Rauhallista pääsiäistä!
21.3.08
Wanted: elämä
Koska pänttäysmoodi jäi artikkelien kahlaamisesta päälle, tulin eilen lukeneeksi paikallisen kaupunkilehden poikkeuksellisen tarkkaan. Seurakuntapalstalta poimin talteen oheisen ilmoituksen.
Rauhallista pääsiäistä!
Rauhallista pääsiäistä!
20.3.08
Syiden seurauksia
Kollegani taannoinen vastaväittäjä, professori Picard kirjoittaa Media Business -blogissaan, että perinteisen median nk. ongelmien syyksi yleensä diagnosoidaan Internet ja nuoret. Picardin mukaan oletus on väärä, sillä median pirstaloituminen on ilmiönä vanhempi kuin populaarinetti.
Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).
Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".
Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.
Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.
Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).
Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".
Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.
Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.
18.3.08
Asiablogeissa pohditaan taas
En tullut sunnuntaina tarttuneeksi näppäimistöön, kun Esa Mäkisen HS-artikkeli blogien viihteellisyydestä herätti verkossa värikästä keskustelua. Tämänpäiväinen jatko-osa eli uutisanalyysi heittää (tarkoituksellisesti) lisää vettä kiukaalle. Lehtiversion otsikko kuuluu "Valtamedia väittää, asiablogit haukkuvat" (HS 18.3.2008, C1).
Mäkisen mukaan
"Blogimaailmassa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että blogien merkittävyys ei synny suosiosta, vaan verkoston muodostamasta kriittisestä massasta. Blogit nostavat aiheita esiin, ja kun riittävän moni tekee niin, valtamedia tarttuu niihin."
Jäin ihmettelemään, miksi blogien uskottavuus olisi jotenkin sidoksissa siihen, että valtamedia tarttuu blogeissa käsiteltäviin aiheisiin. Ettei kyseessä vain olisi ihan perinteinen väärinkäsitys - debatoivat osapuolet puhuvat toistensa ohi?
Koska en tunne journalismin maailmaa saati osaa määritellä kansalaisjournalismia, en lähesty aihetta medianokittelun näkökulmasta vaan tutkijana ja tietotyöntekijänä. Asiablogi on tapa reflektoida omaa ajattelua ja vastaanottaa palautetta, nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia, kritisoida ärsyttäviä ilmiöitä, motivoida oppimista, edistää relevantin informaation löytämistä, kertoa tarinoita, brandata itseään kirjoittajana, dokumentoida tehtyä työtä ja ennen kaikkea tiedottaa siitä kollegoille tavalla, joka antaa vastaanottajalle mahdollisuuden kontrolloida vastaanottamaansa tietotulvaa.
Kaikki tämä vain parin klikkauksen hinnalla. Minusta edellä on jo kohtuullinen joukko merkittävyyden kriteereitä, enkä todellakaan odota, että tekstieni pitäisi päätyä johonkin seuraavan päivän lehdistä.
Väite siitä, että julkaisemisen helppous olisi ainoa blogeja muista kanavista erotteleva tekijä, osuu harhaan unohtaessaan kokonaan vastaanottajan; siis sen, joka lopulta määrittää, onko sanomisillamme merkitystä vai ei.
Blogien enemmistön viihteellisyys tuskin ihmetyttää enää ketään, ainakaan sellaista joka on elävässä elämässä tutustunut juorulehtien ja huuhaaohjelmien lukija- ja katsojalukuihin. Verkko kun ei ole elämisen korvike vaan jatke. Kuitenkin jaksan toistuvasti ihailla niitä, jotka oikeasti tekevät jotain itse ja vieläpä vaivautuvat kertomaan siitä muille kattavasti dokumentoiden, sen sijaan että tuijottaisivat illat pitkät muiden tuottamaa roskasisältöä.
Toimittaja Mäkiseltä toivoisi myös kannanottoa siihen, miksi leivonta- ja muotiblogit ovat viihdettä, mutta Hesarin ruoka- ja muotisivut journalismia.
Mäkinen osuu oikeaan siinä, että asiablogien nostamat aiheet ovat usein teknologiaan (ja mediaan) keskittyviä - ilmiö, johon olen aiemmin viitannut "härpäkebloggaamisena". Se taas on nettikulttuurin hallitseva ominaisuus, ei sairaus, joka olisi jotenkin erityisesti blogien aiheuttama. Nettiyhteisöjen ja ohjelmistokehityksen yhteinen historia on pitkä ja vivahteikas, ja syyt lienevät kaikkien tiedossa. "You cannot operate a human eye on the Internet", sanoisivat Hung & Nichani (2002).
Muutoksia kuitenkin tapahtuu, ja ajan kuluessa laajenee myös niiden alakulttuurien ja aiheiden kirjo, joita blogit edustavat. Siihen tarvitaan kuitenkin paitsi osaamista, myös asenteiden tuulettamista.
Mäkisen mukaan
"Blogimaailmassa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että blogien merkittävyys ei synny suosiosta, vaan verkoston muodostamasta kriittisestä massasta. Blogit nostavat aiheita esiin, ja kun riittävän moni tekee niin, valtamedia tarttuu niihin."
Jäin ihmettelemään, miksi blogien uskottavuus olisi jotenkin sidoksissa siihen, että valtamedia tarttuu blogeissa käsiteltäviin aiheisiin. Ettei kyseessä vain olisi ihan perinteinen väärinkäsitys - debatoivat osapuolet puhuvat toistensa ohi?
Koska en tunne journalismin maailmaa saati osaa määritellä kansalaisjournalismia, en lähesty aihetta medianokittelun näkökulmasta vaan tutkijana ja tietotyöntekijänä. Asiablogi on tapa reflektoida omaa ajattelua ja vastaanottaa palautetta, nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia, kritisoida ärsyttäviä ilmiöitä, motivoida oppimista, edistää relevantin informaation löytämistä, kertoa tarinoita, brandata itseään kirjoittajana, dokumentoida tehtyä työtä ja ennen kaikkea tiedottaa siitä kollegoille tavalla, joka antaa vastaanottajalle mahdollisuuden kontrolloida vastaanottamaansa tietotulvaa.
Kaikki tämä vain parin klikkauksen hinnalla. Minusta edellä on jo kohtuullinen joukko merkittävyyden kriteereitä, enkä todellakaan odota, että tekstieni pitäisi päätyä johonkin seuraavan päivän lehdistä.
Väite siitä, että julkaisemisen helppous olisi ainoa blogeja muista kanavista erotteleva tekijä, osuu harhaan unohtaessaan kokonaan vastaanottajan; siis sen, joka lopulta määrittää, onko sanomisillamme merkitystä vai ei.
Blogien enemmistön viihteellisyys tuskin ihmetyttää enää ketään, ainakaan sellaista joka on elävässä elämässä tutustunut juorulehtien ja huuhaaohjelmien lukija- ja katsojalukuihin. Verkko kun ei ole elämisen korvike vaan jatke. Kuitenkin jaksan toistuvasti ihailla niitä, jotka oikeasti tekevät jotain itse ja vieläpä vaivautuvat kertomaan siitä muille kattavasti dokumentoiden, sen sijaan että tuijottaisivat illat pitkät muiden tuottamaa roskasisältöä.
Toimittaja Mäkiseltä toivoisi myös kannanottoa siihen, miksi leivonta- ja muotiblogit ovat viihdettä, mutta Hesarin ruoka- ja muotisivut journalismia.
Mäkinen osuu oikeaan siinä, että asiablogien nostamat aiheet ovat usein teknologiaan (ja mediaan) keskittyviä - ilmiö, johon olen aiemmin viitannut "härpäkebloggaamisena". Se taas on nettikulttuurin hallitseva ominaisuus, ei sairaus, joka olisi jotenkin erityisesti blogien aiheuttama. Nettiyhteisöjen ja ohjelmistokehityksen yhteinen historia on pitkä ja vivahteikas, ja syyt lienevät kaikkien tiedossa. "You cannot operate a human eye on the Internet", sanoisivat Hung & Nichani (2002).
Muutoksia kuitenkin tapahtuu, ja ajan kuluessa laajenee myös niiden alakulttuurien ja aiheiden kirjo, joita blogit edustavat. Siihen tarvitaan kuitenkin paitsi osaamista, myös asenteiden tuulettamista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)