Havaitsin aiemmin mainostaneeni kyseistä konferenssia, joten ohessa lista hyväksytyistä artikkeleista.
Samalla huomasin, että Wasko, Faraj, Porter, Preece, Castells, Huysman, Spender, Grant, Kogut, Nahapiet, Ghoshal ja Adler ovat vasta alkusoittoa - jopa omasta blogista voi löytää yllättäviä eväitä väitöskirjan intron rakentamiseen. Kannattaa siis joskus takautuvasti lukea, mitä on tullut pohtineeksi. Ja se virtuaaliyhteisö ei todellakaan ollut mikään apukäsite, kuten vielä viime keväänä erehdyin luulemaan.
7.2.08
Innovaatiopakko iski yliopistoon
Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio haluaa kuulla ne konkreettiset keinot, joilla innovaatioyliopistohankkeen tuloksellisuus taataan (HS Mielipide 7.2.2008):
"Valtiosihteeri Raimo Sailaksen työryhmän raportti ei tällaisia [markkina-analyyseja ja liiketoimintasuunnitelmia] sisällä. Se maalailee vain laajoja periaatteita, mutta ei kerro, mikä hankkeessa on niin käänteentekevää ja mitä oikeastaan aiotaan tehdä. Ehdotettu missio 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä' lukee jo nykyisessä yliopistolaissa."
Kukaan tuskin haluaa kyseenalaistaa hallinnon virtaviivaistamisen ja taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarvetta, mutta putken toisessa päässä hoettavat innovaatiomantrat ovat ongelma erikseen. Suosittelisin suunnitteleville virkamiehille tutustumista vaikkapa konstruktivistiseen tietonäkemykseen - se saattaa yllättää.
Vanhojen strategiaoppien mukaan organisaatioita johdetaan niin, että olosuhteiden ollessa x on järkevintä suorittaa y.
Riittää siis, että tunnistetaan x ja sen jälkeen poimitaan valintamyymälän hyllyltä sopiva toimintamalli.
Tästä ajattelutavasta on seurannut se yleinen harha, että y:hyn kuvitellaan päästävän vain vaihtamalla x (olosuhteet) halutunlaiseksi.
Ajatuksen voi pukea myös em. maailmassa paljon hyödynnettyyn if-then -muotoon: if 'innovaatioyliopisto', then 'innovaatio'. Ketään ei tunnu kiinnostavan, millaisissa olosuhteissa tuo y-parka eli uusi tieteellinen tieto todellisuudessa konstruoituu. Kun käteen on annettu oikein iso if, kaikki huomio kiinnittyy siihen, ja lopputulosta ei kyseenalaista edes yliopistojen oma väki.
Ehkäpä asia on helpompi ymmärtää vertauksen kautta. Innovaatioyliopiston rakenne on kuin vasara lapsen kädessä. Hyvällä onnella saa ehkä lyötyä naulan lautaan, mutta ilman yhdessä tekemistä, oppimista ja tiedon sosiaalistamista ei ole mitään takeita siitä, huitaiseeko lapsi vasaralla naulaan, peukaloon vai ikkunaan.
Silti kaikki huomio on välineessä, ei itse tekemisessä, sen edellytysten luomisessa ja siinä, kuinka tieteidenvälinen yhteistyö toteutetaan muualla kuin juhlapuheissa. Voin koska tahansa kertoa kokemuksia siitä, millaista on tehdä uskottavasti monitieteistä tutkimusta ja onko todennäköisempää joutua ufojen sieppaamaksi vai saada uusille ajatuksille hyväksyntä patavanhoillisessa tiedeyhteisössä, joka työn tuloksia arvioi.
Elämme pelottavia aikoja.
"Valtiosihteeri Raimo Sailaksen työryhmän raportti ei tällaisia [markkina-analyyseja ja liiketoimintasuunnitelmia] sisällä. Se maalailee vain laajoja periaatteita, mutta ei kerro, mikä hankkeessa on niin käänteentekevää ja mitä oikeastaan aiotaan tehdä. Ehdotettu missio 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä' lukee jo nykyisessä yliopistolaissa."
Kukaan tuskin haluaa kyseenalaistaa hallinnon virtaviivaistamisen ja taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarvetta, mutta putken toisessa päässä hoettavat innovaatiomantrat ovat ongelma erikseen. Suosittelisin suunnitteleville virkamiehille tutustumista vaikkapa konstruktivistiseen tietonäkemykseen - se saattaa yllättää.
Vanhojen strategiaoppien mukaan organisaatioita johdetaan niin, että olosuhteiden ollessa x on järkevintä suorittaa y.
Riittää siis, että tunnistetaan x ja sen jälkeen poimitaan valintamyymälän hyllyltä sopiva toimintamalli.
Tästä ajattelutavasta on seurannut se yleinen harha, että y:hyn kuvitellaan päästävän vain vaihtamalla x (olosuhteet) halutunlaiseksi.
Ajatuksen voi pukea myös em. maailmassa paljon hyödynnettyyn if-then -muotoon: if 'innovaatioyliopisto', then 'innovaatio'. Ketään ei tunnu kiinnostavan, millaisissa olosuhteissa tuo y-parka eli uusi tieteellinen tieto todellisuudessa konstruoituu. Kun käteen on annettu oikein iso if, kaikki huomio kiinnittyy siihen, ja lopputulosta ei kyseenalaista edes yliopistojen oma väki.
Ehkäpä asia on helpompi ymmärtää vertauksen kautta. Innovaatioyliopiston rakenne on kuin vasara lapsen kädessä. Hyvällä onnella saa ehkä lyötyä naulan lautaan, mutta ilman yhdessä tekemistä, oppimista ja tiedon sosiaalistamista ei ole mitään takeita siitä, huitaiseeko lapsi vasaralla naulaan, peukaloon vai ikkunaan.
Silti kaikki huomio on välineessä, ei itse tekemisessä, sen edellytysten luomisessa ja siinä, kuinka tieteidenvälinen yhteistyö toteutetaan muualla kuin juhlapuheissa. Voin koska tahansa kertoa kokemuksia siitä, millaista on tehdä uskottavasti monitieteistä tutkimusta ja onko todennäköisempää joutua ufojen sieppaamaksi vai saada uusille ajatuksille hyväksyntä patavanhoillisessa tiedeyhteisössä, joka työn tuloksia arvioi.
Elämme pelottavia aikoja.
6.2.08
Tutkimus on unta vain
Viimeistään nyt tiedän, millaista on olla väsynyt. Tietenkin olen ollut väsyksissä ennenkin, joulusta juhannukseen ja juhannuksesta uuteenvuoteen, keväisin suorastaan sairaalloisesti, mutta en niin, että nukahdan ennen syntymäpäiväillallisia ja niiden jälkeen, enkä klo 22 illalla jaksa lähteä kotoa mihinkään.
On perin omituista, että väitöskirjan viimeistely näyttää silti etenevän. Hitaasti mutta rauhallisesti, ja täysin aikataulussa. Opinnäytetöiden tekijöitä yleensä vaivaa perustavanlaatuinen sokeus, joka estää havaitsemasta sitä, kuinka vähän lopulta on tarpeeksi. Hulluinta on, että tauti alkaa jo peruskoulussa: ensin pelätään lukiota, lukiossa pelätään yo-kirjoituksia, niiden jälkeen pelätään yliopistoa ja yliopistossa pelätään gradua. Kun gradun on tehnyt, ei pitäisi olla syytä pelätä enää mitään, mutta niin vain kuulemme ja näemme päivästä toiseen itseluottamuksensa menettäneitä tutkijanalkuja.
Itselläni hiekat karisivat silmistä vasta aivan viime viikkoina: otetaan pino artikkeleita, valitaan niistä vähiten nolostuttavat 4-8 paperia ja kirjoitetaan alkuun tutkimuksen tausta ja tavoite, 25 sivua teoriaa, 10 sivua menetelmiä ja 20 sivua tuloksia ja implikaatioita. Tätä kutsutaan väitöskirjaksi, eikä kukaan voi parhaalla tahdollakaan väittää, että johdannon kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa yli kaksi kuukautta.
Asiat eivät tietystikään ole niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät, joten perinpohjaisesti pyörittämäni katsaus tiedon jakamisesta virtuaaliyhteisöissä saa hyväksynnän lehteen aikaisintaan huhtikuussa, ja "Voisitko tulostaa minulle Internetin? Barriers of the use of online communication technologies in organizational environment" -humoristispainotteisella työnimellä kulkeva ryhmähaastatteluaineistopaperi (mikä kaamea sanahirviö) sisältää vasta menetelmän kuvauksen.
Tutkimus on mukavaa silloin kun se on hauskaa. Ryhmähaastattelujen anti lukeutuu tähän kategoriaan. Kuten olen aikaisemminkin todennut, arkitodellisuus perinteisissä organisaatioissa on kovin toisennäköistä kuin epävirallisten kommunikaatiovälineiden ja virtuaaliyhteisöjen ideologiat antavat ymmärtää, eikä ole pahitteeksi olla tietoinen molemmista.
On perin omituista, että väitöskirjan viimeistely näyttää silti etenevän. Hitaasti mutta rauhallisesti, ja täysin aikataulussa. Opinnäytetöiden tekijöitä yleensä vaivaa perustavanlaatuinen sokeus, joka estää havaitsemasta sitä, kuinka vähän lopulta on tarpeeksi. Hulluinta on, että tauti alkaa jo peruskoulussa: ensin pelätään lukiota, lukiossa pelätään yo-kirjoituksia, niiden jälkeen pelätään yliopistoa ja yliopistossa pelätään gradua. Kun gradun on tehnyt, ei pitäisi olla syytä pelätä enää mitään, mutta niin vain kuulemme ja näemme päivästä toiseen itseluottamuksensa menettäneitä tutkijanalkuja.
Itselläni hiekat karisivat silmistä vasta aivan viime viikkoina: otetaan pino artikkeleita, valitaan niistä vähiten nolostuttavat 4-8 paperia ja kirjoitetaan alkuun tutkimuksen tausta ja tavoite, 25 sivua teoriaa, 10 sivua menetelmiä ja 20 sivua tuloksia ja implikaatioita. Tätä kutsutaan väitöskirjaksi, eikä kukaan voi parhaalla tahdollakaan väittää, että johdannon kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa yli kaksi kuukautta.
Asiat eivät tietystikään ole niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät, joten perinpohjaisesti pyörittämäni katsaus tiedon jakamisesta virtuaaliyhteisöissä saa hyväksynnän lehteen aikaisintaan huhtikuussa, ja "Voisitko tulostaa minulle Internetin? Barriers of the use of online communication technologies in organizational environment" -humoristispainotteisella työnimellä kulkeva ryhmähaastatteluaineistopaperi (mikä kaamea sanahirviö) sisältää vasta menetelmän kuvauksen.
Tutkimus on mukavaa silloin kun se on hauskaa. Ryhmähaastattelujen anti lukeutuu tähän kategoriaan. Kuten olen aikaisemminkin todennut, arkitodellisuus perinteisissä organisaatioissa on kovin toisennäköistä kuin epävirallisten kommunikaatiovälineiden ja virtuaaliyhteisöjen ideologiat antavat ymmärtää, eikä ole pahitteeksi olla tietoinen molemmista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)