Jos haluaa hämmentyä, suosittelen keinoksi HETKY-lehden teemanumeroa sosiaalisesta mediasta. Se käsittelee yhteisöjen ja verkostojen suhdetta, suomalaisia blogeja, sosiaalisen median yrityssovelluksia ja virtuaalisia organisaatioita tavalla, joka on kuin muinaisesta seminaarista: päivän päätteeksi jäljellä ovat samat kysymykset kuin ennen tilaisuutta. Myönteistä toki on, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatit ja kontaktit kunnostautuvat terävien tekstien laatijoina. Aihealue vain on rajattomuudessaan mahdoton ja muistuttaa kroonista tsunamia - koskaan se ei lakkaa vyörymästä, vaikka kaikki lakosi ympäriltä.
Mutta keskittyvä lukeminen herättää ajatuksia, ja tässä ajatus opinnäytteen aihetta tai muuta jutun juurta etsivälle. T.D. Wilsonin klassisen provokatiivinen artikkeli "The nonsense of knowledge management" on paitsi hauska, myös hyvä vertailukohta nettitutkijoille. Sen perusviestihän on, että vuosituhannen vaihteen KM-hypen aikana tutkijat ja konsultit alkoivat kuin yhdestä suusta käyttää informaatiosta termiä "knowledge", koska se kuulosti hienommalta, ja lisäksi sitä oli tarkoitus pystyä johtamaan implementoimalla teknisiä järjestelmiä. (Tietysti Wilsonillakin on heikkoutensa, kuten puhtaasti yksilökeskeinen tietonäkemys, jossa vuorovaikutusta jäsentävät käytännöt jäävät paitsioon.)
Kun Wilsonin argumentaatio-opit on sisäistetty, ei muuta kuin seulomaan konsulttifirmojen sivustoja ja tieteellisiä raportteja aiheesta Web 2.0 ja yhteisöllisyys.
Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?
Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi. Vielä en tiedä, mitä teen, mutta kasvaminen tietojohtamisen oppeihin on opettanut jos ei muuta niin sen, että ainoa välttämätön asia ihmisenä kasvamisessa on muutos. Kaksitoista vuotta yliopistomaailmaa on pitkä aika yhdelle pitkän linjan opiskelijalle. Onneksi kirjoitustaitoni ei sentään päässyt häviämään.
Viime viikot olen ikävöinyt perusopiskeluaikaista osa-aikatyötä siivoojana. Havaitsin välittömästi aikaansaannokseni, ja kun olin hyötyliikunnan hengessä saanut rappukäytävät puhtaaksi, lähdin kotiin. Kertaakaan en joutunut ottamaan lähtiessäni puolta siivouskomerollista tavaraa mukaan tai heräämään yöllä miettimään, olisiko lihamyllyn pesemisen ja lattian liukkauden välillä sittenkin yhteys. Koko aikana kukaan ei tullut sanomaan tai vihjailemaan, että lafkamme työntekijät käyttävät väärän mallista harjaa, joka ei ole siivousteknisesti tarpeeksi uskottava. En joutunut miettimään, saanko palkkaa vielä ensi vuonnakin, ja kuka sen maksaa.
En myöskään pitänyt siivousblogia, johon olisin kirjoittanut vihaisia tekstejä.
5.3.08
4.3.08
Netin huvipuistoista ja hiekkalaatikoista
Digitoday:ssa Mika Lahdensivu viittasi ruotsalaisten hiipuvaan yhteisöpalveluintoon. Juttuun lisäämäni kommentti mahdollisesta palaamisesta perinteisiin nettiyhteisöihin ansaitsee tarkennuksen.
Huvipuistoihin (vrt. Facebook) kun yleensä mennään käymään silloin tällöin, ja jos siellä viettää liikaa aikaa, alkaa taatusti oksettaa. Paikka on tarjoavinaan jokaiselle jotakin, ja näin varmasti onkin, jos ajatellaan vain niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle.
Kaikista ei kuitenkaan ole pakkohauskan pitäjäksi - yleisimmät syyt olla menemättä lienevät ne tutut "liikaa ihmisiä", "ei mitään tekemistä" ja "surkeaa ruokaa", josta seuraa jalkapallon kokoinen vatsa ja toipuminen normaaliin ruoansulatukseen kestää vähintään neljä päivää. Ainoastaan perinteisistä perinteisin vasta-argumentti "maksaa kauheasti" ei päde netin yhteisöpalveluissa, jos ei lasketa nettiyhteydestä aiheutuvia yleisiä kustannuksia.
Hiekkalaatikot taas ovat niitä yhteisöjä, joista arjen yhteisöllisyys rakentuu. Harvat ihmiset (paitsi henkilökunta) identifioituvat huvipuistoihin. Huomattavasti luontevampaa on rakentaa omaa ja sosiaalista identiteettiä esimerkiksi Linux-guruna, tutkijana, äitinä, puutarhurina tai shakkimestarina.
Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, näitä kaikkia yhdistää systemaattinen käytäntö, joka asettaa pelisäännöt yhteiselle tekemiselle. Paitsi tietoa, ihmiset jakavat myös sosioemotionaalista "contenttia" tuen, kokemusten vaihdon ja tarinoiden muodossa. Pelkkä intressi roikkua netissä ei ole vaihdannan tae.
Hiekkalaatikon ihmisiä tavataan päivittäin, usein sujuvana yhdistelmänä onlinea ja offlinea. Pienen ydinryhmän kanssa keskustellaan kasvotusten ja laajempaa verkostoa ylläpidetään virtuaalisesti. Kuuluminen näihin yhteisöihin on niin luonnollista, että emme välttämättä edes huomaa sitä.
Mikään ei tietysti estä rakentamasta virtuaalisia kotoisia hiekkalaatikoita yhteisöpalveluiden sisään. Näinhän monet työyhteisöt ovat jo tehneet. Huvipuistostakin saattaa löytää rauhallisen nurkan, jossa levähtää.
Tämän pohdinnan keskellä huomasin myös, miksi oma Facebookin käyttöni on kuluvan talven aikana minimoitunut. Jos näet hiekkalaatikkoni ihmiset eivät ole onlinena tai lainkaan rekisteröityneet, en ymmärrä, miksi minunkaan pitäisi olla.
Huvipuistoihin (vrt. Facebook) kun yleensä mennään käymään silloin tällöin, ja jos siellä viettää liikaa aikaa, alkaa taatusti oksettaa. Paikka on tarjoavinaan jokaiselle jotakin, ja näin varmasti onkin, jos ajatellaan vain niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle.
Kaikista ei kuitenkaan ole pakkohauskan pitäjäksi - yleisimmät syyt olla menemättä lienevät ne tutut "liikaa ihmisiä", "ei mitään tekemistä" ja "surkeaa ruokaa", josta seuraa jalkapallon kokoinen vatsa ja toipuminen normaaliin ruoansulatukseen kestää vähintään neljä päivää. Ainoastaan perinteisistä perinteisin vasta-argumentti "maksaa kauheasti" ei päde netin yhteisöpalveluissa, jos ei lasketa nettiyhteydestä aiheutuvia yleisiä kustannuksia.
Hiekkalaatikot taas ovat niitä yhteisöjä, joista arjen yhteisöllisyys rakentuu. Harvat ihmiset (paitsi henkilökunta) identifioituvat huvipuistoihin. Huomattavasti luontevampaa on rakentaa omaa ja sosiaalista identiteettiä esimerkiksi Linux-guruna, tutkijana, äitinä, puutarhurina tai shakkimestarina.
Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, näitä kaikkia yhdistää systemaattinen käytäntö, joka asettaa pelisäännöt yhteiselle tekemiselle. Paitsi tietoa, ihmiset jakavat myös sosioemotionaalista "contenttia" tuen, kokemusten vaihdon ja tarinoiden muodossa. Pelkkä intressi roikkua netissä ei ole vaihdannan tae.
Hiekkalaatikon ihmisiä tavataan päivittäin, usein sujuvana yhdistelmänä onlinea ja offlinea. Pienen ydinryhmän kanssa keskustellaan kasvotusten ja laajempaa verkostoa ylläpidetään virtuaalisesti. Kuuluminen näihin yhteisöihin on niin luonnollista, että emme välttämättä edes huomaa sitä.
Mikään ei tietysti estä rakentamasta virtuaalisia kotoisia hiekkalaatikoita yhteisöpalveluiden sisään. Näinhän monet työyhteisöt ovat jo tehneet. Huvipuistostakin saattaa löytää rauhallisen nurkan, jossa levähtää.
Tämän pohdinnan keskellä huomasin myös, miksi oma Facebookin käyttöni on kuluvan talven aikana minimoitunut. Jos näet hiekkalaatikkoni ihmiset eivät ole onlinena tai lainkaan rekisteröityneet, en ymmärrä, miksi minunkaan pitäisi olla.
21.2.08
Uutiset loppuivat
Mitä ikinä verkon uutistarjonnasta on tällä viikolla poiminutkaan, ei ole voinut välttyä teemoilta, jotka liittyvät tökeröihin tatjana-viesteihin, tekaistuihin arpajaisvoittoihin ja Huuto.netin pilailuhuutoihin.
Viestit, jossa venäläisnainen kertoo sairaasta ja kylmissään olevasta äidistä ja pyytää lähettämään heille postissa uunin, olisivat paljon mielenkiintoisempaa referoitavaa.
Kuuluuko kaikesta nettihäiriköinnistä tehdä juttu, vai ovatko muut aiheet yksinkertaisesti päässeet loppumaan? Kansanvalistusta ajankohtaisista todellisista turvariskeistä tuskin voi olla liikaa (koska se ei kuitenkaan mene perille), mutta jossain on varmuudella kulminaatiopiste, jonka jälkeen esimerkit elävästä elämästä vain lietsovat uusia typeryyksiä.
Olisihan uutisiin toki tarjolla kestoaiheita, kuten sananvapaus: voidaan esimerkiksi kinata siitä, kannattaako omastamme poikkeavia yhteisöjä saada halventaa vapaasti hienolta kuulostavan termin suojissa, ja jos joku vihastuu, ärsyttää heitä tarkoituksella lisää.
Muistaisin Kemppisen joskus todenneen, että etenkin nuoret luulevat sananvapauden tarkoittavan vapautta sanoa mitä tahansa missä tahansa. Eikä ongelma vaivaa pelkästään netin hiekkalaatikkoja.
Viestit, jossa venäläisnainen kertoo sairaasta ja kylmissään olevasta äidistä ja pyytää lähettämään heille postissa uunin, olisivat paljon mielenkiintoisempaa referoitavaa.
Kuuluuko kaikesta nettihäiriköinnistä tehdä juttu, vai ovatko muut aiheet yksinkertaisesti päässeet loppumaan? Kansanvalistusta ajankohtaisista todellisista turvariskeistä tuskin voi olla liikaa (koska se ei kuitenkaan mene perille), mutta jossain on varmuudella kulminaatiopiste, jonka jälkeen esimerkit elävästä elämästä vain lietsovat uusia typeryyksiä.
Olisihan uutisiin toki tarjolla kestoaiheita, kuten sananvapaus: voidaan esimerkiksi kinata siitä, kannattaako omastamme poikkeavia yhteisöjä saada halventaa vapaasti hienolta kuulostavan termin suojissa, ja jos joku vihastuu, ärsyttää heitä tarkoituksella lisää.
Muistaisin Kemppisen joskus todenneen, että etenkin nuoret luulevat sananvapauden tarkoittavan vapautta sanoa mitä tahansa missä tahansa. Eikä ongelma vaivaa pelkästään netin hiekkalaatikkoja.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)