Verkkoyhteisöt

Pakkoteknologiaa

Niin kutsuttu teknologinen determinismi on arkipäivää esimerkiksi mediassa, insinöörien kahvipöytäkeskusteluissa ja korkeakoulujen tutkimushankkeiden projektisuunnitelmissa. Se tarkoittaa ajatusta siitä, että teknologia kehittyy vääjäämättä eteenpäin ja määrää kehityksellään ihmisten elämää. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen. Vaikka tekijä a on olemassa ennen tekijää b, ei se silti ole sen yksiselitteinen syy.

Nykyisin erityisesti informaatioteknologiaan liittyviä deterministisiä hokemia vilisee kaikkialla, myös tieteeksi nimitetyllä elämänalueella. Kuitenkin jo tieteenfilosofian alkeissa opetetaan, että yksi yleinen virhepäätelmien muoto on post hoc propter hoc (tämän jälkeen tämän vuoksi). Jos kolautat pääsi ja saat aivotärähdyksen, onko syynä aamulla näkemäsi musta kissa? No, ei tietenkään, vaikka taikauskoinen ihminen niin ajatteleekin. Entä onko Internet luonut tietoyhteiskunnan? Kenties tähänkin väitteeseen uskoo vielä joku, ja senpä vuoksi on nähty ties kuinka paljon hukkaanheitettyjä tutkimusprojekteja, joissa on pitänyt rakentaa ICT:n tuella jotain suurta ja ihmeellistä, jolle ei kuitenkaan ollut mitään tarvetta.

Osuvampaa olisi puhua uudesta välineestä ja mahdollisuudesta tehdä samoja asioita, joita on ennenkin tehty. Ihmisten omilla preferensseillä on suurempi valta kuin informaatioteknologian kehityksellä – tutkimus sen viimeistään osoittaa, jos ei mikään muu.

Samoin on virtuaaliyhteisöjen laita. Quentin Jones (1997) kritisoi jo vuosia sitten Howard Rheingoldin harjoittamaa teknologianpalvontaa: Rheingoldin mukaan uusien viestintävälineiden käyttöönotto merkitsee väistämättä sitä, että ihmiset rakentavat niiden tuella yhteisöjä (!).

Vastaavia hokemia ovat työn tehokkuuden parantuminen, uusien koulutuksen muotojen syntyminen, demokratian kehittyminen ja tasa-arvon lisääntyminen (Gurak 1995). Todellisuudessa suhde on ensisijaisesti päinvastainen: ihmisten persoonallisuus ja ympäröivä sosiaalinen konteksti vaikuttavat siihen, miten informaatioteknologiaa käytetään. Tämä tapahtuu ensin, mahdollinen laajempi muutos vasta sen jälkeen.

Jones itse näkee teknologian välineenä, joka tarjoaa virtuaaliyhteisöille oman tilan, "kyberpaikan". Yhteisö itsessään on jotain ihan muuta. Kun päähän laitetaan Jones –lasit, virtuaaliyhteisöjen tutkimus alkaa toden totta näyttää kieroutuneelta. Rheingold näkee yhteisöjä siellä missä teknologia on läsnä; toisen väitteen mukaan yhteisöjen kehittyminen riippuu siitä, soveltuuko tarjolla oleva teknologia niiden käyttöön; Leimeister & Kremar taas ovat laittaneet teutooninörtti -roolissaan vielä paremmaksi ja synnyttäneet lauseen ”Technical platform enables interaction and helps to build trust and a common feeling”. Kuka enää tarvitsee sosiologiaa?

lähettänyt Miia @ 18:37