Verkkoyhteisöt

Arviointia vai arvostelua?

Näin vuodenvaihteessa mediassa puhuttavat kuluneen vuoden katastrofit ja taloussivujen pääotsikot. Ruohonjuuritasolla keskustelua on (jälleen kerran) käyty siitä, tulisiko koulujen numeroarvostelusta luopua. Monilla ilmiselvästi jo kypsempään ikään ehtineillä on mennyt kokonainen palkokasvien heimo nenään siitä syystä, että numerot ovat selvästi olemassa vain opettajien mukavuudenhalun vuoksi. Ja niillä peruskoulun opettajilla kun on muutenkin NIIN helppoa, pitkät kesälomat, ja vahtimestari kerää heti aamusella enimmät teräaseet oppilailta.

Ehdottaisin näille kitiseville rouville, että jospa kuitenkin opeteltaisiin suhtautumaan niihin numeroihin oikein.

Ensimmäinen ongelma on käsitteiden sekaannus. Siis mikä ihmeen numeroarvostelu? Kyseessähän on arviointi. Tällä asialla ei ole arvostelun kanssa tekemistä sen enempää kuin koulukiusaamisella kiusauksen (esimerkiksi Janssonin kiusauksen tai viimeisen kiusauksen) kanssa.

Toinen ongelma on se, että kukaan ei taaskaan kysy lapsilta ja nuorilta heidän mielipidettään. Haluaisiko Teidän 14-vuotiaanne lähteä kevätjuhlasta kotiin taskussa paperi, johon opettaja on kauniisti tekstannut "Ihan kivasti meni ja asennetta löytyy"?

Numeroarvioinnin peikko tuntuu olevan traumaattisten aikuisten omassa päässä, tuskin kuitenkaan jälkikasvun. Lapset ymmärtävät aina enemmän kuin mitä aikuiset tuntuvat käsittävän. Sen vuoksi he tulevat myös toimeen numeroidensa kanssa, olivatpa ne kuutosia tai kymppejä. Toki numerot edustavat tylyä kvanttimaailmaa, tuota tutkijalle tuttua epäinhimillisyyden suota, mutta samaan aikaan niillä on puolellaan selkeys, ymmärrettävyys, yksiselitteisyys ja vertailtavuus. Enkä puhu nyt keskinäisestä vertailusta, vaan siitä, että lapset opetettaisiin kilvoittelemaan itsensä kanssa tärkeiksi koetuissa asioissa. Se lienee ihan hyödyllinen taito myöhempää elämää ajatellen.

Tässä yhteydessä ei tietenkään voi olla kysymättä, miksi aina pitäisi edetä huonoimpien ehdoilla? Ensin odotellaan, että moniongelmainen Jani-Petteri oppisi lukemaan ja toiset luokalla pyörittelevät sen aikaa peukaloitaan. Myöhemmässä vaiheessa lahjakkaita ja harrastuneisuutta osoittavia pitäisi rangaista heidän hyvistä numeroistaan ja muuttaa ne ympäripyöreäksi sanailuksi, jotta laiskimmat ja tyhmimmät eivät vain sattuisi pahoittamaan mieltään.

Merkillistä, että samaan ilmiöön saattoi törmätä vielä yliopistossakin. Olisin mielelläni ottanut pakollisesta viestinnän kurssista korkeimman mahdollisen arvosanan (5). Mutta varjelkoon, paha on yhden saada mielipiteensä läpi, kun 17 muuta haluaa kurssista numeron sijasta pelkän hyväksymismerkinnän.

Muuan poliitikkoa mukaillakseni, onhan perin selvää, että maisterikoulutukseen hakeutunut ei osaa vielä laittaa isoja alkukirjaimia ja välimerkkejä paikalleen.

lähettänyt Miia @ 11:19