Ryhdyin eilen lukemaan muuan kirjaa, joka alkaa informaatioyhteiskunnan valistuneella kritiikillä. Ajatukset osuivat jollain lailla yksiin omieni kanssa: mitä lähemmäksi tulen väitöstyöskentelyn h-hetkeä (älkää kysykö, koska se on), sitä enemmän joudun suodattamaan ylenmääräistä ja turhaa sisältöä pois päätäni kuormittamasta.
Informaatioyhteiskuntaan liittyy kirjoittajan mukaan kolme kiusausta.
Ensimmäinen on kommunikaatioteknologian suotuisalla avustuksella rakentunut taipumus kokea maailma informaationa: kokoelmana representaatioita, jotka esitetään koodatussa muodossa ja jotka media välittää käden käänteessä kaikkialle. Sen sijaan, että tietäisimme, miten (how), tiedämme vain mitä (what), esimerkiksi sodat, nälänhädät, sääennusteet, tuoreimmat murhat, avioerot ja pääministerin pizzantäytteet. Asioita "opitaan" lukemalla manuaali tai sanomalehti.
Toiseksi, reduktionistisesta näkemyksestä seuraa, että informaation objektinomainen luonne korostuu. Informaatiokeskeinen näkemys korostaa systeemejä ja tietokantoja, joihin kaikki olennainen ihmisestä voidaan purkittaa. Viestintä on kuitenkin inhimillistä toimintaa, joten siihen liittyy aina tulkinta. Valtaosa saatavilla olevasta informaatiosta on sellaista, että emme tee sillä mitään. Kirjoittajan sanoin: "More information, less understanding".
Kolmanneksi, kahdesta ensimmäisestä kiusauksesta seuraa, että ihmisiä katsotaan voitavan johtaa keräämällä ja prosessoimalla riittävästi informaatiota. Kirjan leikkaussaliesimerkki on kuvaava: kun kirurgien työskentelyä ehdotettiin valvottavaksi kameroilla - potilaan etua ja mahdollisia oikeustoimia ajatellen - kirurgit olivat huolissaan siitä, että he eivät enää voi tehdä työtään naureskellen ja vitsaillen tai kuunnellen hevimusiikkia. Se, mitä ulkopuolinen voi nähdä, on aina vähemmän kuin elämä yhteisön sisällä.
Kaksi ensimmäistä kiusausta riivaavat nettimaailmaa kuin syntymähumala. Itselleni läheinen esimerkki ovat asiantuntija- ja asiablogit, joiden kirjoittajat eivät työstä omia pohdintojaan alkua pidemmälle, vaan postaukset koostuvat tuhottomasta määrästä linkkejä milloin minkäkin informaatiohiekanjyvän äärelle. Jos jatkumon toisessa päässä on vahvasti emotionaalinen päiväkirja, toisessa päässä on linkkilista. Viesteistä katoaa ajatus, konteksti ja tarkoitus - viihtyisä kirjaston lukusali muuttuu kauppakeskushelvetiksi. Tietenkin on kunnioitettava ihmisten vaivannäköä ja erilaisia blogiyleisöjä, mutta virtuaaliviestintää ei tule kokonaisuudessaan typistää pelkäksi informaation seulonnaksi.
Tästä pääsemme toiseen ongelmaan. Asiablogit (esimerkiksi tutkimusblogit!) ja laajemmin asiantuntijoiden nettiyhteisöt kituvat pitkälti siksi, että informaatioyhteiskunnan markkinat ovat tyhmyyden markkinoita. Viaton bloginpitäjä saa luonnollisesti elitistisen leiman pitäessään viihteellistymistä tyhmyyden synonyymina, mutta koska ihmisen on informaatioyhteiskunnassa rakennettava minäkuvaansa alituisesti ja vieläpä jatkuvasti liikkeessä olevista osista, rakennan identiteettiäni tänään elitistiseen suuntaan ;)
Sunnuntain 30.12. Helsingin Sanomissa Miska Rantanen kirjoittaa blogikirjoista, johon Mari Koo viittaa tuoreessa postauksessaan. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja arvioidakseen, kumpi myy paremmin: oikea sisältö vai sosiaaliporno. Kuten toinen HS-kolumnisti - olisiko ollut hra Lyytinen? - kirjoitti sunnuntain lehdessä otsikolla Toiset meistä, esimerkiksi Playboyn kaltaiset markkinakoneistot ovat onnistuneet uskottelemaan omalle yleisölleen, että he ovat meneviä maailmanmiehiä, eivät peräkammarissa kyhjöttäviä tissinkipeitä nysvääjiä.
Mikään ei ole niin taitava manipuloija kuin kaupallinen instanssi, joka on kotiutunut informaatioyhteiskuntaan. Tällä vauhdilla ihmisistä tulee niin alkeellisia, että kohta meille nauravat tietokannatkin.
Ai niin, mitäkö kirjaa olen viikonloppuna lukenut? Haridimos Tsoukasin "Complex Knowledge" (2005).
31.12.07
29.12.07
Artikkeleita virtuaaliluottamuksesta
Kaksi ja puoli vuotta kypsynyt special issue lehdessä Int. J. of Networking and Virtual Organizations on tullut ulos. Mukana on artikkeleita luottamuksesta virtuaalitiimeissä ja -yhteisöissä.
Muistin juuri olevani lomalla, joten täältä tähän!
Muistin juuri olevani lomalla, joten täältä tähän!
26.12.07
Virtuaalisen yhteistyön paluu
Ohessa loppuosa eilen postaamastani pöytälaatikkotekstistä.
Virtuaalisen yhteistyön edellytykset
Verkko nähdään avoimuuteen kannustavana tiedon jakamisen ympäristönä, mutta avoimuutta ei saavuteta pakottamalla. Tämän vuoksi organisaatioiden on kiinnitettävä huomiota yhteisöjen dynamiikkaan ja keskinäistä vuorovaikutusta ylläpitäviin rakenteisiin – ennen kaikkea sosiaaliseen pääomaan. Yhteistyö on aina lähtökohdiltaan sosiaalista ja rakentuu keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Virtuaalisuuden joukkovoima kumpuaa käyttäjien henkilökohtaisista valinnoista ja sitoutuneesta mukana olemisesta.
Virtuaalisuuden nähdään usein murentavan organisaatioiden sosiaalista pääomaa. Väite voidaan myös kääntää ympäri: vain sosiaalisen pääoman turvin on mahdollista toimia hajautuneessakin ympäristössä tarkoituksenmukaisesti ja saavuttaa asetetut tavoitteet. Suurin osa työstämme ja arkielämästämme rakentuu sosiaalisten verkostojen varaan. On tunnettava oikeat ihmiset ja kyettävä paikantamaan arvokkaat tietolähteet. Yksilöiden on sitouduttava tehtäviinsä ja kunnioitettava yhteisiä periaatteita. On luotettava muihin jäseniin, ryhmien vetäjiin, organisaation johtoon, käytössä oleviin teknologioihin sekä omiin kykyihin toimia osana sosiaalista yhteisöä.
Erityisen tärkeää on rakentaa yhteinen koodi ja käytännöt, joilla yhteistyötä koordinoidaan. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen ympäristö tarjoaa tähän hedelmällisen alustan.
Tiedonkulku lamaantuu tai voi pysähtyä kokonaan, mikäli jaetut arvot ja käytännöt puuttuvat. Yhteiset merkitykset eivät synny hetkessä tyhjästä, joten kommunikointiin on oltava valmis panostamaan aikaa. Vastalahjana virtuaalisuus tarjoaa mahdollisuuden säästää aikaa ja rahaa toisaalla, koska yhteistyö on joustavaa, eikä vaadi osapuolilta fyysistä läsnäoloa.
Luottamus on sanattomasti läsnä aina kun ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä – olivat he sitten keskenään tuttuja tai tuntemattomia. Virtuaaliympäristössä tyypillisiä luottamuksen lähteitä ovat sosiaaliset kategoriat (esimerkiksi ammatti, ikä, vanhemmuus) ja luottamus omaan ryhmään tai instituutioon. Myös ihmisten välinen henkilökohtainen luottamus voi rakentua virtuaalisesti, mutta sen kehittyminen on hitaampaa kuin kasvokkaisessa ympäristössä. Alussa tarvitaankin niin sanottua pikaluottamusta eli halukkuutta kantaa tilanteeseen liittyvät riskit, mikä voi lopulta synnyttää osapuolten välille aidon luottamuksen.
Virtuaalinen toimintatapa voi toisaalta rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka koetaan erityisen kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat, mutta vähintään yhtä tärkeät seikat jäävät herkästi paitsioon. Virtuaalimaailman ekonomiaa tarkastelleen Peter Kollockin mukaan virtuaalisessa yhteistyössä ”poimitaan puusta vain alimmat hedelmät”.
"Kysyin kolmeen kertaan, onko hän tehnyt oman osuutensa suunnitelmasta. Vastausta ei koskaan kuulunut. On äärimmäisen helppoa paeta tekniikkamuurin taakse ja ulkoistaa omat ongelmat ohjelmiin, yhteyksiin, informaation paljouteen tai yleiseen kaaokseen."
Yksi virtuaalisuuteen liitetyistä haasteista on vapaamatkustaminen eli hyötyminen muiden panoksesta ilman omaa vaivannäköä. Usein on vaikea osoittaa, ketkä ovat olleet aktiivisesti mukana, ja keiden kaikkien kesken tehty tulos jakautuu. Virtuaalisuus edellyttää osapuolilta paitsi keskinäistä luottamusta, myös konkreettisia välineitä tulosten arviointiin. Ihmisten panoksen tekeminen mahdollisimman näkyväksi ja siitä palkitseminen on tärkeää sekä virtuaalisessa tiimityössä että intressilähtöisissä yhteisöissä.
Motivaatio
Peter Kollock esittää artikkelissaan The economies of online cooperation (1999) neljä tekijää, jotka selittävät ihmisten motivaatiota ottaa itse aktiivinen rooli ja välttää vapaamatkustamisen kiusaus. Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuden periaatteeseen: "Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin." Luonnollisesti käyttäjän tulee olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja siten hyötyä antamastaan panoksesta myös tulevaisuudessa.
Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on henkilökohtaisen maineen saavuttaminen omassa yhteisössä. Asiantuntemus palkitaan ajan myötä statuksella, jota toiset eivät voi kopioida tai jäljitellä. Huoli oman tietämyksen paljastamisesta ja siten korvattavissa olemisesta osoittautuu usein turhaksi. Työn kannustavuuden kannalta tärkeää on käyttäjän statuksen osoittaminen ja tekeminen mahdollisimman näkyväksi, sillä sosiaaliset merkit hukkuvat helposti informaation paljouteen.
Kolmas motivaation lähde on vaikuttamisen mahdollisuus. Osallistuessaan käyttäjä kokee, että hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, ja aktiivisuus yleensä kasvaa, jos jäsen havaitsee muuttaneensa ryhmää toiminnallaan. Neljäntenä voidaan mainita epäitsekäs hyvän tekemisen ulottuvuus: osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.
"Jos tiedät jotain, toki haluat jakaa sen niiden kanssa, jotka pähkäilevät samaa asiaa. Ei blogeissa tai foorumeilla kirjoitella palkkion toivossa, vaan koska se kuuluu tapoihin ja samalla vaivalla kaikki voivat hyötyä. Yhteisö tietää aina enemmän kuin sen yksittäiset jäsenet."
Puhtaasti hyväntahtoisuuden varaan ei virtuaaliyhteistyötä kuitenkaan tarvitse rakentaa. Esimerkiksi erilaiset maine- ja suositusjärjestelmät auttavat tekemään yksittäisen käyttäjän panoksesta näkyvän ja voivat tarvittaessa tukea palkitsemista.
Pimittämisen kulttuuri – vähän kuin itseäsi näivettäisit
Organisaatioissa esiintyy valtamuureja, jotka estävät päättävässä asemassa olevia hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaientamisen ongelma ei koske vain ylintä tai keskijohtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos teemme kaiken kuten ennenkin, aikaa ja vaivaa säästyy, eikä oma asema tule uhatuksi. Tämä ilmiö näyttäytyy konkreettisesti suhtautumisessamme virtuaalisuuden mukanaan tuomiin muutoksiin ja edellä kuvattuihin haasteisiin.
"Jotta voisimme räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, käytännössä on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet."
Kuoreen sulkeutuminen voi lopulta olla organisaatioille kohtalokasta. Virtuaalisuuden pelisäännöt ovat valjenneet monelle perinteiselle yritykselle kantapään kautta. Muun muassa tuotevirheet, palvelun puutteet ja tiedot johdon ongelmista leviävät verkossa äärimmäisen nopeasti ja yrityksen näkökulmasta kontrolloimattomasti. Sen sijaan, että pyrittäisiin epätoivoisesti vaientamaan verkon äänitorvet, ne tulisi valjastaa myönteisessä mielessä osaksi omaa organisaatiota. Yhtenä lähtökohtana tähän ovat virtuaaliyhteisöt, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa yli perinteisten ja virallisten rajojen. Yhteisöjen joukkovoima kumpuaa tiedon avoimuudesta ja kollektiivisesta hyödyntämisestä.
Virtuaalisen yhteistyön edellytykset
Verkko nähdään avoimuuteen kannustavana tiedon jakamisen ympäristönä, mutta avoimuutta ei saavuteta pakottamalla. Tämän vuoksi organisaatioiden on kiinnitettävä huomiota yhteisöjen dynamiikkaan ja keskinäistä vuorovaikutusta ylläpitäviin rakenteisiin – ennen kaikkea sosiaaliseen pääomaan. Yhteistyö on aina lähtökohdiltaan sosiaalista ja rakentuu keskinäisessä vuorovaikutuksessa. Virtuaalisuuden joukkovoima kumpuaa käyttäjien henkilökohtaisista valinnoista ja sitoutuneesta mukana olemisesta.
Virtuaalisuuden nähdään usein murentavan organisaatioiden sosiaalista pääomaa. Väite voidaan myös kääntää ympäri: vain sosiaalisen pääoman turvin on mahdollista toimia hajautuneessakin ympäristössä tarkoituksenmukaisesti ja saavuttaa asetetut tavoitteet. Suurin osa työstämme ja arkielämästämme rakentuu sosiaalisten verkostojen varaan. On tunnettava oikeat ihmiset ja kyettävä paikantamaan arvokkaat tietolähteet. Yksilöiden on sitouduttava tehtäviinsä ja kunnioitettava yhteisiä periaatteita. On luotettava muihin jäseniin, ryhmien vetäjiin, organisaation johtoon, käytössä oleviin teknologioihin sekä omiin kykyihin toimia osana sosiaalista yhteisöä.
Erityisen tärkeää on rakentaa yhteinen koodi ja käytännöt, joilla yhteistyötä koordinoidaan. Yhteisöllinen ja vuorovaikutteinen ympäristö tarjoaa tähän hedelmällisen alustan.
Tiedonkulku lamaantuu tai voi pysähtyä kokonaan, mikäli jaetut arvot ja käytännöt puuttuvat. Yhteiset merkitykset eivät synny hetkessä tyhjästä, joten kommunikointiin on oltava valmis panostamaan aikaa. Vastalahjana virtuaalisuus tarjoaa mahdollisuuden säästää aikaa ja rahaa toisaalla, koska yhteistyö on joustavaa, eikä vaadi osapuolilta fyysistä läsnäoloa.
Luottamus on sanattomasti läsnä aina kun ihmiset ovat kanssakäymisessä verkon välityksellä – olivat he sitten keskenään tuttuja tai tuntemattomia. Virtuaaliympäristössä tyypillisiä luottamuksen lähteitä ovat sosiaaliset kategoriat (esimerkiksi ammatti, ikä, vanhemmuus) ja luottamus omaan ryhmään tai instituutioon. Myös ihmisten välinen henkilökohtainen luottamus voi rakentua virtuaalisesti, mutta sen kehittyminen on hitaampaa kuin kasvokkaisessa ympäristössä. Alussa tarvitaankin niin sanottua pikaluottamusta eli halukkuutta kantaa tilanteeseen liittyvät riskit, mikä voi lopulta synnyttää osapuolten välille aidon luottamuksen.
Virtuaalinen toimintatapa voi toisaalta rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka koetaan erityisen kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat, mutta vähintään yhtä tärkeät seikat jäävät herkästi paitsioon. Virtuaalimaailman ekonomiaa tarkastelleen Peter Kollockin mukaan virtuaalisessa yhteistyössä ”poimitaan puusta vain alimmat hedelmät”.
"Kysyin kolmeen kertaan, onko hän tehnyt oman osuutensa suunnitelmasta. Vastausta ei koskaan kuulunut. On äärimmäisen helppoa paeta tekniikkamuurin taakse ja ulkoistaa omat ongelmat ohjelmiin, yhteyksiin, informaation paljouteen tai yleiseen kaaokseen."
Yksi virtuaalisuuteen liitetyistä haasteista on vapaamatkustaminen eli hyötyminen muiden panoksesta ilman omaa vaivannäköä. Usein on vaikea osoittaa, ketkä ovat olleet aktiivisesti mukana, ja keiden kaikkien kesken tehty tulos jakautuu. Virtuaalisuus edellyttää osapuolilta paitsi keskinäistä luottamusta, myös konkreettisia välineitä tulosten arviointiin. Ihmisten panoksen tekeminen mahdollisimman näkyväksi ja siitä palkitseminen on tärkeää sekä virtuaalisessa tiimityössä että intressilähtöisissä yhteisöissä.
Motivaatio
Peter Kollock esittää artikkelissaan The economies of online cooperation (1999) neljä tekijää, jotka selittävät ihmisten motivaatiota ottaa itse aktiivinen rooli ja välttää vapaamatkustamisen kiusaus. Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuden periaatteeseen: "Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin." Luonnollisesti käyttäjän tulee olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja siten hyötyä antamastaan panoksesta myös tulevaisuudessa.
Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on henkilökohtaisen maineen saavuttaminen omassa yhteisössä. Asiantuntemus palkitaan ajan myötä statuksella, jota toiset eivät voi kopioida tai jäljitellä. Huoli oman tietämyksen paljastamisesta ja siten korvattavissa olemisesta osoittautuu usein turhaksi. Työn kannustavuuden kannalta tärkeää on käyttäjän statuksen osoittaminen ja tekeminen mahdollisimman näkyväksi, sillä sosiaaliset merkit hukkuvat helposti informaation paljouteen.
Kolmas motivaation lähde on vaikuttamisen mahdollisuus. Osallistuessaan käyttäjä kokee, että hän pystyy vaikuttamaan ympäristöönsä, ja aktiivisuus yleensä kasvaa, jos jäsen havaitsee muuttaneensa ryhmää toiminnallaan. Neljäntenä voidaan mainita epäitsekäs hyvän tekemisen ulottuvuus: osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.
"Jos tiedät jotain, toki haluat jakaa sen niiden kanssa, jotka pähkäilevät samaa asiaa. Ei blogeissa tai foorumeilla kirjoitella palkkion toivossa, vaan koska se kuuluu tapoihin ja samalla vaivalla kaikki voivat hyötyä. Yhteisö tietää aina enemmän kuin sen yksittäiset jäsenet."
Puhtaasti hyväntahtoisuuden varaan ei virtuaaliyhteistyötä kuitenkaan tarvitse rakentaa. Esimerkiksi erilaiset maine- ja suositusjärjestelmät auttavat tekemään yksittäisen käyttäjän panoksesta näkyvän ja voivat tarvittaessa tukea palkitsemista.
Pimittämisen kulttuuri – vähän kuin itseäsi näivettäisit
Organisaatioissa esiintyy valtamuureja, jotka estävät päättävässä asemassa olevia hyväksymästä esitettyjä näkemyksiä tai muutosehdotuksia. Kuoliaaksi vaientamisen ongelma ei koske vain ylintä tai keskijohtoa, vaan kaikkia työntekijätasoja: jos teemme kaiken kuten ennenkin, aikaa ja vaivaa säästyy, eikä oma asema tule uhatuksi. Tämä ilmiö näyttäytyy konkreettisesti suhtautumisessamme virtuaalisuuden mukanaan tuomiin muutoksiin ja edellä kuvattuihin haasteisiin.
"Jotta voisimme räjäyttää virtuaalisuuden potentiaalin, käytännössä on ensin räjäytettävä organisaatiorakenteet."
Kuoreen sulkeutuminen voi lopulta olla organisaatioille kohtalokasta. Virtuaalisuuden pelisäännöt ovat valjenneet monelle perinteiselle yritykselle kantapään kautta. Muun muassa tuotevirheet, palvelun puutteet ja tiedot johdon ongelmista leviävät verkossa äärimmäisen nopeasti ja yrityksen näkökulmasta kontrolloimattomasti. Sen sijaan, että pyrittäisiin epätoivoisesti vaientamaan verkon äänitorvet, ne tulisi valjastaa myönteisessä mielessä osaksi omaa organisaatiota. Yhtenä lähtökohtana tähän ovat virtuaaliyhteisöt, jotka tarjoavat ihmisille mahdollisuuden osallistua ja vaikuttaa yli perinteisten ja virallisten rajojen. Yhteisöjen joukkovoima kumpuaa tiedon avoimuudesta ja kollektiivisesta hyödyntämisestä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)