Kollegani taannoinen vastaväittäjä, professori Picard kirjoittaa Media Business -blogissaan, että perinteisen median nk. ongelmien syyksi yleensä diagnosoidaan Internet ja nuoret. Picardin mukaan oletus on väärä, sillä median pirstaloituminen on ilmiönä vanhempi kuin populaarinetti.
Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).
Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".
Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.
Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti