Ainahämärä HICSS -konferenssi on ehtymätön tietolähde, etenkin jos muistaa suhtautua tarjolla olevaan tietoon kriittisesti. Viikon aikana olen lukenut kaksi välipalatekstiä, Swan et al.:n Limits of IT-driven knowledge management initiatives for interactive innovation processes ja Sainsbury & Baskervillen Distrusting online: Social deviance in virtual teamwork.
Swan et al.:n pääargumentti on, ettei teknologialähtöinen KM-näkökulma auta ymmärtämään innovaatioprosesseja, koska ne ovat vuorovaikutteisia (sosiaalisia).
"Supply-driven approaches focus on using IT-based tools to supply knowledge and information which will then, somehow miraculously, be applied and used to develop innovative solutions." Lause ansaitsisi jälkeensä ainakin yhden kannatushymiön.
Artikkeli on vuodelta 2000, jolloin knowledge managementin ensimmäinen aalto oli paria vuotta aiemmin pyyhkäissyt yli koko universumin ja saanut kaikki vähänkin omilla jaloillaan seisovat firmapamput vakuuttumaan informaation vaivattoman keräämisen, tallentamisen, prosessoinnin ja jakelun tarjoamista ainutkertaisista mahdollisuuksista. Mainittu informaation repiminen ihmisistä tietojärjestelmiin osoittautui sittemmin paitsi vaikeaksi ja kalliiksi, myös varsin hedelmättömäksi monilla niistä alueista, joilla siihen liitettiin suurimmat lupaukset.
Kirjoittajat rinnastavat tiedon informaatioon toteamalla, että tietämys, kyvyt tai osaaminen ovat enemmän kuin "ämpärillinen tietoa", jolla kukaan ei välttämättä tee mitään. Termeistä riippumatta he ovat tietysti aivan oikeassa.
Yllättävää artikkelissa on rivien välissä havaittava kaukokaipuu fyysisiin työyhteisöihin, sillä hajautuneiden ja virtuaalisten organisaatioiden todetaan menettävän paljon innovaatiopotentiaalistaan. Väitteessä voi olla hyvinkin perää - toisaalta, kun tilkkutäkin toisesta päästä leikataan metri ja toiseen päähän liitetään kaksi lisää, eikö peitto pidentynyt, vaikka asialla olisivatkin netin keskustelupalstoilla aktiivisesti viihtyvät hölmöläiset?
Yhtäältä yhteisöjen todetaan olevan kasvavassa määrin virtuaalisia, toisaalta virtuaalisuuden nähdään pelkästään rajoittavan. Mahdollisuuksia ei joko tunneta tai niitä ei haluta nähdä. Tämä on sitä rajojen vetämistä väärään paikkaan, jota voisi sokeudeksikin nimittää.
Sainsbury & Ginsburg (2006) syventyvät luottamukseen ihmisten välisestä näkökulmasta. Laittaessaan päähänsä Mayer-lasit he sivuuttavat onnellisesti kaikki muut luottamuksen muodot, joilla voisi olla jotain tekemistä virtuaalimaailman kanssa. Sinänsä rajaus interpersonaaliseen luottamukseen on toki mahdollista.
Paitsi että kirjoittajat sekoittavat epäluottamuksen ja luottamuksen puuttumisen käsitteenä, heillä on erikoisia pyrkimyksiä rinnastaa anonymiteetti epäluotettavuuteen silloinkin, kun anonymiteettiin ei liity yksilön kannalta minkäänmoista riskiä. Anonyymin yhteisön jäsenet (kirjoittajat käyttävät esimerkkinä nettipeliä) ovat siis automaattisesti epäluotettavia riippumatta siitä, missä ympäristössä ja miten he käytännössä toimivat?
Artikkeli on puhtaasti analyyttinen, mihin nähden pääväittämät ovat kohtuullisen rohkeita: ihmiset käyttäytyvät verkossa eri tavalla kuin kasvokkaisessa ympäristössä eli toimivat epäluotettavasti. Tästä seuraa, että luottamuksen puuttuminen on virtuaalisuudelle täysin luonteenomaista - tarkastelukohteena siis tiimit.
Ensimmäinen väite on täysin nieltävissä, ainakin jos tutkimuksen kohteena on Pasi Kiviojan MikroBitissä 5/2007 mainitsemia oksennusalustoja eli kaikille avoimia, anonyymeja keskusteluryhmiä. Mutta en tiedä, mitä tekemistä niillä on virtuaalitiimien kanssa.
Kaikki lähtee kontekstista ja yksilöistä: siinä missä yhtä ei kiinnosta mikään, toinen haluaisi oikeasti saada työt tehtyä. Ne jotka tekevät (tai ilmaisevat halukkuutensa tehdä), saavat luottamusta osakseen, oli kommunikaatiovälineenä sitten seitsemännen kerroksen neuvotteluhuone, sähköposti, messenger tai wiki.
On melko paksua väittää, että online-media aiheuttaisi automaattisesti ihmisille jonkin pakonomaisen jalannosto- ja kusipäisyyskohtauksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti