleanpunaisia norsuja

Mitä lähemmäksi päädyn väitöskirjan johdannon kirjoittamishetkeä (ja virallisen kesäloman alkua), sitä vaikeammaksi käy esimerkiksi Tietoviikosta bongattavien analyytikkokolumnien ymmärtäminen.

Miksi monenkäyttäjän palvelu on Web.hevon2 -maailmassa automaattisesti yhteisö? Mitä yhteisöllistä on omien pääntuotosten lataamisessa verkkoon ehkä kenties jonkun nähtäville? Vanhan viisauden mukaan yhteisöt ovat jonkin tietyn intressin, ilmiön tai ongelmakokonaisuuden (interest, concern, set of problems) ympärille rakentuneita ryhmiä, joissa ihmiset jakavat keskenään tietoa ja asiantuntemusta (käytäntöyhteisöistä kts. Wenger 1998, Wenger & Snyder, 2002).

Virtuaaliyhteisöjen yleismääritelmä on viimeistä piirtoa myöten sama, mutta siinä huomioidaan myös vuorovaikutuksen välitteisyys, oli sen aste mikä tahansa (Lee et al., 2003, Porter 2004, Rheingold 1993, 2000, Preece, 2000). Yhteisöissä sosiaalinen kanssakäyminen on väistämättä jatkuvaa ja ainakin tietyssä määrin pysyvää, koska ihmiset haluavat oppia ja vaihtaa kokemuksia.

Samaa ei voida sanoa festarikuvien jakamiseen omistautuneista verkkopalveluista.

Analyytikkojen intomieli on suunnaton, kun nämä pseudoyhteisöt laajenevat edelleen mobiilipuolelle, ja - voi riemastus sentään - niiden taustalla on jokin toimiva liiketoimintamalli, esimerkiksi ainahämmästyttävät käyttömaksut tai verkkomainonta, koska juuri mitään muuta eivät aktiivista nettielämää viettävät gurutkaan ole keksineet. Mutta ehkä sitten joskus.

Mainittua gurua tarvittiin esimerkiksi torstain 5.7. Helsingin Sanomissa kertomaan, että Internet ei ole mediataloille uhka, vaan mahdollisuus. Sanomalehdiltä kaivattiin erityisesti taustoittavaa ja asiantuntevaa toimituksellista otetta sen sijaan, että yritettäisiin epätoivoisesti kilpailla uutisvälityksessä netin kanssa, koska se on mahdoton tehtävä. Oliko tässä kenties jotain uutta tai sellaista uutisoinnin arvoista, jota ei olisi viimeisen kymmenen vuoden aikana tiedostettu jokaisessa median muutokseen omistautuneessa tutkimuksessa ja raportissa?

Valtaosa kyseisestä artikkelista tyytyi lopulta pähkäilemään verkkomainonnan volyymilukuja. Tämäkö (mainonnan siirtäminen nettiin) on sitä "uusien" mahdollisuuksien näkemistä ja ymmärtämistä? Saisiko mainosbannereiden olemusta tutkimalla peräti mediainnovaatiogurun manttelin?

Kuin sienisalaattina kermakakussa päivän Suomen Kuvalehden kolumnisti, kirjallisuuskriitikko Kristina Carlson pohtii verkkolehden keskustelupalstan herättämää muka-vuorovaikutteisuutta ja hämmennystä. Jokainen Helsingin Sanomien kriittinen lukija tunnistanee ilmiön: asiakkaita houkutellaan verkkokeskusteluihin jonkinlaisella esikoulun väittelytunnin ja kaupallisen radioaseman aamuohjelman risteytyksellä, vaikkapa esittämällä mainittu kysymys "Miten tyhjennät pääsi kesälomalla?" tai vielä luovempana vaihtoehtona "Pitäisikö oluen/coca-colan/sipsipussin maksaa vähemmän?"

Carlson osuu kuitenkin hitusen harhaan pohtiessaan, mihin keskusteluttamisella pyritään. Vastaus on tietenkin: ei mihinkään. Jos olosuhteiden pakosta lanseeratulla moderoidulla jälkijättöpalstalla ylipäätään on jokin tarkoitus, se lienee korkeintaan toimittajien työnkuorman vähentäminen ja ihmisten viihdyttäminen. Väkisin väännettyyn tekojournalistiseen sisältöön ei ole tarkoituskaan suhtautua kuin Ervamaan sanaan.

Nettikeskustelujen vertaaminen leikkiveturiin, joka heiluu mutta ei etene minnekään, ei sekään tee oikeutta verkon keskustelukulttuurille. 2000-luvun medialukutaitoon pitäisi kuulua mielipidesampojen ja yleisten oksennuspalstojen erottaminen fokusoiduista, asiakeskeisistä yhteisöistä, joiden keskusteluilla varsin usein on lopputulos ja määränpää, välihuumoria tietenkään unohtamatta.

Sitten viime kirjoittaman olen tahattomasti keksinyt, kuinka sekalaiset virtuaalisia kommunikaatiovälineitä käsittelevät artikkelit liitetään yhteen väitöskirjaksi, ja samalla olen tehnyt pyhän lupauksen olla tästä edespäin haukkumatta omaa opinnäytettäni julkisella paikalla, sillä tähän ei kenelläkään valmistuvaksi aikovalla ole aihetta pyrkiä.

Lisäksi olen valmistellut syksyn konferenssituplamatkaa Iberian niemimaalle, viimeistellyt kyseiset paperit ja draftannut toisesta lehteen tarjottavaa versiota, joka lähtee eteenpäin ensi viikolla. Parhaassa tapauksessa nippuun päätyy kolme lehtiartikkelia ja huonoimmassakin tapauksessa 1-2. Yleistä kehittymistä ei tietenkään sovi unohtaa.

Siinäpä tärkeimmät, sanoisi entinenkin artisti.

lähettänyt Miia @ 22:25