Verkkoyhteisöt

Iso paha netti

Prahan matka, työkiireet ja Jokelan murhenäytelmä ovat viime viikkoina keskeyttäneet kaiken ajatustuotannon. Kokeilen, josko olisin saanut jo tarpeeksi etäisyyttä jälkimmäiseen.

Olin mediapimennossa viime viikonlopun, mutta mylläkkä on jatkunut ennalta arvattavassa formaatissa pitkin viikkoa: vuoropäivinä lehdistössä haukutaan verkkopelit, nettiyhteisöt ja lapsistaan etääntyneet kännykkävanhemmat. Ei mitään uutta auringon alla.

Toki parjattuun mediaan on liittynyt paljon hyvääkin. Kaikki toimittajat eivät juokse hyeenoina uhrien omaisten jäljessä, ja esimerkiksi valtakunnansanomissa analyyttiset puheenvuorot aikamme yli-individualistisesta ja teiniangstisesta ylimielisyydestä ovat saaneet paljon palstatilaa - huipentumana eilinen kirjoitus "Hyytävä viha heikkoutta kohtaan kumpuaa kilpailuyhteiskunnasta". Kukaan ei ole omasta mielestään niin kypsä tuomitsemaan voittajat ja häviäjät kuin lukioikäinen nuori, joka on saanut yliannoksen tietoa ilman sosiaalista huolenpitoa ja omakohtaista kokemusta moraalisesti oikeutetusta käyttäytymisestä.

"Yhteistä kapeille yksilö- ja sosiaalipsykologille selityksille on pyrkimys eristää selitettävä ilmiö niistä yhteisöllisistä rakenteista, jotka luovat tunnekylmyyttä, täydellistä empatiakyvyn puutetta ja minän kaikkivoipaisuuden tunnetta. Yksilön toimintaa ei voi selittää analysoimatta yhteiskunnan tilaa."

"Kun lapsia koulutetaan tuleviksi superosaajiksi, kasvuympäristö on vailla etiikan perinteisiä hyveitä, joiden tavoittelu on ollut kasvatusajattelun ehkä keskeisintä perustaa. Perushyveitä ovat ennen kaikkea kohtuullisuus, oikeudenmukaisuus, rehellisyys, lempeys ja toisen kunnioittaminen. Mutta juuri nämä luonteenhyveet ovat kriisissä. - Teknistaloudellinen edistys on armoton ehdollistaessaan yksilön hakemaan tunnustusta jatkuvalla todistelulla tehokkuudestaan ja kyvykkyydestään." (Veli-Matti Värri ja Olli-Jukka Jokisaari, HS 17.11. A2)

Mutta sitten ne huonommat uutiset:

"Nykyään on mahdollista muodostaa alakulttuureja netissä ilman, että tarvitsee kohdata muita. Kotona ja kaveriporukassa arki voi olla tylsää ja ikävystyttävääkin, mutta siinä oppii ja hioutuu, koska muilta saa palautetta. Nettiyhteisöissä etäännytään arjesta, ja yhteisöt jäävät kovin kapeiksi." (Ritva Liisa Snellman, HS 18.11.2007, D6)

Maakuntalehden tekstiviestipalstalla, tuossa 2000-luvun journalismin lippulaivassa, nimimerkitön nimimerkki ehdottaa netti -nimisen jumalan poistamista käytöstä viikoksi, jotta nörtitkin joutuisivat hankkimaan reaalielämän.

Sisäministeriön kansliapäällikkö Ritva Viljanen (HS 17.11.2007) kauhistelee menoa Internetissä, jossa kuka tahansa voi sanoa mitä tahansa, ja ehdottaa ratkaisuksi sähköistä tunnistautumista.

Silloin kun tapahtuu jotain pahaa, ihminen syyttää sopivaksi katsomaansa instituutiota, koska se tarjoaa vaivattoman selitysmallin. Ainakin Internetin ja väkivaltapelien syyttäminen on helpompaa kuin sairaan ihmisen parantaminen, varsinkin jos ihminen ei itse koe olevansa sairas ja hoitajat ovat menossa lakkoon. Peräänkuulutetaan asioihin puuttumista etukäteen, mutta kukaan ei oikein tiedä, miten niihin puututaan loukkaamatta yksilönvapautta ja itsemääräämisoikeutta.

Virkamiestodellisuudessa yritetään edistää yhteistä hyvää epäsuorilla kielloilla, kun samaan aikaan reaalitodellisuudessa edistetään yhteistä pahaa suoralla toiminnalla. Nämä maailmat eivät koskaan kohtaa.

Yksikään nettiyhteisö ei ole saatanallinen demoni, josta kaikki paha kumpuaa, vaan tarkalleen jäsentensä - todellisten ihmisten - näköinen sosiaalinen kokonaisuus. Jos se ei ole sosiaalinen vaan eristävä ja vieraannuttava, silloin kyse on jostain ihan muusta. Tietenkin verkosta voi hakea vahvistusta ja pontta murha-aikeilleen tai yksinäiselle nihilismilleen, mutta silloin syypäitä eivät ole ne, jotka hallitsevat sekä netti- että reaalitodellisuuden sosiaaliset suhteet.

Pitäisikö meidän vielä 2000-luvulla yllättyä siitä, että netti yhdistää samanmieliset ihmiset, riippumatta siitä, mihin suuntaan heidän mielensä osoittaa? Onko ratkaisuna vaientaa verkon anonyymit äänitorvet ja pakottaa lapset ja nuoret vastaanottamaan sosiaalinen palaute ja hyväksyntä siitä fyysisestä ympäristöstä johon heidät on erinäisten muiden instituutioiden toimesta pakotettu - riippumatta siitä, kuinka sairas kyseinen ympäristö mahdollisesti on?

Vielä en ole nähnyt vastausta jälkimmäiseen kysymykseen.

lähettänyt Miia @ 13:49