Yliopiston lehdessä Englannista vierailulla ollut pitkän linjan professori muistuttaa, että jatko-opiskelijoiden on oltava intohimoisen kiinnostuneita omista tutkimusaiheistaan. Sillä mitä ne ovat, ei siihen verrattuna ole niin suurta merkitystä.
Toisaalla samassa lehdessä peräänkuulutetaan uusia, ennennäkemättömiä tutkimuksen kombinaatioita, oletettavasti viitaten eri tutkijoiden, yksiköiden ja tieteenalojen väliseen yhteistyöhön sekä kansallisesti että tietenkin Kansainvälisesti. (Joudun kirjoittamaan tämän isolla, koska sen asema edustamassani maailmassa on jossakin Herran ja Englannin kuningattaren välimaastossa.)
Vastaako virtuaalisuuden tutkiminen näihin vaatimuksiin? Luultavasti kyllä. Siitä voi olla jopa niin kiinnostunut, että julkaisuja syntyy mitä erinäisemmistä aiheista, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa. Tämä taas on seurausta siitä, että opinnäyte on vain vaatimaton opinnäyte ja pedatakseen edes jonkinlaiset jatkomahdollisuudet jo ennestään täynnä olevassa tohtoriputkessa tutkijakoulutettavien on kyettävä muuhunkin kuin yhden aihearsenaalin käsittelyyn.
Ulkoa annettuihin valmistumispaineisiin ja aikarajoihin minulla on aina vasta-argumentti valmiina: joko teen kaikessa rauhassa itseni näköisen väitöskirjan (painoindeksi 23, harmaa ja sangen ruma, ei erotu kirjahyllystä), tai sitten lopetan ja lähden kerrossiivoojaksi naapurikadulle. Tunnetusti liikunnallista ja tervehenkistä työtä, jossa tulokset ovat konkreettisesti nähtävillä ja monelle hyödyksi.
Mutta olisiko tämä kuitenkin ajan ja varojen hukkaanheittämistä, sillä aiheenihan oli sekä kiinnostava että rajoja rikkova? Epäilemättä kyllä, mutta samalla toivoisin, että valtio kannustaisi tekemään ruohonjuuritason hommia sivutoimena.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti