Arvoisa vastaväittäjä, arvoisa kustos, hyvät kuulijat.
Tässä tilaisuudessa tarkastettavan työni otsikko on ”Knowledge sharing in virtual communities”, suomeksi ”Tiedon jakaminen virtuaaliyhteisöissä”.
Väitöskirjani on niin kutsuttu artikkeliväitöskirja. Työ koostuu seitsemästä tieteellisestä julkaisusta ja johdanto-osasta. Johdannossa esitellään työn tavoitteet, menetelmät ja tärkeimmät tulokset, sekä se laajempi teoreettinen keskustelu, mihin väitöstutkimuksellani haluan osallistua.
Kolme ensimmäistä julkaisua ovat kirjallisuuskatsaustyyppisiä ja loput neljä julkaisua perustuvat empiirisiin aineistoihin.
-------
Minulla oli kolme erityisen hyvää syytä kirjoittaa tämä väitöskirja.
Ensimmäinen on aiemman virtuaaliyhteisötutkimuksen puutteet: tutkimusta on tehty useilla eri tieteenaloilla, se on käsitteellisesti hajanaista ja kokonaiskuvan saaminen on vaikeaa. Olen tuonut tutkimuksessani yhteen eri lähestymistapoja virtuaaliyhteisöihin kokoamalla kirjallisuutta useilta ilmiön kannalta relevanteilta aloilta: organisaatiotutkimuksesta, tietojohtamisesta, markkinoinnin tutkimuksesta ja tietokonevälitteisen viestinnän tutkimuksesta.
Toinen syy väitöskirjan kirjoittamiseen oli tiedon jakamisen näkökulman puuttuminen aiemmasta tutkimuksesta lähes kokonaan. Tutkimusta yksilöiden motivaatiosta toimia virtuaaliyhteisöissä on tehty suhteellisen paljon, samoin jäsenten sitoutumisesta yhteisöön. Kuitenkin tutkimukseen on jäänyt useita aukkoja liittyen käsityksiin tiedosta ja sen jakamisesta: mitä sillä tarkoitetaan ja ennen kaikkea, mikä siitä tekee mahdollista?
Väitöskirjani avaa näitä kysymyksiä tarkastelemalla sitä, miten aiempi virtuaaliyhteisötutkimus on lähestynyt tiedon jakamista ja esimerkiksi hiljaisen tiedon roolia. Tuloksia suhteutetaan laajempaan teoreettiseen keskusteluun sekä kolmessa ensimmäisessä julkaisussa että tutkimuksen johdanto-osassa. Olen pitänyt erityisen tärkeänä virtuaaliyhteisöjen aiempaa näkyvämpää linkittämistä siihen tutkimukseen, mikä yhteisölliseen tiedon jakamiseen ennestään kytkeytyy, ja sen täydentämistä uusilla havainnoilla.
Kolmas syy väitöskirjan kirjoittamiseen oli henkilökohtainen kiinnostus, sillä Internet-välitteisten sosiaalisten yhteisöjen ymmärtäminen on ollut tavoitteeni sekä työssä tutkijana että muussa elämässä. Näin jo kauan ennen nykyistä web 2.0 –hypeä, jonka seurauksena monet pienemmät mutta aktiiviset virtuaaliyhteisöt ovat julkisessa keskustelussa hautautuneet Facebookin kaltaisten online-verkostopalvelujen alle. Virtuaaliyhteisöjen historia on tätä kehitystrendiä selkeästi pidempi ja sosiaalinen web on tuonut siihen uutta lisäväriä.
Määrittelen virtuaaliyhteisöt sosiaalisiksi ryhmittymiksi, online-verkostoiksi, jotka rakentuvat yhteisen kiinnostuksen ympärille ja joissa ihmiset ovat toistuvasti vuorovaikutuksessa keskenään hyödyntäen viestintäteknologian tarjoamia mahdollisuuksia.
----------
Väitöskirjani aihe on hyvin ajankohtainen: yhä suurempi osa sosiaalisesta vuorovaikutuksesta on Internet-välitteistä ja virtuaaliyhteisöt ovat laajentaneet perinteistä käsitystämme yhteisöstä. Tutkimusta sosiaalisen webin organisaatiokäytöstä erityisesti tiedon jakamisen näkökulmasta on toistaiseksi vähän.
Kun vielä vuosikymmenen takaisissa tutkimuksissa Internetin sosiaalisia tiloja pidettiin reaalielämää korvaavina keinotodellisuuksina, tutkimus on asteittain siirtynyt tarkastelemaan virtuaaliyhteisöjä muuta vuorovaikutusta ja olemassa olevia käytäntöjä täydentävänä yhteisöllisyyden muotona.
Joskus virtuaaliyhteisöt tarjoavat konkreettista todellisuuttakin kirkkaamman ikkunan ihmisten elämään sellaisena kuin elämä arjessa on: ne ovat tiloja, joissa ihmiset uskaltavat pukea ajatuksensa ja kokemuksensa sanoiksi ja olla sitä, mitä todella ovat. Kuten eräs tutkimukseen osallistunut äitien vertaistukiyhteisön jäsen kirjoitti: ”Nämä keskustelufoorumit ovat ainoa paikka, jossa voin sanoa, mitä oikeasti ajattelen.”
Tietokonevälitteisen viestinnän pitkä tutkimustraditio osoittaa, että kasvokkaiseen kanssakäymiseen verrattuna tasavertaisempi viestintätilanne antaa mahdollisuuden tuoda esiin uusia näkökulmia ja ideoita. Anonyymissa keskustelussa voidaan käsitellä sellaisia kysymyksiä, joita ihmiset eivät muuten tulisi nostaneeksi esille. Anonyymi osallistuminen on kuitenkin vasta puoli nettiä: tarpeet määrittävät myös valitut verkkoidentiteetit. Esimerkiksi käytäntöyhteisöissä, joissa on mahdollisuus profiloitua asiantuntijana ja jakaa tietoa muiden aiheesta kiinnostuneiden kanssa, ihmisille on luontevinta esiintyä omana itsenään.
Virtuaaliyhteisöille, niiden ymmärtämiselle ja systemaattiselle tutkimukselle on valtava sosiaalinen tilaus sekä liiketaloustieteessä että laajemmin yhteiskunnassa. Meillä ei ole varaa ylenkatsoa enempää ilmiötä, joka muovaa inhimillisen vuorovaikutuksen tapoja, mahdollistaa uudentyyppisiä sosiaalisia ja teknologisia innovaatioita ja kyseenalaistaa perinteiset hierarkiat. Väitän kuitenkin, että ilmiötä ymmärtääkseen on kohdistettava huomio ihmisiin ja heidän toimintaansa, ei teknologiaan.
-----------
Tänään tarkastettava väitöstutkimukseni asemoituu tietojohtamisen tutkimuskenttään. Tietojohtaminen määritellään tässä tutkimuksessa arvon luomiseksi tiedon avulla, mikä edellyttää tiedon luomista ja jakamista sisäisen ja ulkoisen yhteistyön keinoin.
Tietoperustaisen näkemyksen mukaisesti yritys voidaan ymmärtää joukoksi sosiaalisia yhteisöjä, jotka ovat samalla se konteksti, jossa tietoa luodaan ja jaetaan. Perinteisesti näiden yhteisöjen on nähty muodostuvan esimerkiksi yksiköistä tai tiimeistä. Internetin tuella on kuitenkin rakentunut sosiaalisia yhteisöjä, joissa yhteinen nimittäjä ei välttämättä ole maantieteellinen sijainti, organisaatio tai tiimi, vaan jaettu kiinnostuksen kohde. Korostankin, että virtuaaliyhteisöjen dynamiikan ymmärtäminen ja niiden hyödyntäminen on yritysten näkökulmasta tärkeä ja ajankohtainen kysymys. Ne avaavat mahdollisuuksia keskustella suoraan muiden asiantuntijoiden, käyttäjien ja asiakkaiden kanssa ja tukevat ajasta ja paikasta riippumatonta tiedon jakamista.
Viittaan väitöstutkimuksessani sosiotekniseen lähestymistapaan, jonka perusväite on, että viestintäteknologian hyödyntäminen on sidoksissa ympäröivään sosiaaliseen kontekstiin. Vastaavasti virtuaaliyhteisötkään eivät synny ja toimi tyhjiössä. Ne ovat itseorganisoituvia sosioteknisiä systeemejä, jotka ovat jatkuvassa vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa. Sosiotekninen lähestymistapa haastaa välinekeskeisen ajattelun, jossa yhteisöjä tarkastellaan saitteina tai alustoina, jotka käyttöönoton jälkeen pitäisi voida täyttää ihmisillä.
Riippumatta siitä, millaisesta yhteisöstä puhutaan, ei yhteisöä, tiedon jakamista ja sosiaalista pääomaa voida irrottaa toisistaan: nämä kolme kuuluvat kiinteästi yhteen. Etienne Wengerin mukaan tiedon jakaminen on yhteisöön kuulumisen luonnollinen sivutuote. Sosiaalinen pääoma puolestaan kuvaa sitä rakenteellista, relationaalista ja kognitiivista pääomaa jonka avulla yhteisö voi mobilisoitua. Sosiaalisen pääoman tutkimus havainnollistaa, kuinka rakenteelliset kytkökset tarjoavat mahdollisuuden, relationaaliset sidokset motivaation ja kognitiiviset kyvyt yhteisen kielen ja ymmärryksen jakaa tietoa yhteisössä. Sosiaalinen pääoma, yhteisöt ja tiedon jakaminen yhdessä aiemman virtuaaliyhteisötutkimuksen kanssa muodostavat tutkimukseni teoreettisen osion kivijalan.
Työni teoriaosuudessa pyrin myös pohjustamaan muita kuin relationaalisia motivaatiotekijöitä: millaisia henkilökohtaisia syitä ihmisillä on osallistua yhteisön toimintaan eli mitkä tekijät ohjaavat ja määrittävät sosiaalista vaihdantaa? Aiemman tutkimuksen perusteella sekä sisäiset että ulkoiset motivaatiotekijät ovat merkittävässä roolissa, kun halutaan ymmärtää tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä. Sisäinen motivaatio liittyy esimerkiksi auttamisen mielekkyyteen ja oppimiseen, ulkoinen motivaatio välineellisiin etuihin kuten rahallisiin palkkioihin, statukseen ja maineeseen yhteisössä.
Väitöstutkimuksessani Internetiä lähestytään joukkona sosiaalisen vuorovaikutuksen mahdollistavia teknologioita. Tutkimus on rajattu kolmeen nk. keskustelevaan teknologiaan, wikeihin, blogeihin ja keskustelufoorumeihin, jotka voivat tukea avointa ja läpinäkyvää ideointia, mielipiteiden ja kokemusten vaihtamista, kollaboratiivista sisällön tuottamista ja dokumentointia koko yhteisön tasolla.
-------------
Väitöstutkimukseni noudattaa kuvailevaa tutkimusstrategiaa. Tällainen strategia soveltuu erityisesti tilanteisiin, joissa pyritään rakentamaan teoreettista ja käsitteellistä perustaa aiemmin vähän tutkitulle ilmiölle.
Tutkimukseni empiirinen osuus muodostuu yksittäisistä case-tapauksista, yritysten ylläpitämistä virtuaaliyhteisöistä, joita on kolme. Tulokset on raportoitu neljässä itsenäisessä julkaisussa.
Aineisto on kerätty kahdesta yrityksestä, joista toinen toimii ICT-alalla ja toinen media-alalla. Empiiristä osuutta varten etsittiin informaatiorikkaita ja havainnollistavia caseja: aiheen tutkimus ja käytäntö ovat osoittaneet, että ICT- ja mediatoimiala ovat yritysten ylläpitämille virtuaaliyhteisöille luonnollisia kasvuympäristöjä.
Case-tapausten valinnassa on korostettu erityyppisten keskustelevien teknologioiden ja sekä sisäisten että ulkoisten virtuaaliyhteisöjen mukaan ottamista.
Tutkimuksen aineistot on analysoitu soveltaen laadullista sisällönanalyysia.
-----------
Koko väitöskirjani läpi kantava punainen lanka on ajatus siitä, että virtuaaliyhteisöt muodostuvat ja elävät aktiivisesta keskustelusta. Vastaavasti tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä tukevat erityisesti keskustelevat teknologiat.
Korostan, että viestintäteknologia ei luo virtuaaliyhteisöä, vaan keskusteluissa mukana olevat ihmiset. Samalla tuon esille, ettei ihmisten halukkuus jakaa osaamistaan ja tietoaan muille vielä merkitse sitä, että kyseessä olisi virtuaaliyhteisö. Tiedon jakaminen on aina kaksisuuntaista: tarvitaan myös kyky ja valmiudet vastaanottaa ja tulkita erilaisia viestejä. Tämä edellyttää tietoisuutta siitä kontekstista, jossa tietoa jaetaan, ja niistä ihmisistä, jotka sitä jakavat. Sosiaalisen pääoman rooli on siis jälleen keskeinen.
Virtuaaliyhteisöistä voidaan tunnistaa erilaisia tiedon jakamisen muotoja. Yksinkertaisimmillaan kyse on niin sanotun faktatiedon jakamisesta, esimerkiksi tieto uusista tuotteista tai tuotepäivityksistä. Toisaalta yksittäiset jäsenet voivat yhteisöissä reflektoida omia kokemuksiaan ja oppimistaan, jakaa ideoita ja vastaanottaa palautetta muilta.
Kolmantena voidaan vielä erottaa kollektiivinen tieto: jäsenet esimerkiksi kasvattavat toisiaan yhteisön tapoihin ja rakentavat sille omaa kulttuuria jaettujen tarinoiden ja episodien kautta. Tieto ilmenee yhteisön jäsenten toiminnassa.
Väitän tutkimuksessani, että tiedon jakamisen edellytyksiä virtuaaliyhteisöissä on aiemmassa tutkimuksessa tarkasteltu painottaen yksilöihin liittyviä tekijöitä.
Kuitenkin vasta kollektiivinen tieto tekee tiedon jakamisesta mahdollista yhteisön tasolla. Kollektiivinen tieto luo puitteet jäsenten keskinäiselle vuorovaikutukselle ja muodostaa yhteisön toimintaa ohjaavan ”näkymättömän rakenteen”. Se muodostuu jaetusta kontekstista, sosiaalisen pääoman eri ulottuvuuksista ja kullekin yhteisölle spesifistä kulttuurista. Lisäksi virtuaaliyhteisöt itseorganisoituvina systeemeinä ovat vuorovaikutuksessa laajemman sosiaalisen ympäristön ja sen kulttuurin ja normien kanssa.
Tutkimuksen keskeinen löydös onkin sosiaalisten tekijöiden ja organisaatiokulttuurin vaikutus tarkasteltaessa sitä, kuinka sosiaalisen webin teknologiat voivat tukea tiedon jakamista. Kontekstin vaikutus näiden teknologioiden hyödyntämiseen on erityisen ilmeinen, koska wikit ja blogit ovat organisaatiolle ”tabula rasa”: ympäröivä yhteisö muokkaa ja hyödyntää niitä itselleen parhaiten sopivalla tavalla.
Tutkimuksen akateemisena tuloksena on sosiotekninen viitekehys, jossa tiedon jakamisen edellytyksiä kuvataan liittyen yksilöihin, teknologiaan ja sosiaalisiin tekijöihin.
Tutkimuksen manageriaalisena johtopäätöksenä voidaan todeta, että virtuaaliyhteisöjen ylläpitämiseksi ja tiedon jakamisen edistämiseksi on tärkeää ruokkia jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta ja tukea yhteisten normien ja käytäntöjen muodostumista. Virtuaaliyhteisöjä ei luoda johdon mahtikäskyllä. Niitä syntyy sinne, missä ihmisillä on tarve löytää muita samoista asioista kiinnostuneita, ja missä heidän on mahdollista keskustella avoimesti keskenään. Jaettu tieto syntyy vuorovaikutuksessa ja sen rakentuminen vaatii paitsi aikaa, myös aktiivista osallistumista yhteisön toimintaan.
28.12.08
12.12.08
Viikko väitökseen
Koska olen tänään julkisesti väitöstiedottanut, on syytä liimata teksti tännekin. Copypasteaminen on nykyään ainoa tapa saada laiska ja väsynyt tutkija tuottamaan sisältöä henkilökohtaiseen blogiin. Ehkäpä yksilön motivaatio ei ole yksinään riittävää, kun samaan aikaan organisaatio ei kannusta ja palkitse jäseniään avoimesti jaetusta sisällöstä?
Tilaisuus on perjantaina 19.12. klo 12 yliopiston pommisuojassa. Sosiaalisen median edustajille ilmainen bussikuljetus Sammonlahdesta Skinnarilaan.
Väitöskirja: ”Knowledge sharing in virtual communities”
Väitöskirjassa tutkittiin Internetin tuella muodostuvia virtuaalisia yhteisöjä ja linkitettiin virtuaaliyhteisöt tietojohtamisen tutkimuskenttään. Akateemisen tutkimuksen piirissä aihe on suhteellisen tuore, ja etenkin nk. sosiaalisen webin hyödyntäminen organisaatioissa on hyvin ajankohtainen ja merkittävä ilmiö. Työn pääkysymyksenä on, mikä mahdollistaa tiedon jakamisen virtuaaliyhteisöissä.
Aiemmin tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä on tarkasteltu pääasiassa siitä näkökulmasta, mikä motivoi yksittäisiä ihmisiä osallistumaan, kirjoittamaan keskustelufoorumeille ja antamaan oman tiedollisen panoksensa yhteisön käyttöön. Tutkimuksessa väitetään, ettei tämä ole virtuaaliyhteisöjen toiminnan ymmärtämiseksi riittävää. Motivoituneiden yksilöiden lisäksi yhteisö tarvitsee jaettua tietoa, joka luo niiden olemassaololle perustan ja rakenteen. Tällaista tietoa on esimerkiksi kullekin yhteisölle ominainen kieli.
Lisäksi tutkimuksessa tuodaan esille aiemman tutkimuksen voimakas teknologialähtöisyys: keskustelevien teknologioiden eli wikien, blogien ja keskustelufoorumien olemassaolon nähdään ratkaisevan tiedon jakamiseen liittyviä ongelmia organisaatioissa. Pelkkä teknologian helppo saatavuus ei kuitenkaan muodosta virtuaaliyhteisöä ja ilman yhteisöä on vaikeaa luoda otollisia olosuhteita tiedon jakamiseen. Ratkaisevaa on, kuinka ihmiset haluavat hyödyntää sosiaalisen webin mahdollisuuksia ja millä tavoin he ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Tutkimuksen keskeinen löydös onkin sosiaalisten tekijöiden ja organisaatiokulttuurin vaikutus tarkasteltaessa sitä, kuinka sosiaalisen webin teknologiat voivat tukea tiedon jakamista sekä organisaation sisällä että yhteistyössä asiakkaiden kanssa.
Virtuaaliyhteisöjä ei luoda johdon mahtikäskyllä. Niitä syntyy sinne, missä ihmisillä on tarve löytää muita samoista asioista kiinnostuneita, ja missä heidän on mahdollista keskustella avoimesti keskenään. Jaettu tieto syntyy vuorovaikutuksessa ja vaatii aikaa rakentuakseen. Yhteisöjä ylläpitävien yritysten näkökulmasta tärkeää on ruokkia jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tukea yhteisten normien ja käytäntöjen muodostumista.
Tutkimus on artikkeliväitöskirja, joka koostuu seitsemästä tieteellisestä julkaisusta ja yhteenveto-osasta. Kolme artikkelia on luonteeltaan kirjallisuuskatsaustyyppisiä ja loput neljä artikkelia perustuvat kolmeen tapaustutkimukseen virtuaaliyhteisöistä. Työn aineisto on kerätty laadullisia tutkimusmenetelmiä käyttäen kahdesta yrityksestä. Tutkituista virtuaaliyhteisöistä yksi edustaa organisaation sisäistä yhteisöä ja kaksi kaikille avointa muuta yhteisöä.
Tutkimuksen akateemisena tuloksena on sosiotekninen viitekehys, jossa tiedon jakamisen edellytyksiä kuvataan liittyen yksilöihin, teknologiaan ja sosiaalisiin tekijöihin.
Tilaisuus on perjantaina 19.12. klo 12 yliopiston pommisuojassa. Sosiaalisen median edustajille ilmainen bussikuljetus Sammonlahdesta Skinnarilaan.
Väitöskirja: ”Knowledge sharing in virtual communities”
Väitöskirjassa tutkittiin Internetin tuella muodostuvia virtuaalisia yhteisöjä ja linkitettiin virtuaaliyhteisöt tietojohtamisen tutkimuskenttään. Akateemisen tutkimuksen piirissä aihe on suhteellisen tuore, ja etenkin nk. sosiaalisen webin hyödyntäminen organisaatioissa on hyvin ajankohtainen ja merkittävä ilmiö. Työn pääkysymyksenä on, mikä mahdollistaa tiedon jakamisen virtuaaliyhteisöissä.
Aiemmin tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä on tarkasteltu pääasiassa siitä näkökulmasta, mikä motivoi yksittäisiä ihmisiä osallistumaan, kirjoittamaan keskustelufoorumeille ja antamaan oman tiedollisen panoksensa yhteisön käyttöön. Tutkimuksessa väitetään, ettei tämä ole virtuaaliyhteisöjen toiminnan ymmärtämiseksi riittävää. Motivoituneiden yksilöiden lisäksi yhteisö tarvitsee jaettua tietoa, joka luo niiden olemassaololle perustan ja rakenteen. Tällaista tietoa on esimerkiksi kullekin yhteisölle ominainen kieli.
Lisäksi tutkimuksessa tuodaan esille aiemman tutkimuksen voimakas teknologialähtöisyys: keskustelevien teknologioiden eli wikien, blogien ja keskustelufoorumien olemassaolon nähdään ratkaisevan tiedon jakamiseen liittyviä ongelmia organisaatioissa. Pelkkä teknologian helppo saatavuus ei kuitenkaan muodosta virtuaaliyhteisöä ja ilman yhteisöä on vaikeaa luoda otollisia olosuhteita tiedon jakamiseen. Ratkaisevaa on, kuinka ihmiset haluavat hyödyntää sosiaalisen webin mahdollisuuksia ja millä tavoin he ovat vuorovaikutuksessa keskenään.
Tutkimuksen keskeinen löydös onkin sosiaalisten tekijöiden ja organisaatiokulttuurin vaikutus tarkasteltaessa sitä, kuinka sosiaalisen webin teknologiat voivat tukea tiedon jakamista sekä organisaation sisällä että yhteistyössä asiakkaiden kanssa.
Virtuaaliyhteisöjä ei luoda johdon mahtikäskyllä. Niitä syntyy sinne, missä ihmisillä on tarve löytää muita samoista asioista kiinnostuneita, ja missä heidän on mahdollista keskustella avoimesti keskenään. Jaettu tieto syntyy vuorovaikutuksessa ja vaatii aikaa rakentuakseen. Yhteisöjä ylläpitävien yritysten näkökulmasta tärkeää on ruokkia jäsenten yhteenkuuluvuuden tunnetta, ja tukea yhteisten normien ja käytäntöjen muodostumista.
Tutkimus on artikkeliväitöskirja, joka koostuu seitsemästä tieteellisestä julkaisusta ja yhteenveto-osasta. Kolme artikkelia on luonteeltaan kirjallisuuskatsaustyyppisiä ja loput neljä artikkelia perustuvat kolmeen tapaustutkimukseen virtuaaliyhteisöistä. Työn aineisto on kerätty laadullisia tutkimusmenetelmiä käyttäen kahdesta yrityksestä. Tutkituista virtuaaliyhteisöistä yksi edustaa organisaation sisäistä yhteisöä ja kaksi kaikille avointa muuta yhteisöä.
Tutkimuksen akateemisena tuloksena on sosiotekninen viitekehys, jossa tiedon jakamisen edellytyksiä kuvataan liittyen yksilöihin, teknologiaan ja sosiaalisiin tekijöihin.
13.8.08
Suomalaistutkimus nettiyhteisöllisyydestä
Ulla Heinosen väitöskirja "Sähköinen yhteisöllisyys. Kokemuksia vapaa-ajan, työn ja koulutuksen yhteisöistä verkossa" tarkastetaan lauantaina 16.8.
3.8.08
Elämä 2.0
Väitöskirjan käsikirjoitus 1.0 on saatettu maailmalle ja jonkinasteinen loma vietetty, mikä antoi aiheen kirjoituksen otsikkoon.
En tiedä, miksi en ole saanut kolmeen kuukauteen aikaiseksi päivittää Verkkoyhteisöjä. Todennäköisin selitys on nk. itseään ruokkiva blogitakalukko: kynnys kirjoittaa jotain järjellistä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Vielä todennäköisempää on, ettei mitään selitystä löydy, kuten ei Facebookin deaktivoimiseen tai punttisalikäyntien välttelyynkään.
Sitten viime kirjoittaman olen ollut tekemässä sekä konferenssi- että journal-versioita median virtuaalisista asiakasyhteisöistä, ja saanut IJWBC:stä hyväksynnän review-paperille, joka käsitteli tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä ja menee siis yksi yhteen koko väitöksen kanssa. Syksy jatkuu kahden järjellisen artikkelin ja yhden järjettömän artikkelin (trust) parissa sekä tulevia projektitöitä viritellessä.
Tämä on muuten Verkkoyhteisöjen kahdessadas postaus. Pitkään haudutettu ja kiireettä kypsynyt.
En tiedä, miksi en ole saanut kolmeen kuukauteen aikaiseksi päivittää Verkkoyhteisöjä. Todennäköisin selitys on nk. itseään ruokkiva blogitakalukko: kynnys kirjoittaa jotain järjellistä kasvaa koko ajan suuremmaksi. Vielä todennäköisempää on, ettei mitään selitystä löydy, kuten ei Facebookin deaktivoimiseen tai punttisalikäyntien välttelyynkään.
Sitten viime kirjoittaman olen ollut tekemässä sekä konferenssi- että journal-versioita median virtuaalisista asiakasyhteisöistä, ja saanut IJWBC:stä hyväksynnän review-paperille, joka käsitteli tiedon jakamista virtuaaliyhteisöissä ja menee siis yksi yhteen koko väitöksen kanssa. Syksy jatkuu kahden järjellisen artikkelin ja yhden järjettömän artikkelin (trust) parissa sekä tulevia projektitöitä viritellessä.
Tämä on muuten Verkkoyhteisöjen kahdessadas postaus. Pitkään haudutettu ja kiireettä kypsynyt.
11.4.08
Call for papers: social networks and Web 2.0
Nopeimmat kirjoittajat ehtivät vielä laittaa abstraktiehdotuksen Electronic Commerce Research and Applications -lehden Special Issueen "Social Networks and Web 2.0", jossa deadline 15.4. ja valmiille papereille 15.6.
Käsitehäröily jatkuu myös esitetyissä teemoissa: web-yhteisöjä, e-yhteisöjä vai online-yhteisöjä? Tai ehkei sittenkään?
MISQ:n virtual world -erikoisnumeron tapaan joudun passaamaan tämän julkaisumahdollisuuden väitöskirjan takia. Mutta tärkeintä on, että myös kovatasoista tutkimusta on tekeillä, ei siis pelkkää konferenssihuttua. Ja toivottavasti näemme papereissa muitakin maailmoja kuin open source -yhteisöt, Wikipedia ja nettihuutokaupat.
Käsitehäröily jatkuu myös esitetyissä teemoissa: web-yhteisöjä, e-yhteisöjä vai online-yhteisöjä? Tai ehkei sittenkään?
MISQ:n virtual world -erikoisnumeron tapaan joudun passaamaan tämän julkaisumahdollisuuden väitöskirjan takia. Mutta tärkeintä on, että myös kovatasoista tutkimusta on tekeillä, ei siis pelkkää konferenssihuttua. Ja toivottavasti näemme papereissa muitakin maailmoja kuin open source -yhteisöt, Wikipedia ja nettihuutokaupat.
8.4.08
Osallistukaa, perkule
Kevätväsymyksestä huolimatta aamukahvilla hymyilytti. Syynä oli Miska Rantasen (HS 8.4. A6) uutisanalyysi "Ja nyt saatte keskustella", joka arvioi valtionhallinnon keskustelufoorumi otakantaa.fi:n tähänastista taivalta.
Kirjoitus palautti elävästi mieleeni graduvaiheen vuonna 2003 ja silloiset seikkailut suomalaisen e-demokratian maailmassa - mitä tuo hämärä termi sitten ikinä tarkoittakaan. Tuolloin kuulin otakantaa.fi -sivustosta ensimmäistä kertaa ja raportoimmepa siitä jopa kansalaisten osallistumista ja vaikuttamista käsittelevässä tutkimuspaperissa, mutta henkilökohtaiset käyttökokemukset jäivät niukoiksi. En siis ota kantaa palveluun vaan yleisemmin ilmiöön.
Olen tullut useaan kertaan kirjoittaneeksi blogissani, kuinka avoimuutta ei synny pakottamalla ja kuinka muka-yhteisöllistä toimintatapaa ei voi väkisin viedä ympäristöön, johon se ei sovi. Toistettakoon nämä lauseet taas kerran. Syitä on tässä vuosien varrella tullut tutkittua ja pohdittua, eikä vähäisin ei ole vallan säilyttäminen. Mikään ei ole niin vaivatonta kuin kirjoittaa selvitys organisaatiokulttuurin muuttamisen tarpeista ja olla samaan aikaan itse täysin muuttumaton.
En haluaisi kuulostaa kliseiseltä saati ennakkoluuloiselta, mutta julkisen sektorin hallintokoneisto on viimeinen instanssi tässä maailmassa, joka oppii hyödyntämään verkkoa sosiaalisiin tarkoituksiin - ei siis pelkästään jakelemaan sähköpostilla muistioita. Jopa yliopistot, nuo kansan korkeimmat sivistyslaitokset, vilisevät ihmisiä, jotka eivät erota blogia www-sivusta tai osaa kirjoittaa keskustelufoorumille. Ja miksipä he niin haluaisivatkaan tehdä?
Kuten Rantanen toteaa, hallinnon hankkeista saa kyllä keskustella, kunhan keskustelu käydään päätöksenteon jälkeen. Varmin tapa välttyä vaivannäöltä on tekeytyä tyhmäksi, eikä sen oivaltamiseksi tarvitse edes katsoa Kyllä, herra ministeri -sarjaa.
Kirjoituksessa viitataan oikeusministeriön esitykseen Sähköisen kuulemisen kehittäminen valtionhallinnossa, joka on luettavissa OM:n sivuilla.
Nostan esille vain yhden pelottavan kohdan sivulta 44, Toimenpide-ehdotukset: "Osallistumisympäristö pitää sisällään vuorovaikutuksen ja kuulemisen ylläpidetyn sähköisen työpöydän sisällöt ja välineet sekä käytön tuen. Kokoavalla sivustolla olisi myös käyttöön houkuttelevia sovelmia, kuten pelejä, tietokilpailuja, videoita ja muuta viihteellis-asiallista sisältöä esimerkiksi julkishallinnon ja sen päätöksentekojärjestelmän toiminnasta ja osallistumisen merkityksestä."
Video kunnanvaltuuston kokouksesta, jossa vatvotaan asemakaavamuutosta kolme tuntia? Peli, jossa heitetään ministeriä kananmunalla? Kävijäryntäys on taattu, aivan kuten maakuntalehdessä, jonka verkkopalvelussa voi pelata sudokua.
Esitystä lukiessaan muuttuu tahtomattaan kyyniseksi. Jos asiat haluaa kääntää hyvin päin, suosittelisin päätöksentekijöille tutustumista siihen keskusteluun, jota verkossa käydään jo nyt. Siitä voi oppia, siihen voi osallistua, ja parantaa näin sekä viestinnällistä että ammatillista kompetenssiaan. Maailman tylsimmänkin asian ympärille voi verkossa rakentua yhteisö, mutta sitä ei synnytetä toimenpide-esityksillä, vaan osoittamalla aitoa kiinnostusta, keskustelemalla ja kuuntelemalla.
Konkreettisesti: niin kauan kuin meillä ei ole edes toimivia sähköisiä lomakkeita, miten voisi olla aktiivista kansalaiskeskustelua jonkin ylhäältä annetun sateenvarjon suojissa?
Entä ottaisikohan jokin ministeriö yhden tohtorin töihin laatimaan lisää syvällisiä selvityksiä netin yhteisöllisyydestä? Näen jo sieluni silmin itseni kehittämässä takamus edellä "osallistavia palveluja", kun ensin olen viisi vuotta tutkinut niitä ja oppinut, ettei niin kannata tehdä.
Eikä se olisi ensimmäinen kerta. Olinhan vuosia sitten kesätöissä, jossa sain tehtäväksi laatia valtion virastoille euron käyttöönoton ohjeistusta käsittelevän sivuston. Mukaan haluttiin myös kaikille avoin keskustelufoorumi ja sinne eri aihepiirit. Syyssateiden jo langettua maahan kävin kaiholla katselemassa luomiani sivuja.
Keskustelufoorumilla ei ollut ainuttakaan viestiä.
Kirjoitus palautti elävästi mieleeni graduvaiheen vuonna 2003 ja silloiset seikkailut suomalaisen e-demokratian maailmassa - mitä tuo hämärä termi sitten ikinä tarkoittakaan. Tuolloin kuulin otakantaa.fi -sivustosta ensimmäistä kertaa ja raportoimmepa siitä jopa kansalaisten osallistumista ja vaikuttamista käsittelevässä tutkimuspaperissa, mutta henkilökohtaiset käyttökokemukset jäivät niukoiksi. En siis ota kantaa palveluun vaan yleisemmin ilmiöön.
Olen tullut useaan kertaan kirjoittaneeksi blogissani, kuinka avoimuutta ei synny pakottamalla ja kuinka muka-yhteisöllistä toimintatapaa ei voi väkisin viedä ympäristöön, johon se ei sovi. Toistettakoon nämä lauseet taas kerran. Syitä on tässä vuosien varrella tullut tutkittua ja pohdittua, eikä vähäisin ei ole vallan säilyttäminen. Mikään ei ole niin vaivatonta kuin kirjoittaa selvitys organisaatiokulttuurin muuttamisen tarpeista ja olla samaan aikaan itse täysin muuttumaton.
En haluaisi kuulostaa kliseiseltä saati ennakkoluuloiselta, mutta julkisen sektorin hallintokoneisto on viimeinen instanssi tässä maailmassa, joka oppii hyödyntämään verkkoa sosiaalisiin tarkoituksiin - ei siis pelkästään jakelemaan sähköpostilla muistioita. Jopa yliopistot, nuo kansan korkeimmat sivistyslaitokset, vilisevät ihmisiä, jotka eivät erota blogia www-sivusta tai osaa kirjoittaa keskustelufoorumille. Ja miksipä he niin haluaisivatkaan tehdä?
Kuten Rantanen toteaa, hallinnon hankkeista saa kyllä keskustella, kunhan keskustelu käydään päätöksenteon jälkeen. Varmin tapa välttyä vaivannäöltä on tekeytyä tyhmäksi, eikä sen oivaltamiseksi tarvitse edes katsoa Kyllä, herra ministeri -sarjaa.
Kirjoituksessa viitataan oikeusministeriön esitykseen Sähköisen kuulemisen kehittäminen valtionhallinnossa, joka on luettavissa OM:n sivuilla.
Nostan esille vain yhden pelottavan kohdan sivulta 44, Toimenpide-ehdotukset: "Osallistumisympäristö pitää sisällään vuorovaikutuksen ja kuulemisen ylläpidetyn sähköisen työpöydän sisällöt ja välineet sekä käytön tuen. Kokoavalla sivustolla olisi myös käyttöön houkuttelevia sovelmia, kuten pelejä, tietokilpailuja, videoita ja muuta viihteellis-asiallista sisältöä esimerkiksi julkishallinnon ja sen päätöksentekojärjestelmän toiminnasta ja osallistumisen merkityksestä."
Video kunnanvaltuuston kokouksesta, jossa vatvotaan asemakaavamuutosta kolme tuntia? Peli, jossa heitetään ministeriä kananmunalla? Kävijäryntäys on taattu, aivan kuten maakuntalehdessä, jonka verkkopalvelussa voi pelata sudokua.
Esitystä lukiessaan muuttuu tahtomattaan kyyniseksi. Jos asiat haluaa kääntää hyvin päin, suosittelisin päätöksentekijöille tutustumista siihen keskusteluun, jota verkossa käydään jo nyt. Siitä voi oppia, siihen voi osallistua, ja parantaa näin sekä viestinnällistä että ammatillista kompetenssiaan. Maailman tylsimmänkin asian ympärille voi verkossa rakentua yhteisö, mutta sitä ei synnytetä toimenpide-esityksillä, vaan osoittamalla aitoa kiinnostusta, keskustelemalla ja kuuntelemalla.
Konkreettisesti: niin kauan kuin meillä ei ole edes toimivia sähköisiä lomakkeita, miten voisi olla aktiivista kansalaiskeskustelua jonkin ylhäältä annetun sateenvarjon suojissa?
Entä ottaisikohan jokin ministeriö yhden tohtorin töihin laatimaan lisää syvällisiä selvityksiä netin yhteisöllisyydestä? Näen jo sieluni silmin itseni kehittämässä takamus edellä "osallistavia palveluja", kun ensin olen viisi vuotta tutkinut niitä ja oppinut, ettei niin kannata tehdä.
Eikä se olisi ensimmäinen kerta. Olinhan vuosia sitten kesätöissä, jossa sain tehtäväksi laatia valtion virastoille euron käyttöönoton ohjeistusta käsittelevän sivuston. Mukaan haluttiin myös kaikille avoin keskustelufoorumi ja sinne eri aihepiirit. Syyssateiden jo langettua maahan kävin kaiholla katselemassa luomiani sivuja.
Keskustelufoorumilla ei ollut ainuttakaan viestiä.
21.3.08
Wanted: elämä
Koska pänttäysmoodi jäi artikkelien kahlaamisesta päälle, tulin eilen lukeneeksi paikallisen kaupunkilehden poikkeuksellisen tarkkaan. Seurakuntapalstalta poimin talteen oheisen ilmoituksen.
Rauhallista pääsiäistä!
Rauhallista pääsiäistä!
20.3.08
Syiden seurauksia
Kollegani taannoinen vastaväittäjä, professori Picard kirjoittaa Media Business -blogissaan, että perinteisen median nk. ongelmien syyksi yleensä diagnosoidaan Internet ja nuoret. Picardin mukaan oletus on väärä, sillä median pirstaloituminen on ilmiönä vanhempi kuin populaarinetti.
Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).
Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".
Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.
Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.
Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).
Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".
Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.
Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.
18.3.08
Asiablogeissa pohditaan taas
En tullut sunnuntaina tarttuneeksi näppäimistöön, kun Esa Mäkisen HS-artikkeli blogien viihteellisyydestä herätti verkossa värikästä keskustelua. Tämänpäiväinen jatko-osa eli uutisanalyysi heittää (tarkoituksellisesti) lisää vettä kiukaalle. Lehtiversion otsikko kuuluu "Valtamedia väittää, asiablogit haukkuvat" (HS 18.3.2008, C1).
Mäkisen mukaan
"Blogimaailmassa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että blogien merkittävyys ei synny suosiosta, vaan verkoston muodostamasta kriittisestä massasta. Blogit nostavat aiheita esiin, ja kun riittävän moni tekee niin, valtamedia tarttuu niihin."
Jäin ihmettelemään, miksi blogien uskottavuus olisi jotenkin sidoksissa siihen, että valtamedia tarttuu blogeissa käsiteltäviin aiheisiin. Ettei kyseessä vain olisi ihan perinteinen väärinkäsitys - debatoivat osapuolet puhuvat toistensa ohi?
Koska en tunne journalismin maailmaa saati osaa määritellä kansalaisjournalismia, en lähesty aihetta medianokittelun näkökulmasta vaan tutkijana ja tietotyöntekijänä. Asiablogi on tapa reflektoida omaa ajattelua ja vastaanottaa palautetta, nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia, kritisoida ärsyttäviä ilmiöitä, motivoida oppimista, edistää relevantin informaation löytämistä, kertoa tarinoita, brandata itseään kirjoittajana, dokumentoida tehtyä työtä ja ennen kaikkea tiedottaa siitä kollegoille tavalla, joka antaa vastaanottajalle mahdollisuuden kontrolloida vastaanottamaansa tietotulvaa.
Kaikki tämä vain parin klikkauksen hinnalla. Minusta edellä on jo kohtuullinen joukko merkittävyyden kriteereitä, enkä todellakaan odota, että tekstieni pitäisi päätyä johonkin seuraavan päivän lehdistä.
Väite siitä, että julkaisemisen helppous olisi ainoa blogeja muista kanavista erotteleva tekijä, osuu harhaan unohtaessaan kokonaan vastaanottajan; siis sen, joka lopulta määrittää, onko sanomisillamme merkitystä vai ei.
Blogien enemmistön viihteellisyys tuskin ihmetyttää enää ketään, ainakaan sellaista joka on elävässä elämässä tutustunut juorulehtien ja huuhaaohjelmien lukija- ja katsojalukuihin. Verkko kun ei ole elämisen korvike vaan jatke. Kuitenkin jaksan toistuvasti ihailla niitä, jotka oikeasti tekevät jotain itse ja vieläpä vaivautuvat kertomaan siitä muille kattavasti dokumentoiden, sen sijaan että tuijottaisivat illat pitkät muiden tuottamaa roskasisältöä.
Toimittaja Mäkiseltä toivoisi myös kannanottoa siihen, miksi leivonta- ja muotiblogit ovat viihdettä, mutta Hesarin ruoka- ja muotisivut journalismia.
Mäkinen osuu oikeaan siinä, että asiablogien nostamat aiheet ovat usein teknologiaan (ja mediaan) keskittyviä - ilmiö, johon olen aiemmin viitannut "härpäkebloggaamisena". Se taas on nettikulttuurin hallitseva ominaisuus, ei sairaus, joka olisi jotenkin erityisesti blogien aiheuttama. Nettiyhteisöjen ja ohjelmistokehityksen yhteinen historia on pitkä ja vivahteikas, ja syyt lienevät kaikkien tiedossa. "You cannot operate a human eye on the Internet", sanoisivat Hung & Nichani (2002).
Muutoksia kuitenkin tapahtuu, ja ajan kuluessa laajenee myös niiden alakulttuurien ja aiheiden kirjo, joita blogit edustavat. Siihen tarvitaan kuitenkin paitsi osaamista, myös asenteiden tuulettamista.
Mäkisen mukaan
"Blogimaailmassa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että blogien merkittävyys ei synny suosiosta, vaan verkoston muodostamasta kriittisestä massasta. Blogit nostavat aiheita esiin, ja kun riittävän moni tekee niin, valtamedia tarttuu niihin."
Jäin ihmettelemään, miksi blogien uskottavuus olisi jotenkin sidoksissa siihen, että valtamedia tarttuu blogeissa käsiteltäviin aiheisiin. Ettei kyseessä vain olisi ihan perinteinen väärinkäsitys - debatoivat osapuolet puhuvat toistensa ohi?
Koska en tunne journalismin maailmaa saati osaa määritellä kansalaisjournalismia, en lähesty aihetta medianokittelun näkökulmasta vaan tutkijana ja tietotyöntekijänä. Asiablogi on tapa reflektoida omaa ajattelua ja vastaanottaa palautetta, nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia, kritisoida ärsyttäviä ilmiöitä, motivoida oppimista, edistää relevantin informaation löytämistä, kertoa tarinoita, brandata itseään kirjoittajana, dokumentoida tehtyä työtä ja ennen kaikkea tiedottaa siitä kollegoille tavalla, joka antaa vastaanottajalle mahdollisuuden kontrolloida vastaanottamaansa tietotulvaa.
Kaikki tämä vain parin klikkauksen hinnalla. Minusta edellä on jo kohtuullinen joukko merkittävyyden kriteereitä, enkä todellakaan odota, että tekstieni pitäisi päätyä johonkin seuraavan päivän lehdistä.
Väite siitä, että julkaisemisen helppous olisi ainoa blogeja muista kanavista erotteleva tekijä, osuu harhaan unohtaessaan kokonaan vastaanottajan; siis sen, joka lopulta määrittää, onko sanomisillamme merkitystä vai ei.
Blogien enemmistön viihteellisyys tuskin ihmetyttää enää ketään, ainakaan sellaista joka on elävässä elämässä tutustunut juorulehtien ja huuhaaohjelmien lukija- ja katsojalukuihin. Verkko kun ei ole elämisen korvike vaan jatke. Kuitenkin jaksan toistuvasti ihailla niitä, jotka oikeasti tekevät jotain itse ja vieläpä vaivautuvat kertomaan siitä muille kattavasti dokumentoiden, sen sijaan että tuijottaisivat illat pitkät muiden tuottamaa roskasisältöä.
Toimittaja Mäkiseltä toivoisi myös kannanottoa siihen, miksi leivonta- ja muotiblogit ovat viihdettä, mutta Hesarin ruoka- ja muotisivut journalismia.
Mäkinen osuu oikeaan siinä, että asiablogien nostamat aiheet ovat usein teknologiaan (ja mediaan) keskittyviä - ilmiö, johon olen aiemmin viitannut "härpäkebloggaamisena". Se taas on nettikulttuurin hallitseva ominaisuus, ei sairaus, joka olisi jotenkin erityisesti blogien aiheuttama. Nettiyhteisöjen ja ohjelmistokehityksen yhteinen historia on pitkä ja vivahteikas, ja syyt lienevät kaikkien tiedossa. "You cannot operate a human eye on the Internet", sanoisivat Hung & Nichani (2002).
Muutoksia kuitenkin tapahtuu, ja ajan kuluessa laajenee myös niiden alakulttuurien ja aiheiden kirjo, joita blogit edustavat. Siihen tarvitaan kuitenkin paitsi osaamista, myös asenteiden tuulettamista.
5.3.08
Ja taas, ja siis
Jos haluaa hämmentyä, suosittelen keinoksi HETKY-lehden teemanumeroa sosiaalisesta mediasta. Se käsittelee yhteisöjen ja verkostojen suhdetta, suomalaisia blogeja, sosiaalisen median yrityssovelluksia ja virtuaalisia organisaatioita tavalla, joka on kuin muinaisesta seminaarista: päivän päätteeksi jäljellä ovat samat kysymykset kuin ennen tilaisuutta. Myönteistä toki on, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatit ja kontaktit kunnostautuvat terävien tekstien laatijoina. Aihealue vain on rajattomuudessaan mahdoton ja muistuttaa kroonista tsunamia - koskaan se ei lakkaa vyörymästä, vaikka kaikki lakosi ympäriltä.
Mutta keskittyvä lukeminen herättää ajatuksia, ja tässä ajatus opinnäytteen aihetta tai muuta jutun juurta etsivälle. T.D. Wilsonin klassisen provokatiivinen artikkeli "The nonsense of knowledge management" on paitsi hauska, myös hyvä vertailukohta nettitutkijoille. Sen perusviestihän on, että vuosituhannen vaihteen KM-hypen aikana tutkijat ja konsultit alkoivat kuin yhdestä suusta käyttää informaatiosta termiä "knowledge", koska se kuulosti hienommalta, ja lisäksi sitä oli tarkoitus pystyä johtamaan implementoimalla teknisiä järjestelmiä. (Tietysti Wilsonillakin on heikkoutensa, kuten puhtaasti yksilökeskeinen tietonäkemys, jossa vuorovaikutusta jäsentävät käytännöt jäävät paitsioon.)
Kun Wilsonin argumentaatio-opit on sisäistetty, ei muuta kuin seulomaan konsulttifirmojen sivustoja ja tieteellisiä raportteja aiheesta Web 2.0 ja yhteisöllisyys.
Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?
Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi. Vielä en tiedä, mitä teen, mutta kasvaminen tietojohtamisen oppeihin on opettanut jos ei muuta niin sen, että ainoa välttämätön asia ihmisenä kasvamisessa on muutos. Kaksitoista vuotta yliopistomaailmaa on pitkä aika yhdelle pitkän linjan opiskelijalle. Onneksi kirjoitustaitoni ei sentään päässyt häviämään.
Viime viikot olen ikävöinyt perusopiskeluaikaista osa-aikatyötä siivoojana. Havaitsin välittömästi aikaansaannokseni, ja kun olin hyötyliikunnan hengessä saanut rappukäytävät puhtaaksi, lähdin kotiin. Kertaakaan en joutunut ottamaan lähtiessäni puolta siivouskomerollista tavaraa mukaan tai heräämään yöllä miettimään, olisiko lihamyllyn pesemisen ja lattian liukkauden välillä sittenkin yhteys. Koko aikana kukaan ei tullut sanomaan tai vihjailemaan, että lafkamme työntekijät käyttävät väärän mallista harjaa, joka ei ole siivousteknisesti tarpeeksi uskottava. En joutunut miettimään, saanko palkkaa vielä ensi vuonnakin, ja kuka sen maksaa.
En myöskään pitänyt siivousblogia, johon olisin kirjoittanut vihaisia tekstejä.
Mutta keskittyvä lukeminen herättää ajatuksia, ja tässä ajatus opinnäytteen aihetta tai muuta jutun juurta etsivälle. T.D. Wilsonin klassisen provokatiivinen artikkeli "The nonsense of knowledge management" on paitsi hauska, myös hyvä vertailukohta nettitutkijoille. Sen perusviestihän on, että vuosituhannen vaihteen KM-hypen aikana tutkijat ja konsultit alkoivat kuin yhdestä suusta käyttää informaatiosta termiä "knowledge", koska se kuulosti hienommalta, ja lisäksi sitä oli tarkoitus pystyä johtamaan implementoimalla teknisiä järjestelmiä. (Tietysti Wilsonillakin on heikkoutensa, kuten puhtaasti yksilökeskeinen tietonäkemys, jossa vuorovaikutusta jäsentävät käytännöt jäävät paitsioon.)
Kun Wilsonin argumentaatio-opit on sisäistetty, ei muuta kuin seulomaan konsulttifirmojen sivustoja ja tieteellisiä raportteja aiheesta Web 2.0 ja yhteisöllisyys.
Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?
Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi. Vielä en tiedä, mitä teen, mutta kasvaminen tietojohtamisen oppeihin on opettanut jos ei muuta niin sen, että ainoa välttämätön asia ihmisenä kasvamisessa on muutos. Kaksitoista vuotta yliopistomaailmaa on pitkä aika yhdelle pitkän linjan opiskelijalle. Onneksi kirjoitustaitoni ei sentään päässyt häviämään.
Viime viikot olen ikävöinyt perusopiskeluaikaista osa-aikatyötä siivoojana. Havaitsin välittömästi aikaansaannokseni, ja kun olin hyötyliikunnan hengessä saanut rappukäytävät puhtaaksi, lähdin kotiin. Kertaakaan en joutunut ottamaan lähtiessäni puolta siivouskomerollista tavaraa mukaan tai heräämään yöllä miettimään, olisiko lihamyllyn pesemisen ja lattian liukkauden välillä sittenkin yhteys. Koko aikana kukaan ei tullut sanomaan tai vihjailemaan, että lafkamme työntekijät käyttävät väärän mallista harjaa, joka ei ole siivousteknisesti tarpeeksi uskottava. En joutunut miettimään, saanko palkkaa vielä ensi vuonnakin, ja kuka sen maksaa.
En myöskään pitänyt siivousblogia, johon olisin kirjoittanut vihaisia tekstejä.
4.3.08
Netin huvipuistoista ja hiekkalaatikoista
Digitoday:ssa Mika Lahdensivu viittasi ruotsalaisten hiipuvaan yhteisöpalveluintoon. Juttuun lisäämäni kommentti mahdollisesta palaamisesta perinteisiin nettiyhteisöihin ansaitsee tarkennuksen.
Huvipuistoihin (vrt. Facebook) kun yleensä mennään käymään silloin tällöin, ja jos siellä viettää liikaa aikaa, alkaa taatusti oksettaa. Paikka on tarjoavinaan jokaiselle jotakin, ja näin varmasti onkin, jos ajatellaan vain niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle.
Kaikista ei kuitenkaan ole pakkohauskan pitäjäksi - yleisimmät syyt olla menemättä lienevät ne tutut "liikaa ihmisiä", "ei mitään tekemistä" ja "surkeaa ruokaa", josta seuraa jalkapallon kokoinen vatsa ja toipuminen normaaliin ruoansulatukseen kestää vähintään neljä päivää. Ainoastaan perinteisistä perinteisin vasta-argumentti "maksaa kauheasti" ei päde netin yhteisöpalveluissa, jos ei lasketa nettiyhteydestä aiheutuvia yleisiä kustannuksia.
Hiekkalaatikot taas ovat niitä yhteisöjä, joista arjen yhteisöllisyys rakentuu. Harvat ihmiset (paitsi henkilökunta) identifioituvat huvipuistoihin. Huomattavasti luontevampaa on rakentaa omaa ja sosiaalista identiteettiä esimerkiksi Linux-guruna, tutkijana, äitinä, puutarhurina tai shakkimestarina.
Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, näitä kaikkia yhdistää systemaattinen käytäntö, joka asettaa pelisäännöt yhteiselle tekemiselle. Paitsi tietoa, ihmiset jakavat myös sosioemotionaalista "contenttia" tuen, kokemusten vaihdon ja tarinoiden muodossa. Pelkkä intressi roikkua netissä ei ole vaihdannan tae.
Hiekkalaatikon ihmisiä tavataan päivittäin, usein sujuvana yhdistelmänä onlinea ja offlinea. Pienen ydinryhmän kanssa keskustellaan kasvotusten ja laajempaa verkostoa ylläpidetään virtuaalisesti. Kuuluminen näihin yhteisöihin on niin luonnollista, että emme välttämättä edes huomaa sitä.
Mikään ei tietysti estä rakentamasta virtuaalisia kotoisia hiekkalaatikoita yhteisöpalveluiden sisään. Näinhän monet työyhteisöt ovat jo tehneet. Huvipuistostakin saattaa löytää rauhallisen nurkan, jossa levähtää.
Tämän pohdinnan keskellä huomasin myös, miksi oma Facebookin käyttöni on kuluvan talven aikana minimoitunut. Jos näet hiekkalaatikkoni ihmiset eivät ole onlinena tai lainkaan rekisteröityneet, en ymmärrä, miksi minunkaan pitäisi olla.
Huvipuistoihin (vrt. Facebook) kun yleensä mennään käymään silloin tällöin, ja jos siellä viettää liikaa aikaa, alkaa taatusti oksettaa. Paikka on tarjoavinaan jokaiselle jotakin, ja näin varmasti onkin, jos ajatellaan vain niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle.
Kaikista ei kuitenkaan ole pakkohauskan pitäjäksi - yleisimmät syyt olla menemättä lienevät ne tutut "liikaa ihmisiä", "ei mitään tekemistä" ja "surkeaa ruokaa", josta seuraa jalkapallon kokoinen vatsa ja toipuminen normaaliin ruoansulatukseen kestää vähintään neljä päivää. Ainoastaan perinteisistä perinteisin vasta-argumentti "maksaa kauheasti" ei päde netin yhteisöpalveluissa, jos ei lasketa nettiyhteydestä aiheutuvia yleisiä kustannuksia.
Hiekkalaatikot taas ovat niitä yhteisöjä, joista arjen yhteisöllisyys rakentuu. Harvat ihmiset (paitsi henkilökunta) identifioituvat huvipuistoihin. Huomattavasti luontevampaa on rakentaa omaa ja sosiaalista identiteettiä esimerkiksi Linux-guruna, tutkijana, äitinä, puutarhurina tai shakkimestarina.
Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, näitä kaikkia yhdistää systemaattinen käytäntö, joka asettaa pelisäännöt yhteiselle tekemiselle. Paitsi tietoa, ihmiset jakavat myös sosioemotionaalista "contenttia" tuen, kokemusten vaihdon ja tarinoiden muodossa. Pelkkä intressi roikkua netissä ei ole vaihdannan tae.
Hiekkalaatikon ihmisiä tavataan päivittäin, usein sujuvana yhdistelmänä onlinea ja offlinea. Pienen ydinryhmän kanssa keskustellaan kasvotusten ja laajempaa verkostoa ylläpidetään virtuaalisesti. Kuuluminen näihin yhteisöihin on niin luonnollista, että emme välttämättä edes huomaa sitä.
Mikään ei tietysti estä rakentamasta virtuaalisia kotoisia hiekkalaatikoita yhteisöpalveluiden sisään. Näinhän monet työyhteisöt ovat jo tehneet. Huvipuistostakin saattaa löytää rauhallisen nurkan, jossa levähtää.
Tämän pohdinnan keskellä huomasin myös, miksi oma Facebookin käyttöni on kuluvan talven aikana minimoitunut. Jos näet hiekkalaatikkoni ihmiset eivät ole onlinena tai lainkaan rekisteröityneet, en ymmärrä, miksi minunkaan pitäisi olla.
21.2.08
Uutiset loppuivat
Mitä ikinä verkon uutistarjonnasta on tällä viikolla poiminutkaan, ei ole voinut välttyä teemoilta, jotka liittyvät tökeröihin tatjana-viesteihin, tekaistuihin arpajaisvoittoihin ja Huuto.netin pilailuhuutoihin.
Viestit, jossa venäläisnainen kertoo sairaasta ja kylmissään olevasta äidistä ja pyytää lähettämään heille postissa uunin, olisivat paljon mielenkiintoisempaa referoitavaa.
Kuuluuko kaikesta nettihäiriköinnistä tehdä juttu, vai ovatko muut aiheet yksinkertaisesti päässeet loppumaan? Kansanvalistusta ajankohtaisista todellisista turvariskeistä tuskin voi olla liikaa (koska se ei kuitenkaan mene perille), mutta jossain on varmuudella kulminaatiopiste, jonka jälkeen esimerkit elävästä elämästä vain lietsovat uusia typeryyksiä.
Olisihan uutisiin toki tarjolla kestoaiheita, kuten sananvapaus: voidaan esimerkiksi kinata siitä, kannattaako omastamme poikkeavia yhteisöjä saada halventaa vapaasti hienolta kuulostavan termin suojissa, ja jos joku vihastuu, ärsyttää heitä tarkoituksella lisää.
Muistaisin Kemppisen joskus todenneen, että etenkin nuoret luulevat sananvapauden tarkoittavan vapautta sanoa mitä tahansa missä tahansa. Eikä ongelma vaivaa pelkästään netin hiekkalaatikkoja.
Viestit, jossa venäläisnainen kertoo sairaasta ja kylmissään olevasta äidistä ja pyytää lähettämään heille postissa uunin, olisivat paljon mielenkiintoisempaa referoitavaa.
Kuuluuko kaikesta nettihäiriköinnistä tehdä juttu, vai ovatko muut aiheet yksinkertaisesti päässeet loppumaan? Kansanvalistusta ajankohtaisista todellisista turvariskeistä tuskin voi olla liikaa (koska se ei kuitenkaan mene perille), mutta jossain on varmuudella kulminaatiopiste, jonka jälkeen esimerkit elävästä elämästä vain lietsovat uusia typeryyksiä.
Olisihan uutisiin toki tarjolla kestoaiheita, kuten sananvapaus: voidaan esimerkiksi kinata siitä, kannattaako omastamme poikkeavia yhteisöjä saada halventaa vapaasti hienolta kuulostavan termin suojissa, ja jos joku vihastuu, ärsyttää heitä tarkoituksella lisää.
Muistaisin Kemppisen joskus todenneen, että etenkin nuoret luulevat sananvapauden tarkoittavan vapautta sanoa mitä tahansa missä tahansa. Eikä ongelma vaivaa pelkästään netin hiekkalaatikkoja.
17.2.08
Annos CMC-realismia
Edellisessä postauksessa toivoin tutkimusyhteisön kommentoivan lukemaansa ja näkemäänsä avoimemmin verkossa. Kaunis ajatus, joka ei yleensä toteudu käytännössä. Syitä on monia ja osa niistä ohessa, koska olen juuri tänään opiskellut aihetta.
Minulla on käytännössä kaksi viikkoa aikaa koota valmiiksi väitöskirjan johdannon "iso keskustelu", joka edustaa teoreettista kehikkoa. Maaliskuun joudun kokonaisuudessaan varaamaan kahden eri konferenssijulkaisun kirjoittamiseen ja pariin haastattelupäivään. Julkaisupyörä jatkaa pysähtymättä kulkuaan.
Tällä hetkellä teoriakehikon osia ovat tietoperustainen näkemys eli KBV, sosiaalinen pääoma ja virtuaaliyhteisöt. Kesken ovat lähinnä keskustelut tiedon lajeista ja virtuaaliyhteisöjen tyypittelystä. Jokainen yhteisöjen kanssa tekemisissä ollut tietää, että kyseessä on sekava suo, koska huomattava osa tieteellisistä kirjoittajista haluaa olla äiti tai isä käsitteelle, jota kukaan muu ei ole käyttänyt, tai vastavuoroisesti jättää kokonaan määrittelemättä käyttämänsä termit, koska ne eivät olleet omia. Lukijaparan tehtäväksi jää seuloa olennaiset lähteet epäolennaisista ja löytää käsitteiden välille vedenpitäviä yhteyksiä.
Oli miten oli, tarkoitus on liimata keskusteluun myös osia sosioteknisestä lähestymistavasta, jonka perusidea on vuorovaikutus kommunikaatioteknologian ja sosiaalisen kontekstin välillä. Kertasin Zack & McKenneyn (1995) artikkelin "Social context and interaction in ongoing computer-supported management groups", jota ajan hammas ei ole juurikaan syönyt.
Palatakseni aiheeseen: artikkelissa kritisoidaan "teknologista imperatiivia", jonka mukaan teknologian implementointi aikaansaa organisaatioissa muutoksen. Ajatus vastaa rheingoldilaista determinismi-ideaa. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen, nykyajan imperatiivi-deterministit taas väittävät, että sosiaalisen median olemassaolo rakentaa "asiakasyhteisön" tai "innovatiivisen communityn".
Pahimmillaan tutkijat sairastuvat samaan sokeuteen, ja unohtavat kokonaan tutkia, mikä oikeasti on tehnyt kyseisen yhteisön olemassaolosta mahdollista.
Zackin ja McKenneyn empiirisen tutkimuksen perusväittämä on, että kommunikaatioteknologian vaikutukset eri organisaatioissa eivät ole niputettavissa yksi yhteen. Syy on selvä: niissä kaikissa sosiaalinen konteksti on erilainen.
Sosiaalinen rakenne eli verkostosuhteiden koostumus mikrotasolla vaihtelee, ja koostumukseen vaikuttaa laajempi makrotason sosiaalinen konteksti. Sillä viitataan organisaatiokulttuuriin, normeihin, vallan rakentumiseen ja palkitsemisjärjestelmiin. Ne kietoutuvat yhteen teknologian ominaisuuksien kanssa ja vasta sen jälkeen voidaan havaita lopputulos.
On selvää, että sosiaalisen median vaikutukset organisaatioissa ovat vielä arvaamattomampia kuin "perinteisten" pakettiteknologioiden, koska niiden käyttötapaa ei ole ennalta puristettu mihinkään rajattuun formaattiin. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että wikit ja blogit luonnostaan muokkautuvat ympäröivän yhteisön näköiseksi.
Platformien listaamisen ja laatikoiden piirtelyn sijasta olisi siis aika kiinnittää huomiota organisaatiokulttuuriin ja globaalien yritysjättien kohdalla myös kansallisten kulttuurien vaikutukseen. Tutkimustakin on olemassa toistaiseksi niin vähän, että lähdeluetteloa laatiessa jää aikaa surffata läpi Alkon viiniuutuudet.
Niin, ja mitä ne kommunikaatioteknologian omaksumisen esteet olivat? Mikrotasolla uusien rakenteellisten linkkien hyödyt voivat jäädä realisoitumatta, koska ihmisillä on tietty välinerepertuaari, johon he ovat juuttuneet. Makrotasolla taas sosiaalinen konteksti voi olla sellainen, että viestiä ei edes haluta saada perille - tai viestit lähetetään tarkoituksella vääristettyinä. Konfliktit, valtapelit, henkilökohtaiset antipatiat, kilpailu ja tiedon manipulointi tuskin tulevat yllätyksenä yhdellekään organisaatiotutkijalle.
Minulla on käytännössä kaksi viikkoa aikaa koota valmiiksi väitöskirjan johdannon "iso keskustelu", joka edustaa teoreettista kehikkoa. Maaliskuun joudun kokonaisuudessaan varaamaan kahden eri konferenssijulkaisun kirjoittamiseen ja pariin haastattelupäivään. Julkaisupyörä jatkaa pysähtymättä kulkuaan.
Tällä hetkellä teoriakehikon osia ovat tietoperustainen näkemys eli KBV, sosiaalinen pääoma ja virtuaaliyhteisöt. Kesken ovat lähinnä keskustelut tiedon lajeista ja virtuaaliyhteisöjen tyypittelystä. Jokainen yhteisöjen kanssa tekemisissä ollut tietää, että kyseessä on sekava suo, koska huomattava osa tieteellisistä kirjoittajista haluaa olla äiti tai isä käsitteelle, jota kukaan muu ei ole käyttänyt, tai vastavuoroisesti jättää kokonaan määrittelemättä käyttämänsä termit, koska ne eivät olleet omia. Lukijaparan tehtäväksi jää seuloa olennaiset lähteet epäolennaisista ja löytää käsitteiden välille vedenpitäviä yhteyksiä.
Oli miten oli, tarkoitus on liimata keskusteluun myös osia sosioteknisestä lähestymistavasta, jonka perusidea on vuorovaikutus kommunikaatioteknologian ja sosiaalisen kontekstin välillä. Kertasin Zack & McKenneyn (1995) artikkelin "Social context and interaction in ongoing computer-supported management groups", jota ajan hammas ei ole juurikaan syönyt.
Palatakseni aiheeseen: artikkelissa kritisoidaan "teknologista imperatiivia", jonka mukaan teknologian implementointi aikaansaa organisaatioissa muutoksen. Ajatus vastaa rheingoldilaista determinismi-ideaa. Vanhan determinismivitsin mukaan kompassin keksiminen aiheutti Amerikan löytämisen, nykyajan imperatiivi-deterministit taas väittävät, että sosiaalisen median olemassaolo rakentaa "asiakasyhteisön" tai "innovatiivisen communityn".
Pahimmillaan tutkijat sairastuvat samaan sokeuteen, ja unohtavat kokonaan tutkia, mikä oikeasti on tehnyt kyseisen yhteisön olemassaolosta mahdollista.
Zackin ja McKenneyn empiirisen tutkimuksen perusväittämä on, että kommunikaatioteknologian vaikutukset eri organisaatioissa eivät ole niputettavissa yksi yhteen. Syy on selvä: niissä kaikissa sosiaalinen konteksti on erilainen.
Sosiaalinen rakenne eli verkostosuhteiden koostumus mikrotasolla vaihtelee, ja koostumukseen vaikuttaa laajempi makrotason sosiaalinen konteksti. Sillä viitataan organisaatiokulttuuriin, normeihin, vallan rakentumiseen ja palkitsemisjärjestelmiin. Ne kietoutuvat yhteen teknologian ominaisuuksien kanssa ja vasta sen jälkeen voidaan havaita lopputulos.
On selvää, että sosiaalisen median vaikutukset organisaatioissa ovat vielä arvaamattomampia kuin "perinteisten" pakettiteknologioiden, koska niiden käyttötapaa ei ole ennalta puristettu mihinkään rajattuun formaattiin. Tätä tarkoitetaan, kun sanotaan, että wikit ja blogit luonnostaan muokkautuvat ympäröivän yhteisön näköiseksi.
Platformien listaamisen ja laatikoiden piirtelyn sijasta olisi siis aika kiinnittää huomiota organisaatiokulttuuriin ja globaalien yritysjättien kohdalla myös kansallisten kulttuurien vaikutukseen. Tutkimustakin on olemassa toistaiseksi niin vähän, että lähdeluetteloa laatiessa jää aikaa surffata läpi Alkon viiniuutuudet.
Niin, ja mitä ne kommunikaatioteknologian omaksumisen esteet olivat? Mikrotasolla uusien rakenteellisten linkkien hyödyt voivat jäädä realisoitumatta, koska ihmisillä on tietty välinerepertuaari, johon he ovat juuttuneet. Makrotasolla taas sosiaalinen konteksti voi olla sellainen, että viestiä ei edes haluta saada perille - tai viestit lähetetään tarkoituksella vääristettyinä. Konfliktit, valtapelit, henkilökohtaiset antipatiat, kilpailu ja tiedon manipulointi tuskin tulevat yllätyksenä yhdellekään organisaatiotutkijalle.
Vaikuttamisen mahdollisuus motivoi
Otsikossa majailee ikiaikainen itsestäänselvyys: missä tahansa sosiaalisessa ympäristössä yksilöitä motivoi palaute omasta tekemisestä ja mahdollisuus vaikuttaa yhteisöön. "Outcome expectation" voi olla henkilökohtainen tai yhteisöön kohdistuva.
Tutkimusmaailmaa on usein moitittu vaikutusmahdollisuuksien puuttumisesta. Edellytykset työn tekemiselle yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa voivat olla mitä ovat, ja ammatin varsinainen ydin eli tutkimustulokset ja niiden julkaiseminen eivät (arviointiprosessia lukuunottamatta) välttämättä herätä minkäänlaista vastakaikua. Monilla tieteenaloilla on lisäksi se realiteettitaakka, ettei tuloksia kykene tulkitsemaan kuin viisi ihmistä koko universumissa.
Em. syistä hämmästyin kovasti, kun perjantaina sairaalalta kotiuduttuani havaitsin postilaatikossa maailmalta tulleen arvion artikkelista, jonka julkaisimme Int. J. of Knowledge and Learningissa. Ajattelinkin todeta näin blogin välityksellä, että on ilahduttavaa lukea arvostelua kirjoittamastaan blogiartikkelista.
Arvion on kirjoittanut Annette Hexelschneider ja saksan kieltä taitavat voivat lukea sen täältä.
Tarinan opetus suuremmassa mittakaavassa: vähintä, mitä sosiaalisten ilmiöiden tutkijoiden ja muiden niistä kiinnostuneiden tulisi tehdä, on hyödyntää nettiä lukemiensa tutkimusten reflektointiin ja arviointiin - joko kansainvälisesti tai omalla kielellään. Kukaan ei hyödy tilanteesta, jossa kommentointi hyytyy pelkästään ruutupaperitasolle tai jää kahdenväliseksi sähköpostipallotteluksi. Tieteelliset artikkelit voivat toimia ajatusten herättäjinä siinä missä sanomalehtiartikkelit tai blogitekstit, vaikka niillä määrätty formaattinsa onkin.
Hälytyskellojen pitäisi soida, jos kukaan ei ymmärrä tutkimusraportin tarkoitusta ja tuloksia. Käänteisesti, kaikkien ei välttämättä tarvitse tehdä tutkimusta aiheesta, josta 7000 muutakin kirjoittajaa on juuri laatinut akateemisen julkaisun.
Netin välityksellä vastaanotettu nopea palaute voi avata silmiä monessa organisaatiossa, ei vähiten tutkijayhteisöissä.
Tutkimusmaailmaa on usein moitittu vaikutusmahdollisuuksien puuttumisesta. Edellytykset työn tekemiselle yliopistoissa ja tutkimuslaitoksissa voivat olla mitä ovat, ja ammatin varsinainen ydin eli tutkimustulokset ja niiden julkaiseminen eivät (arviointiprosessia lukuunottamatta) välttämättä herätä minkäänlaista vastakaikua. Monilla tieteenaloilla on lisäksi se realiteettitaakka, ettei tuloksia kykene tulkitsemaan kuin viisi ihmistä koko universumissa.
Em. syistä hämmästyin kovasti, kun perjantaina sairaalalta kotiuduttuani havaitsin postilaatikossa maailmalta tulleen arvion artikkelista, jonka julkaisimme Int. J. of Knowledge and Learningissa. Ajattelinkin todeta näin blogin välityksellä, että on ilahduttavaa lukea arvostelua kirjoittamastaan blogiartikkelista.
Arvion on kirjoittanut Annette Hexelschneider ja saksan kieltä taitavat voivat lukea sen täältä.
Tarinan opetus suuremmassa mittakaavassa: vähintä, mitä sosiaalisten ilmiöiden tutkijoiden ja muiden niistä kiinnostuneiden tulisi tehdä, on hyödyntää nettiä lukemiensa tutkimusten reflektointiin ja arviointiin - joko kansainvälisesti tai omalla kielellään. Kukaan ei hyödy tilanteesta, jossa kommentointi hyytyy pelkästään ruutupaperitasolle tai jää kahdenväliseksi sähköpostipallotteluksi. Tieteelliset artikkelit voivat toimia ajatusten herättäjinä siinä missä sanomalehtiartikkelit tai blogitekstit, vaikka niillä määrätty formaattinsa onkin.
Hälytyskellojen pitäisi soida, jos kukaan ei ymmärrä tutkimusraportin tarkoitusta ja tuloksia. Käänteisesti, kaikkien ei välttämättä tarvitse tehdä tutkimusta aiheesta, josta 7000 muutakin kirjoittajaa on juuri laatinut akateemisen julkaisun.
Netin välityksellä vastaanotettu nopea palaute voi avata silmiä monessa organisaatiossa, ei vähiten tutkijayhteisöissä.
8.2.08
IBM-seminaarimateriaalit
11.12.2007 pidetyn IBM:n yhteisöllisyysseminaarin materiaalit ovat nyt saatavilla, kts. myös postaukseni itse tilaisuudesta.
Weblogs and Social Media conference
Havaitsin aiemmin mainostaneeni kyseistä konferenssia, joten ohessa lista hyväksytyistä artikkeleista.
Samalla huomasin, että Wasko, Faraj, Porter, Preece, Castells, Huysman, Spender, Grant, Kogut, Nahapiet, Ghoshal ja Adler ovat vasta alkusoittoa - jopa omasta blogista voi löytää yllättäviä eväitä väitöskirjan intron rakentamiseen. Kannattaa siis joskus takautuvasti lukea, mitä on tullut pohtineeksi. Ja se virtuaaliyhteisö ei todellakaan ollut mikään apukäsite, kuten vielä viime keväänä erehdyin luulemaan.
Samalla huomasin, että Wasko, Faraj, Porter, Preece, Castells, Huysman, Spender, Grant, Kogut, Nahapiet, Ghoshal ja Adler ovat vasta alkusoittoa - jopa omasta blogista voi löytää yllättäviä eväitä väitöskirjan intron rakentamiseen. Kannattaa siis joskus takautuvasti lukea, mitä on tullut pohtineeksi. Ja se virtuaaliyhteisö ei todellakaan ollut mikään apukäsite, kuten vielä viime keväänä erehdyin luulemaan.
7.2.08
Innovaatiopakko iski yliopistoon
Helsingin yliopiston kansleri Kari Raivio haluaa kuulla ne konkreettiset keinot, joilla innovaatioyliopistohankkeen tuloksellisuus taataan (HS Mielipide 7.2.2008):
"Valtiosihteeri Raimo Sailaksen työryhmän raportti ei tällaisia [markkina-analyyseja ja liiketoimintasuunnitelmia] sisällä. Se maalailee vain laajoja periaatteita, mutta ei kerro, mikä hankkeessa on niin käänteentekevää ja mitä oikeastaan aiotaan tehdä. Ehdotettu missio 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä' lukee jo nykyisessä yliopistolaissa."
Kukaan tuskin haluaa kyseenalaistaa hallinnon virtaviivaistamisen ja taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarvetta, mutta putken toisessa päässä hoettavat innovaatiomantrat ovat ongelma erikseen. Suosittelisin suunnitteleville virkamiehille tutustumista vaikkapa konstruktivistiseen tietonäkemykseen - se saattaa yllättää.
Vanhojen strategiaoppien mukaan organisaatioita johdetaan niin, että olosuhteiden ollessa x on järkevintä suorittaa y.
Riittää siis, että tunnistetaan x ja sen jälkeen poimitaan valintamyymälän hyllyltä sopiva toimintamalli.
Tästä ajattelutavasta on seurannut se yleinen harha, että y:hyn kuvitellaan päästävän vain vaihtamalla x (olosuhteet) halutunlaiseksi.
Ajatuksen voi pukea myös em. maailmassa paljon hyödynnettyyn if-then -muotoon: if 'innovaatioyliopisto', then 'innovaatio'. Ketään ei tunnu kiinnostavan, millaisissa olosuhteissa tuo y-parka eli uusi tieteellinen tieto todellisuudessa konstruoituu. Kun käteen on annettu oikein iso if, kaikki huomio kiinnittyy siihen, ja lopputulosta ei kyseenalaista edes yliopistojen oma väki.
Ehkäpä asia on helpompi ymmärtää vertauksen kautta. Innovaatioyliopiston rakenne on kuin vasara lapsen kädessä. Hyvällä onnella saa ehkä lyötyä naulan lautaan, mutta ilman yhdessä tekemistä, oppimista ja tiedon sosiaalistamista ei ole mitään takeita siitä, huitaiseeko lapsi vasaralla naulaan, peukaloon vai ikkunaan.
Silti kaikki huomio on välineessä, ei itse tekemisessä, sen edellytysten luomisessa ja siinä, kuinka tieteidenvälinen yhteistyö toteutetaan muualla kuin juhlapuheissa. Voin koska tahansa kertoa kokemuksia siitä, millaista on tehdä uskottavasti monitieteistä tutkimusta ja onko todennäköisempää joutua ufojen sieppaamaksi vai saada uusille ajatuksille hyväksyntä patavanhoillisessa tiedeyhteisössä, joka työn tuloksia arvioi.
Elämme pelottavia aikoja.
"Valtiosihteeri Raimo Sailaksen työryhmän raportti ei tällaisia [markkina-analyyseja ja liiketoimintasuunnitelmia] sisällä. Se maalailee vain laajoja periaatteita, mutta ei kerro, mikä hankkeessa on niin käänteentekevää ja mitä oikeastaan aiotaan tehdä. Ehdotettu missio 'edistää vapaata tutkimusta sekä tieteellistä ja taiteellista sivistystä' lukee jo nykyisessä yliopistolaissa."
Kukaan tuskin haluaa kyseenalaistaa hallinnon virtaviivaistamisen ja taloudellisen itsenäisyyden lisäämisen tarvetta, mutta putken toisessa päässä hoettavat innovaatiomantrat ovat ongelma erikseen. Suosittelisin suunnitteleville virkamiehille tutustumista vaikkapa konstruktivistiseen tietonäkemykseen - se saattaa yllättää.
Vanhojen strategiaoppien mukaan organisaatioita johdetaan niin, että olosuhteiden ollessa x on järkevintä suorittaa y.
Riittää siis, että tunnistetaan x ja sen jälkeen poimitaan valintamyymälän hyllyltä sopiva toimintamalli.
Tästä ajattelutavasta on seurannut se yleinen harha, että y:hyn kuvitellaan päästävän vain vaihtamalla x (olosuhteet) halutunlaiseksi.
Ajatuksen voi pukea myös em. maailmassa paljon hyödynnettyyn if-then -muotoon: if 'innovaatioyliopisto', then 'innovaatio'. Ketään ei tunnu kiinnostavan, millaisissa olosuhteissa tuo y-parka eli uusi tieteellinen tieto todellisuudessa konstruoituu. Kun käteen on annettu oikein iso if, kaikki huomio kiinnittyy siihen, ja lopputulosta ei kyseenalaista edes yliopistojen oma väki.
Ehkäpä asia on helpompi ymmärtää vertauksen kautta. Innovaatioyliopiston rakenne on kuin vasara lapsen kädessä. Hyvällä onnella saa ehkä lyötyä naulan lautaan, mutta ilman yhdessä tekemistä, oppimista ja tiedon sosiaalistamista ei ole mitään takeita siitä, huitaiseeko lapsi vasaralla naulaan, peukaloon vai ikkunaan.
Silti kaikki huomio on välineessä, ei itse tekemisessä, sen edellytysten luomisessa ja siinä, kuinka tieteidenvälinen yhteistyö toteutetaan muualla kuin juhlapuheissa. Voin koska tahansa kertoa kokemuksia siitä, millaista on tehdä uskottavasti monitieteistä tutkimusta ja onko todennäköisempää joutua ufojen sieppaamaksi vai saada uusille ajatuksille hyväksyntä patavanhoillisessa tiedeyhteisössä, joka työn tuloksia arvioi.
Elämme pelottavia aikoja.
6.2.08
Tutkimus on unta vain
Viimeistään nyt tiedän, millaista on olla väsynyt. Tietenkin olen ollut väsyksissä ennenkin, joulusta juhannukseen ja juhannuksesta uuteenvuoteen, keväisin suorastaan sairaalloisesti, mutta en niin, että nukahdan ennen syntymäpäiväillallisia ja niiden jälkeen, enkä klo 22 illalla jaksa lähteä kotoa mihinkään.
On perin omituista, että väitöskirjan viimeistely näyttää silti etenevän. Hitaasti mutta rauhallisesti, ja täysin aikataulussa. Opinnäytetöiden tekijöitä yleensä vaivaa perustavanlaatuinen sokeus, joka estää havaitsemasta sitä, kuinka vähän lopulta on tarpeeksi. Hulluinta on, että tauti alkaa jo peruskoulussa: ensin pelätään lukiota, lukiossa pelätään yo-kirjoituksia, niiden jälkeen pelätään yliopistoa ja yliopistossa pelätään gradua. Kun gradun on tehnyt, ei pitäisi olla syytä pelätä enää mitään, mutta niin vain kuulemme ja näemme päivästä toiseen itseluottamuksensa menettäneitä tutkijanalkuja.
Itselläni hiekat karisivat silmistä vasta aivan viime viikkoina: otetaan pino artikkeleita, valitaan niistä vähiten nolostuttavat 4-8 paperia ja kirjoitetaan alkuun tutkimuksen tausta ja tavoite, 25 sivua teoriaa, 10 sivua menetelmiä ja 20 sivua tuloksia ja implikaatioita. Tätä kutsutaan väitöskirjaksi, eikä kukaan voi parhaalla tahdollakaan väittää, että johdannon kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa yli kaksi kuukautta.
Asiat eivät tietystikään ole niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät, joten perinpohjaisesti pyörittämäni katsaus tiedon jakamisesta virtuaaliyhteisöissä saa hyväksynnän lehteen aikaisintaan huhtikuussa, ja "Voisitko tulostaa minulle Internetin? Barriers of the use of online communication technologies in organizational environment" -humoristispainotteisella työnimellä kulkeva ryhmähaastatteluaineistopaperi (mikä kaamea sanahirviö) sisältää vasta menetelmän kuvauksen.
Tutkimus on mukavaa silloin kun se on hauskaa. Ryhmähaastattelujen anti lukeutuu tähän kategoriaan. Kuten olen aikaisemminkin todennut, arkitodellisuus perinteisissä organisaatioissa on kovin toisennäköistä kuin epävirallisten kommunikaatiovälineiden ja virtuaaliyhteisöjen ideologiat antavat ymmärtää, eikä ole pahitteeksi olla tietoinen molemmista.
On perin omituista, että väitöskirjan viimeistely näyttää silti etenevän. Hitaasti mutta rauhallisesti, ja täysin aikataulussa. Opinnäytetöiden tekijöitä yleensä vaivaa perustavanlaatuinen sokeus, joka estää havaitsemasta sitä, kuinka vähän lopulta on tarpeeksi. Hulluinta on, että tauti alkaa jo peruskoulussa: ensin pelätään lukiota, lukiossa pelätään yo-kirjoituksia, niiden jälkeen pelätään yliopistoa ja yliopistossa pelätään gradua. Kun gradun on tehnyt, ei pitäisi olla syytä pelätä enää mitään, mutta niin vain kuulemme ja näemme päivästä toiseen itseluottamuksensa menettäneitä tutkijanalkuja.
Itselläni hiekat karisivat silmistä vasta aivan viime viikkoina: otetaan pino artikkeleita, valitaan niistä vähiten nolostuttavat 4-8 paperia ja kirjoitetaan alkuun tutkimuksen tausta ja tavoite, 25 sivua teoriaa, 10 sivua menetelmiä ja 20 sivua tuloksia ja implikaatioita. Tätä kutsutaan väitöskirjaksi, eikä kukaan voi parhaalla tahdollakaan väittää, että johdannon kirjoittamiseen tarvittaisiin aikaa yli kaksi kuukautta.
Asiat eivät tietystikään ole niin yksinkertaisia kuin miltä näyttävät, joten perinpohjaisesti pyörittämäni katsaus tiedon jakamisesta virtuaaliyhteisöissä saa hyväksynnän lehteen aikaisintaan huhtikuussa, ja "Voisitko tulostaa minulle Internetin? Barriers of the use of online communication technologies in organizational environment" -humoristispainotteisella työnimellä kulkeva ryhmähaastatteluaineistopaperi (mikä kaamea sanahirviö) sisältää vasta menetelmän kuvauksen.
Tutkimus on mukavaa silloin kun se on hauskaa. Ryhmähaastattelujen anti lukeutuu tähän kategoriaan. Kuten olen aikaisemminkin todennut, arkitodellisuus perinteisissä organisaatioissa on kovin toisennäköistä kuin epävirallisten kommunikaatiovälineiden ja virtuaaliyhteisöjen ideologiat antavat ymmärtää, eikä ole pahitteeksi olla tietoinen molemmista.
28.1.08
Pherkule, ne vei netin
Kustaa Silvast toteaa Verkkoyhteisövieroitusblogin kahden viikon loppukaneetissaan:
"Ehkäpä minua myös ottaa pahasti päähän se, että Facebook on nykyään kaikkien paikka, kaikki ovat Facebookissa. Olen joskus miettinyt, että verkkoyhteisöt ovat modernin sukupolvikapinan tuote. Facebook on nyt sitten osoittanut, että ainakin tämä ajatus on täysin rikkoutumassa."
Huomasin jokin aika sitten pohtivani samaa kysymystä. Julkisen keskustelun ja mediakonsulttien lempilapset, sosiaaliset verkostopalvelut, ovat antaneet virtuaaliyhteisöille kasvot. Siinä missä mattimeikäläinen ei viisi tai kaksikymmentä vuotta sitten osannut yhdistää teknologian välityksellä toimivan yhteisön käsitettä mihinkään olevaiseen, nyt hänellä keskimäärin on mielleyhtymä, joka liittyy ei-toivottujen applikaatioiden lähettelemiseen tutuille ja puolivihollisille.
Esimerkiksi punkin kapina kuoli jo muutama vuosi syntymänsä jälkeen, mutta virtuaaliyhteisöt sinnittelivät huomattavasti kauemmin. Niiden todellisten sukupolvikapinallisten (Tuomen, Hintikan, Järvisen, Oikarisen ja Torvaldsin kaltaisten) päivistä nettisosiaalisuus on muuttanut luonnettaan marginaalisesta toiseudesta kaiken kansan huviksi, näkökulmasta riippuen joko ikäväksemme tai iloksemme.
Hitusta nuoremmat käyttäjägeneraatiot tasapainoilevat perimmäisten kysymysten äärellä, esimerkiksi sen, määrittääkö yhteisöllisyyden kokemustamme minä vai minäminä. Olen taipuvainen uskomaan molempiin tulkintoihin, mutta optimistisesti myös siihen, että verkostopalvelut ovat edelleen vain pieni pisara nettiyhteisöjen myrskyisässä valtameressä.
"Ehkäpä minua myös ottaa pahasti päähän se, että Facebook on nykyään kaikkien paikka, kaikki ovat Facebookissa. Olen joskus miettinyt, että verkkoyhteisöt ovat modernin sukupolvikapinan tuote. Facebook on nyt sitten osoittanut, että ainakin tämä ajatus on täysin rikkoutumassa."
Huomasin jokin aika sitten pohtivani samaa kysymystä. Julkisen keskustelun ja mediakonsulttien lempilapset, sosiaaliset verkostopalvelut, ovat antaneet virtuaaliyhteisöille kasvot. Siinä missä mattimeikäläinen ei viisi tai kaksikymmentä vuotta sitten osannut yhdistää teknologian välityksellä toimivan yhteisön käsitettä mihinkään olevaiseen, nyt hänellä keskimäärin on mielleyhtymä, joka liittyy ei-toivottujen applikaatioiden lähettelemiseen tutuille ja puolivihollisille.
Esimerkiksi punkin kapina kuoli jo muutama vuosi syntymänsä jälkeen, mutta virtuaaliyhteisöt sinnittelivät huomattavasti kauemmin. Niiden todellisten sukupolvikapinallisten (Tuomen, Hintikan, Järvisen, Oikarisen ja Torvaldsin kaltaisten) päivistä nettisosiaalisuus on muuttanut luonnettaan marginaalisesta toiseudesta kaiken kansan huviksi, näkökulmasta riippuen joko ikäväksemme tai iloksemme.
Hitusta nuoremmat käyttäjägeneraatiot tasapainoilevat perimmäisten kysymysten äärellä, esimerkiksi sen, määrittääkö yhteisöllisyyden kokemustamme minä vai minäminä. Olen taipuvainen uskomaan molempiin tulkintoihin, mutta optimistisesti myös siihen, että verkostopalvelut ovat edelleen vain pieni pisara nettiyhteisöjen myrskyisässä valtameressä.
Sanat avoimia, teot suljettuja
Päivän sitaatit tulevat HS Vieraskynän (28.1. A2) Juha Suorannalta ja Tere Vadénilta otsikolla "Internetin avoin Wikiopisto haastaa kansalliset korkeakoulut".
"Tietoturva, imagokysymykset ja hierarkkinen linjaorganisaatio estävät esimerkiksi vertaisverkkojen, blogien, wikien ja muiden uusien välineiden käytön eri koulutusasteilla, joten ajan hengessä luovasti liikkuva toiminta siirtyy muualle."
"Suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämiseen nykyisin liitetyt sanat kilpailu, laatu ja arviointi olisi korvattava monimuotoisuudella, vapaudella, saatavuudella ja osallistumisella."
Yliopistolaitos on nopeasti saanut haluamansa: se on systemaattisesti pyrkinyt eroon tieteelle tunnusomaisesta avoimuudesta, tiedon kumuloitumisesta ja sen syntymisessä tarvittavasta luovasta hulluudesta muistuttaakseen sen sijaan kvartaalitalouden suossa räpiköivää milloin minkäkin johtamismuodin kyllästämää ahdistunutta business-mammuttia. Mistä muualtakaan huippu- ja kärkiyksiköt, innovaatiomantrat, tuloksellisuusmittaukset, jatkuvat vertailut, laadunhallinnat, työajan seurannat ja kannustinjärjestelmät olisivat tulleet?
Byrokraattinen ja hierarkinen organisaatio elää omaa elämäänsä ja epävirallinen yhteisöllinen tekeminen omaansa, niin yliopistoissa kuin missä tahansa muualla inhimillisen elämän piirissä. Lopputuloksen kannalta yksi avainkysymys on, kuinka paljon hierarkinen rajoittaa ei-hierarkista - onko tiedemaailman sosiaalisilla kollektiiveilla tilaa elää?
Esimerkiksi Internetistä - vanhastaan yliopistoväen omasta leikkikentästä - löytyy tiettyjä hapekkaita saarekkeita, joihin Suorannan ja Vadénin mainitsema wikiversitykin lukeutuu. Se on kaikille avoin ja vapaasti muokattava opiskelu- ja oppimisympäristö.
Minua on jo pidempään ihmetyttänyt, miksi eri yliopistoissa samoja ilmiöitä pohtivat ja tutkivat ihmiset ahdetaan lukuvuodesta toiseen kukin omaan koppiinsa laatimaan powerpoint-luentokalvoja asioista, joista he eivät oman ymmärryksensä varassa voi hahmottaa kuin promillen miljoonasosan, ja tämän nk. pyörän uudelleenkeksimisyrityksen suoritettuaan he käyvät kaatamassa kalvojen informaatiosisällön opiskelijoiden päähän. Wikiperustainen oppisisältöjen tuottaminen säästäisi monen aikaa, vaivaa ja hermoja.
Yksi vasta-argumentti hyppää välittömästi silmille: mihin sitten tarvitaan yliopistoja? Hyvä kysymys sikäli, kun kyse on viidestätoista eri kansallisesta yksiköstä, joissa opetetaan samoja opintokokonaisuuksia. Niitä tarvittiin ainoastaan kunnallispoliitikkojen juhlapuheissa. Tutkijoilta ei kuitenkaan voi kokonaan viedä fyysistä työympäristöä tai siirtää kaikkia ihmisiä Helsinkiin, eivätkä kaikki sosiaalisen yhteistoiminnan muodot ole sellaisenaan siirrettävissä verkkoon.
Ei varsinkaan monimutkaisten kokonaisuuksien oppiminen: opiskelijoiden kannalta olisi välttämätöntä, että tarjottuja oppisisältöjä työstetään ryhmässä, keskustellaan opitusta kahvin ääressä ja harjoitellaan tiedon soveltamista käytännön ongelmiin. Muuten päädytään vain antamaan uudet vaatteet keisarille, joka replikoi valmiina syötettyä informaatiota ymmärtämättä siitä mitään. Opetushenkilökunta joutuisi niin ikään laittamaan arvonsa uusiksi, koska sekä opetusmuodot, sisällöt että arviointiperusteet muuttuisivat varsin radikaalisti.
Palatakseni kysymykseen siitä, miksi monta eri ihmistä valmistelee kukin tahoillaan samankaltaisen oppiaineksen: syynä on tietenkin se, että nykyisessä mallissa yliopistojen välillä vallitsee itsetarkoituksellinen kilpailu. Puuhastellaan niitä näitä, jotta voitaisiin laskea tulokset, joiden perusteella resurssit seuraavana vuonna jaetaan. Organisaatioiden välisestä kilpailusta on pitkä matka maailmaan, jossa menestyksen mittari on kollektiivisesti tuotetun tietosisällön laatu.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kysymys on, millä tavoin yliopistoihmisten työpanosta tullaan arvioimaan tulevaisuudessa, ja etääntyvätkö käytäntö ja ympäröivä koneisto vielä kauemmas toisistaan.
Totta puhuen en edes odota, että esimerkiksi tutkimuksellisen blogin aktiivista ylläpitämistä joskus noteerattaisiin yliopiston palkkausjärjestelmän henkilökohtaisen suoriutumisen osuuden pisteytyksessä (eikö olekin ihana ilmaisu). Onhan se nyt ihan toista julkaista paperille painettu kolumni maakunnan omassa sanomalehdessä! ;)
"Tietoturva, imagokysymykset ja hierarkkinen linjaorganisaatio estävät esimerkiksi vertaisverkkojen, blogien, wikien ja muiden uusien välineiden käytön eri koulutusasteilla, joten ajan hengessä luovasti liikkuva toiminta siirtyy muualle."
"Suomalaisen korkeakoulutuksen kehittämiseen nykyisin liitetyt sanat kilpailu, laatu ja arviointi olisi korvattava monimuotoisuudella, vapaudella, saatavuudella ja osallistumisella."
Yliopistolaitos on nopeasti saanut haluamansa: se on systemaattisesti pyrkinyt eroon tieteelle tunnusomaisesta avoimuudesta, tiedon kumuloitumisesta ja sen syntymisessä tarvittavasta luovasta hulluudesta muistuttaakseen sen sijaan kvartaalitalouden suossa räpiköivää milloin minkäkin johtamismuodin kyllästämää ahdistunutta business-mammuttia. Mistä muualtakaan huippu- ja kärkiyksiköt, innovaatiomantrat, tuloksellisuusmittaukset, jatkuvat vertailut, laadunhallinnat, työajan seurannat ja kannustinjärjestelmät olisivat tulleet?
Byrokraattinen ja hierarkinen organisaatio elää omaa elämäänsä ja epävirallinen yhteisöllinen tekeminen omaansa, niin yliopistoissa kuin missä tahansa muualla inhimillisen elämän piirissä. Lopputuloksen kannalta yksi avainkysymys on, kuinka paljon hierarkinen rajoittaa ei-hierarkista - onko tiedemaailman sosiaalisilla kollektiiveilla tilaa elää?
Esimerkiksi Internetistä - vanhastaan yliopistoväen omasta leikkikentästä - löytyy tiettyjä hapekkaita saarekkeita, joihin Suorannan ja Vadénin mainitsema wikiversitykin lukeutuu. Se on kaikille avoin ja vapaasti muokattava opiskelu- ja oppimisympäristö.
Minua on jo pidempään ihmetyttänyt, miksi eri yliopistoissa samoja ilmiöitä pohtivat ja tutkivat ihmiset ahdetaan lukuvuodesta toiseen kukin omaan koppiinsa laatimaan powerpoint-luentokalvoja asioista, joista he eivät oman ymmärryksensä varassa voi hahmottaa kuin promillen miljoonasosan, ja tämän nk. pyörän uudelleenkeksimisyrityksen suoritettuaan he käyvät kaatamassa kalvojen informaatiosisällön opiskelijoiden päähän. Wikiperustainen oppisisältöjen tuottaminen säästäisi monen aikaa, vaivaa ja hermoja.
Yksi vasta-argumentti hyppää välittömästi silmille: mihin sitten tarvitaan yliopistoja? Hyvä kysymys sikäli, kun kyse on viidestätoista eri kansallisesta yksiköstä, joissa opetetaan samoja opintokokonaisuuksia. Niitä tarvittiin ainoastaan kunnallispoliitikkojen juhlapuheissa. Tutkijoilta ei kuitenkaan voi kokonaan viedä fyysistä työympäristöä tai siirtää kaikkia ihmisiä Helsinkiin, eivätkä kaikki sosiaalisen yhteistoiminnan muodot ole sellaisenaan siirrettävissä verkkoon.
Ei varsinkaan monimutkaisten kokonaisuuksien oppiminen: opiskelijoiden kannalta olisi välttämätöntä, että tarjottuja oppisisältöjä työstetään ryhmässä, keskustellaan opitusta kahvin ääressä ja harjoitellaan tiedon soveltamista käytännön ongelmiin. Muuten päädytään vain antamaan uudet vaatteet keisarille, joka replikoi valmiina syötettyä informaatiota ymmärtämättä siitä mitään. Opetushenkilökunta joutuisi niin ikään laittamaan arvonsa uusiksi, koska sekä opetusmuodot, sisällöt että arviointiperusteet muuttuisivat varsin radikaalisti.
Palatakseni kysymykseen siitä, miksi monta eri ihmistä valmistelee kukin tahoillaan samankaltaisen oppiaineksen: syynä on tietenkin se, että nykyisessä mallissa yliopistojen välillä vallitsee itsetarkoituksellinen kilpailu. Puuhastellaan niitä näitä, jotta voitaisiin laskea tulokset, joiden perusteella resurssit seuraavana vuonna jaetaan. Organisaatioiden välisestä kilpailusta on pitkä matka maailmaan, jossa menestyksen mittari on kollektiivisesti tuotetun tietosisällön laatu.
Kaiken kaikkiaan mielenkiintoinen kysymys on, millä tavoin yliopistoihmisten työpanosta tullaan arvioimaan tulevaisuudessa, ja etääntyvätkö käytäntö ja ympäröivä koneisto vielä kauemmas toisistaan.
Totta puhuen en edes odota, että esimerkiksi tutkimuksellisen blogin aktiivista ylläpitämistä joskus noteerattaisiin yliopiston palkkausjärjestelmän henkilökohtaisen suoriutumisen osuuden pisteytyksessä (eikö olekin ihana ilmaisu). Onhan se nyt ihan toista julkaista paperille painettu kolumni maakunnan omassa sanomalehdessä! ;)
25.1.08
Uutta asiakasyhteisötutkimusta
Kävin tällä viikolla läpi Wiertz & de Ruyter (2007) artikkelin "Beyond the call of duty: Why customers contribute to firm-hosted commercial online communities" (Organization Studies, 28(3), 347-376). Onneksi sain paperin ajoissa käsiini - sen tärkeimmät opetukset olisi viisainta sisällyttää neljäntoista artikkelin katsaukseeni, joka lähtee kuukauden päästä tyrkylle lehteen.
Aineisto on kerätty kaupallisen ohjelmistotuotteen käyttäjille suunnatusta yhteisöstä, joka toimii asiakastuen kanavana. Kirjoittajien tekemän huolellisen sisältöanalyysin perusteella huomattava osuus viesteistä on nimenomaan teknistä tukea, mikä ei yllättäne ketään. Aktiivisia käyttäjiä on noin 750, joista reippaat 200 vastasi kyselyyn.
Tuloksena on, että knowledge contributioniin (=avun antamiseen sitä yhteisössä pyytäville) vaikuttavat positiivisesti etenkin
+ Online interaction propensity, jolle tässä rakennetaan todella
perusteellista kaavaa noudattaen oma mittari. Kirjoittajat huomauttavat aiheellisesti, että aiemmasta virtuaaliyhteisötutkimuksesta sellainen puuttuu; aloin itsekin ihmetellä, miksi.
+ Commitment to community
+ Perceived informational value
Tutkimusmalli sinänsä on suoraa jatkoa Wasko & Faraj (2005) artikkelille sosiaalisen pääoman ja tiedon jakamisen yhteydestä, mutta on rajattu relationaaliseen sos. pääomaan, erityisesti sitoutumiseen ja vastavuoroisuuden normiin. Luottamuksen ja identifioitumisen tarkastelu on siis tipahtanut matkasta, joskin yhteisötasoisen keskinäisen luottamuksen todetaan rakentuvan nimenomaan havaitusta vastavuoroisuudesta, kuten mm. Ridings & co ovat vihjanneet.
Samalla Wiertz & de Ruyter kritisoivat sitä, että yksilön ominaisuuksien ja kontribuoinnin välille on aiemmassa tutkimuksessa vedetty suora yhteys, ja tarkastelevat sen sijaan epäsuoraa vaikutusta.
Aineiston analyysin jälkeen tutkijat lopulta kokevat hups -elämyksen ja huomaavat, että lähtöoletus oli väärä: yksilön kokemus tiedon arvosta ja henkilökohtainen "online interaction propensity" vaikuttivat suoraan kontribuution määrään ja laatuun.
Relationaalisen sosiaalisen pääoman elementeistä vain sitoutumisella itse yhteisöön oli positiivinen vaikutus. Sitoutuminen yhteisöä ylläpitävään firmaan puolestaan heikensi kontribuutioiden laatua. (Laatua mitattiin suoraan viestien rankkauksilla, joiden perusteella jäsenet saavat käyttäjästatuksensa mukaiset 'hatut'.)
Lukiessani arvelin selitykseksi sitä, että asiakkaille ovat foorumilla vastanneet firman omat kiireiset työntekijät, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta panostaa keskusteluun, tai sitten heitä on vaivannut asennevamma: "ongelma on kuitenkin asiakkaan syytä, ei se ohjelmasta johdu". Tästä ei ilmeisesti ollut kysymys. Ainakaan artikkelista ei käynyt yhdellä lukemisella ilmi, olivatko kaikki yhteisössä toimijat nimenomaan asiakkaita, ei yrityksen henkilöstöä.
Tutkijat selittävät firmasitoutumisen ja kontribuution heikon laadun yhteyttä korostuneilla palveluodotuksilla: firmaan sitoutuneet asiakkaat odottavat saavansa henkilökohtaisempaa ja kokonaisvaltaisempaa palvelua kuin mitä foorumi tarjoaa, eivätkä he panosta viestien sisältöön.
Mielenkiintoinen oli paitsi online interaction propensity -mittari, myös organisaatiotutkimuksesta lainattu "urheiluhenkisyyden" käsite, joka tässä ympäristössä viittaa jäsenten kykyyn sietää yhteisön heikkouksia, toiminnallisia ongelmia (kuinka monta kertaa elämäsi aikana olet kironnut Hattrickin serverit?) ja mahdollista epäsosiaalista käyttäytymistä.
Tarina tarjoaa kaksi opetusta, joista toisen kirjoittajatkin nostavat esille: asiakasyhteisö elää omaa elämäänsä (heureka, ihanko totta ;) ja sen elämäntapaa tulee kunnioittaa. Olemme tässäkin yliopistossa nähneet mielenkiintoista tutkimusta siitä, kuinka aktiivisia yhteisöjä - tietoisesti tai puolitiedostamattomasti - ylläpitävä yritys saattaa joutua huomaamaan, että ne eivät taivu siihen perinteisen tuotteen ja strategian ideaan, joiden varassa yritys on totutellut elämään.
Toinen opetus on lähtökohtien tarkistaminen ennen kuin kvantitatiivista vaivalloista tutkimusta lähdetään tekemään. Artikkeli on ansiokas ja julkaistu kovassa lehdessä, mutta millaisia uusia tuloksia olisikaan saatu, jos yksilön ominaisuuksien vaikutus olisi oivallettu heti asetelmaa hahmoteltaessa?
Kenellekään tuskin on yllätys, että teknisesti orientoitunut käyttäjäyhteisö suosii ympärillään ihmisiä, jotka kokevat saavansa yhteisöstä arvokasta tietoa ja joilla on alhainen kynnys kommunikoida teknologian välityksellä!
Tutkijat katsoivat siis yhteisön alkuperän (firm-originated) olevan jotenkin määräävämpi dynamiikan kannalta kuin sen, mistä yhteisössä on pohjimmiltaan kysymys. Tarpeiden ja intressien keskeistä asemaa ei pidä koskaan unohtaa.
Aineisto on kerätty kaupallisen ohjelmistotuotteen käyttäjille suunnatusta yhteisöstä, joka toimii asiakastuen kanavana. Kirjoittajien tekemän huolellisen sisältöanalyysin perusteella huomattava osuus viesteistä on nimenomaan teknistä tukea, mikä ei yllättäne ketään. Aktiivisia käyttäjiä on noin 750, joista reippaat 200 vastasi kyselyyn.
Tuloksena on, että knowledge contributioniin (=avun antamiseen sitä yhteisössä pyytäville) vaikuttavat positiivisesti etenkin
+ Online interaction propensity, jolle tässä rakennetaan todella
perusteellista kaavaa noudattaen oma mittari. Kirjoittajat huomauttavat aiheellisesti, että aiemmasta virtuaaliyhteisötutkimuksesta sellainen puuttuu; aloin itsekin ihmetellä, miksi.
+ Commitment to community
+ Perceived informational value
Tutkimusmalli sinänsä on suoraa jatkoa Wasko & Faraj (2005) artikkelille sosiaalisen pääoman ja tiedon jakamisen yhteydestä, mutta on rajattu relationaaliseen sos. pääomaan, erityisesti sitoutumiseen ja vastavuoroisuuden normiin. Luottamuksen ja identifioitumisen tarkastelu on siis tipahtanut matkasta, joskin yhteisötasoisen keskinäisen luottamuksen todetaan rakentuvan nimenomaan havaitusta vastavuoroisuudesta, kuten mm. Ridings & co ovat vihjanneet.
Samalla Wiertz & de Ruyter kritisoivat sitä, että yksilön ominaisuuksien ja kontribuoinnin välille on aiemmassa tutkimuksessa vedetty suora yhteys, ja tarkastelevat sen sijaan epäsuoraa vaikutusta.
Aineiston analyysin jälkeen tutkijat lopulta kokevat hups -elämyksen ja huomaavat, että lähtöoletus oli väärä: yksilön kokemus tiedon arvosta ja henkilökohtainen "online interaction propensity" vaikuttivat suoraan kontribuution määrään ja laatuun.
Relationaalisen sosiaalisen pääoman elementeistä vain sitoutumisella itse yhteisöön oli positiivinen vaikutus. Sitoutuminen yhteisöä ylläpitävään firmaan puolestaan heikensi kontribuutioiden laatua. (Laatua mitattiin suoraan viestien rankkauksilla, joiden perusteella jäsenet saavat käyttäjästatuksensa mukaiset 'hatut'.)
Lukiessani arvelin selitykseksi sitä, että asiakkaille ovat foorumilla vastanneet firman omat kiireiset työntekijät, joilla ei ole ollut aikaa tai kiinnostusta panostaa keskusteluun, tai sitten heitä on vaivannut asennevamma: "ongelma on kuitenkin asiakkaan syytä, ei se ohjelmasta johdu". Tästä ei ilmeisesti ollut kysymys. Ainakaan artikkelista ei käynyt yhdellä lukemisella ilmi, olivatko kaikki yhteisössä toimijat nimenomaan asiakkaita, ei yrityksen henkilöstöä.
Tutkijat selittävät firmasitoutumisen ja kontribuution heikon laadun yhteyttä korostuneilla palveluodotuksilla: firmaan sitoutuneet asiakkaat odottavat saavansa henkilökohtaisempaa ja kokonaisvaltaisempaa palvelua kuin mitä foorumi tarjoaa, eivätkä he panosta viestien sisältöön.
Mielenkiintoinen oli paitsi online interaction propensity -mittari, myös organisaatiotutkimuksesta lainattu "urheiluhenkisyyden" käsite, joka tässä ympäristössä viittaa jäsenten kykyyn sietää yhteisön heikkouksia, toiminnallisia ongelmia (kuinka monta kertaa elämäsi aikana olet kironnut Hattrickin serverit?) ja mahdollista epäsosiaalista käyttäytymistä.
Tarina tarjoaa kaksi opetusta, joista toisen kirjoittajatkin nostavat esille: asiakasyhteisö elää omaa elämäänsä (heureka, ihanko totta ;) ja sen elämäntapaa tulee kunnioittaa. Olemme tässäkin yliopistossa nähneet mielenkiintoista tutkimusta siitä, kuinka aktiivisia yhteisöjä - tietoisesti tai puolitiedostamattomasti - ylläpitävä yritys saattaa joutua huomaamaan, että ne eivät taivu siihen perinteisen tuotteen ja strategian ideaan, joiden varassa yritys on totutellut elämään.
Toinen opetus on lähtökohtien tarkistaminen ennen kuin kvantitatiivista vaivalloista tutkimusta lähdetään tekemään. Artikkeli on ansiokas ja julkaistu kovassa lehdessä, mutta millaisia uusia tuloksia olisikaan saatu, jos yksilön ominaisuuksien vaikutus olisi oivallettu heti asetelmaa hahmoteltaessa?
Kenellekään tuskin on yllätys, että teknisesti orientoitunut käyttäjäyhteisö suosii ympärillään ihmisiä, jotka kokevat saavansa yhteisöstä arvokasta tietoa ja joilla on alhainen kynnys kommunikoida teknologian välityksellä!
Tutkijat katsoivat siis yhteisön alkuperän (firm-originated) olevan jotenkin määräävämpi dynamiikan kannalta kuin sen, mistä yhteisössä on pohjimmiltaan kysymys. Tarpeiden ja intressien keskeistä asemaa ei pidä koskaan unohtaa.
24.1.08
Wanted: tutkimusta virtuaalimaailmoista organisaatioissa
Kovaksi arvostettu MIS Quarterly hakee special issuessa New ventures in virtual worlds tutkimuspapereita virtuaalimaailmojen organisaatiokäytöstä. Guest editorit ovat vanhat tutut Järvenpää, Leidner, Teigland ja Wasko.
Papereiden teema voi olla käytännössä melkein mitä vain: organisaatiorajojen hämärtyminen, virtuaalimaailmoihin liittyvät liiketoimintamallit ja yhteisöjen dynamiikka, kuluttajakäyttäytyminen virtuaalimaailmassa, virtuaalitiimien työskentelyn tukeminen, virtuaalimaailmat ja HRM, tietoturvakysymykset ja IPR:t. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, että arvioinnissa tullaan painottamaan kvantitatiivista tutkimusta, mutta laadullinenkin asetelma voisi hyvin tulla kyseeseen näin uudella ja eksploratiivisella alueella.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä mainita, että virtuaalimaailmoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä avatareilla varustettuja virtuaaliympäristöjä (kuten Second Life) tai vaikkapa MMOGeja, ei siis mitä tahansa teknologiavälitteistä yhteistyöalustaa.
Deadline valmiille papereille on 15. syyskuuta. Olisin mielelläni kirjoittamassa aiheesta (monet suuret ja pienet organisaatiot harjoittavat Second Life -elämää - tutkimuksen olisi syytä jäsentää sitä, miksi ja miten), mutta väitöskirjan liimaaminen kokoon ja kolme työn alla olevaa julkaisua tekevät uuden aineiston keräämisen ja analyysin ennen kesää käytännössä mahdottomaksi.
Suosittelen kuitenkin tarttumista tilaisuuteen!
Papereiden teema voi olla käytännössä melkein mitä vain: organisaatiorajojen hämärtyminen, virtuaalimaailmoihin liittyvät liiketoimintamallit ja yhteisöjen dynamiikka, kuluttajakäyttäytyminen virtuaalimaailmassa, virtuaalitiimien työskentelyn tukeminen, virtuaalimaailmat ja HRM, tietoturvakysymykset ja IPR:t. Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja tietääkseen, että arvioinnissa tullaan painottamaan kvantitatiivista tutkimusta, mutta laadullinenkin asetelma voisi hyvin tulla kyseeseen näin uudella ja eksploratiivisella alueella.
Väärinkäsitysten välttämiseksi on syytä mainita, että virtuaalimaailmoilla tarkoitetaan tässä yhteydessä avatareilla varustettuja virtuaaliympäristöjä (kuten Second Life) tai vaikkapa MMOGeja, ei siis mitä tahansa teknologiavälitteistä yhteistyöalustaa.
Deadline valmiille papereille on 15. syyskuuta. Olisin mielelläni kirjoittamassa aiheesta (monet suuret ja pienet organisaatiot harjoittavat Second Life -elämää - tutkimuksen olisi syytä jäsentää sitä, miksi ja miten), mutta väitöskirjan liimaaminen kokoon ja kolme työn alla olevaa julkaisua tekevät uuden aineiston keräämisen ja analyysin ennen kesää käytännössä mahdottomaksi.
Suosittelen kuitenkin tarttumista tilaisuuteen!
20.1.08
Niitä näitä
Luvassa on jälleen kirjoitus sarjassa "Hesarin uutisten ja kolumnien kanssa harjoitettava henkilökohtainen pohdinta".
Sunnuntain 20.1. HS ja Miska Rantanen kirjoittavat puolueiden kunnallisvaalivalmisteluista verkossa. En tiedä, onko vika sanojassa, lehden toimituksessa vai molemmissa, mutta viikon ehdottomasti hämärin sitaatti on peräisin kyseisestä tekstistä. Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin mukaan haasteena on rakentaa verkkosivut, jonne ihmiset tulisivat useammin kuin kerran:
"Se on vielä auki, löytyykö ratkaisu yhteisöllisyydestä vai vuorovaikutuksesta."
Mitä tämä tarkoittaa. Voisiko joku kääntää kyseisen lauseen ymmärrettävään muotoon?
Viikon muut uutiset kertovat, että Internet on noussut 12-20 -vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi (vasta nytkö?). Mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa journalismin analysoijat seuraavan kerran keksivät, että netti saattaa muuttaa viestinnän sisältöä. Tai missä vaiheessa vanhempi sukupolvi huomaa, että netin suurin vaikutus ei ollutkaan Jokelan kaltaisten tragedioiden aiheuttamisessa.
Oivallista media-antia oli perjantain 18.1. HS-raadin analyysi (sivu C3) suomalaisen median vallasta. Useampi raatilainen jakoi aiheellisen huolen siitä, että informaatioyhteiskunnan turhauttavin lieveilmiö, samoja teemoja toistava pinnallinen ja yksipuolinen höttö valtaa yhä enemmän tilaa mediassa. (Vrt. aiempi viittaus Kunderan esittämään käsitteeseen modernista tyhmyydestä.)
Osuva on myös kirjailija Johanna Sinisalon huomautus uutisaiheiden hakemisesta toimittajien omasta elämänpiiristä, jolloin monet muut - ja isommat - epäkohdat jäävät pimentoon. Ymmärrän työelämän aikataulupaineen ja kiireen koskettavan myös toimittajakuntaa, mutta kirjoittajan ja kolumnistin ei joka kerta pitäisi mennä sieltä, missä aita on matalin.
Onneksi on käänteisiäkin esimerkkejä. Briljanteimmat toimittajat pysäyttävät lukijan ajattelemaan ja löytävät kulloiseenkin tarkoitukseen sopivimmat tehokeinot. Ei väliä, mistä aiheesta puhutaan - onhan esimerkiksi valtakunnansanomissa urheilutoimittaja, Petteri Ala-Kivimäki, jonka tekstit kelpaisivat kirjallisuuspiirin vuosikokoukseen: "(Rikoskomisario, voimanoston maailmanmestari) Taito Haaralla oli tummat kihartuvat hiukset ja kun hän punnersi painoja penkiltä suorille käsille, hänen ensimmäinen leukansa peruutti toisen alle piiloon." (HS 13.1., B5)
Paikallislehtien ikiaikaisia klassikkoja taas ovat väsyneet, silmäpussiset perheenäititoimittajat, joiden pohdinnat käsittelevät lähinnä esimurrosikäisen kiukuttelua ja makaronilaatikon lämmittämisvuoroja. Kiitos, kiinnostaa kuin kilo nauloja. Kuitenkin tiedämme kaikki, että vaikuttamisen ja keskustelun pitää alkaa läheltä, omasta yhteisöstä.
Asiaan liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Toistaiseksi en tiedä, mikä termi sopisi parhaiten kuvaamaan sitä.
Mutta tilanne on jokaiselle tuttu. Lehden päätoimittaja tai kolumnisti taivastelee pitkin ja hartain sanakääntein jotain missiin, poliitikkoon tai urheilijaan liittyvää skandaalia, ja ihmettelee, miten se jaksaa kiinnostaa ketään. Tai pohtii, miksi naistenlehdissä toistuvat kuukaudesta toiseen samat jutut joka vuosi. Ja bingo: jälleen toimittaja on onnistunut omin käsin varmistamaan, ettei lehdistössä vahingossakaan kirjoiteta jostain oikeasti merkityksellisestä asiasta.
Kirjoituksen onneton lukija joutuu vaikeaan tilanteeseen: taas käsiteltiin jotain, mistä iltapäiväroskaa ja juorulehtipaskaa karttavalla normaalikansalaisella ei ole aavistustakaan. Höttödebatoijia eivät kiinnosta ekoteot, tasa-arvokysymykset tai koulutuspolitiikka.
Kysyisinkin kaikilta toimittajilta: miksi kirjoittaisitte aiheista, joista kirjoittaminen on mielestänne älytöntä? Tai vastaavasti, miksi fiksu missi aina sanoo, että missien tyhmyys on aikansa elänyt myytti? Tai miksi tasa-arvon edistämistä halutaan välttämättä nimittää feminismiksi?
Sanat todellakin muuttavat maailmaa. Ja luovat sitä.
Sunnuntain 20.1. HS ja Miska Rantanen kirjoittavat puolueiden kunnallisvaalivalmisteluista verkossa. En tiedä, onko vika sanojassa, lehden toimituksessa vai molemmissa, mutta viikon ehdottomasti hämärin sitaatti on peräisin kyseisestä tekstistä. Vihreiden puoluesihteeri Panu Laturin mukaan haasteena on rakentaa verkkosivut, jonne ihmiset tulisivat useammin kuin kerran:
"Se on vielä auki, löytyykö ratkaisu yhteisöllisyydestä vai vuorovaikutuksesta."
Mitä tämä tarkoittaa. Voisiko joku kääntää kyseisen lauseen ymmärrettävään muotoon?
Viikon muut uutiset kertovat, että Internet on noussut 12-20 -vuotiaiden tärkeimmäksi mediaksi (vasta nytkö?). Mielenkiintoista nähdä, missä vaiheessa journalismin analysoijat seuraavan kerran keksivät, että netti saattaa muuttaa viestinnän sisältöä. Tai missä vaiheessa vanhempi sukupolvi huomaa, että netin suurin vaikutus ei ollutkaan Jokelan kaltaisten tragedioiden aiheuttamisessa.
Oivallista media-antia oli perjantain 18.1. HS-raadin analyysi (sivu C3) suomalaisen median vallasta. Useampi raatilainen jakoi aiheellisen huolen siitä, että informaatioyhteiskunnan turhauttavin lieveilmiö, samoja teemoja toistava pinnallinen ja yksipuolinen höttö valtaa yhä enemmän tilaa mediassa. (Vrt. aiempi viittaus Kunderan esittämään käsitteeseen modernista tyhmyydestä.)
Osuva on myös kirjailija Johanna Sinisalon huomautus uutisaiheiden hakemisesta toimittajien omasta elämänpiiristä, jolloin monet muut - ja isommat - epäkohdat jäävät pimentoon. Ymmärrän työelämän aikataulupaineen ja kiireen koskettavan myös toimittajakuntaa, mutta kirjoittajan ja kolumnistin ei joka kerta pitäisi mennä sieltä, missä aita on matalin.
Onneksi on käänteisiäkin esimerkkejä. Briljanteimmat toimittajat pysäyttävät lukijan ajattelemaan ja löytävät kulloiseenkin tarkoitukseen sopivimmat tehokeinot. Ei väliä, mistä aiheesta puhutaan - onhan esimerkiksi valtakunnansanomissa urheilutoimittaja, Petteri Ala-Kivimäki, jonka tekstit kelpaisivat kirjallisuuspiirin vuosikokoukseen: "(Rikoskomisario, voimanoston maailmanmestari) Taito Haaralla oli tummat kihartuvat hiukset ja kun hän punnersi painoja penkiltä suorille käsille, hänen ensimmäinen leukansa peruutti toisen alle piiloon." (HS 13.1., B5)
Paikallislehtien ikiaikaisia klassikkoja taas ovat väsyneet, silmäpussiset perheenäititoimittajat, joiden pohdinnat käsittelevät lähinnä esimurrosikäisen kiukuttelua ja makaronilaatikon lämmittämisvuoroja. Kiitos, kiinnostaa kuin kilo nauloja. Kuitenkin tiedämme kaikki, että vaikuttamisen ja keskustelun pitää alkaa läheltä, omasta yhteisöstä.
Asiaan liittyy mielenkiintoinen paradoksi. Toistaiseksi en tiedä, mikä termi sopisi parhaiten kuvaamaan sitä.
Mutta tilanne on jokaiselle tuttu. Lehden päätoimittaja tai kolumnisti taivastelee pitkin ja hartain sanakääntein jotain missiin, poliitikkoon tai urheilijaan liittyvää skandaalia, ja ihmettelee, miten se jaksaa kiinnostaa ketään. Tai pohtii, miksi naistenlehdissä toistuvat kuukaudesta toiseen samat jutut joka vuosi. Ja bingo: jälleen toimittaja on onnistunut omin käsin varmistamaan, ettei lehdistössä vahingossakaan kirjoiteta jostain oikeasti merkityksellisestä asiasta.
Kirjoituksen onneton lukija joutuu vaikeaan tilanteeseen: taas käsiteltiin jotain, mistä iltapäiväroskaa ja juorulehtipaskaa karttavalla normaalikansalaisella ei ole aavistustakaan. Höttödebatoijia eivät kiinnosta ekoteot, tasa-arvokysymykset tai koulutuspolitiikka.
Kysyisinkin kaikilta toimittajilta: miksi kirjoittaisitte aiheista, joista kirjoittaminen on mielestänne älytöntä? Tai vastaavasti, miksi fiksu missi aina sanoo, että missien tyhmyys on aikansa elänyt myytti? Tai miksi tasa-arvon edistämistä halutaan välttämättä nimittää feminismiksi?
Sanat todellakin muuttavat maailmaa. Ja luovat sitä.
15.1.08
Blogi tai jotain
Blogiverkosto tehoaa. Mari Koon kautta (jälleen) löysin linkin terävän asialliseen juttuun Mitä väliä, jos blogeihin luottaa vain kolmannes. Teksti on julkaistu 8.1. Kauppalehden mielipidesivulla.
Missä tahansa ympäristössä - tieteestä uskon dogmatiikkaan ja nettiviestinnästä lähiravintolan tarjontaan - on vaikea kommentoida asioita, joita ei tunne. Ei ihme, että kysyttäessä satunnaiselta joukolta ihmisiä luottamus blogipersooniin voi olla samaa tasoa kuin kaiken kansan anonyymeilla taistelutantereilla. Tieto ja kokemus blogeista taas leviää - no, tietenkin blogeissa. Kriittisten massojen muodostuminen tahtoo viedä oman aikansa, eikä paradokseilta voi välttyä.
Koska kirjoitteluni tarkoitus on jäsentää omaa ajattelua tutkijana, en itsekään sijoitu blogijatkumolla sosiaaliseen päähän saati että pitäisin yllä lukijaystävällistä julkaisemisen formaattia. Vielä heikommin ovat asiat toisaalla yliopistomaailmassa: joulun alla saimme intranetiin "Johdon blogin", joka tällä hetkellä muodostuu yhdestä intran alasivusta ja kolmesta sinne lisätystä tiedotteesta kirjoittajan valokuvan kera.
Modernilta kuulostava termi on jo saavuttanut julkisen sektorin, nyt pitäisi enää tietää, mitä se tarkoittaa. Ilmiöt nimeltä arkisto ja kommentointi saattavat lyödä läpi jo 2010-luvulla.
Silmiini osui toinenkin episodi samasta teemasta. Muuan nuorehko netinkäyttäjä oli avannut rahapelien todennäköisyysarviointeihin opastavan nettisivun. Välittömästi paljastui, että sisältö oli kopioitu aihetta käsittelevästä blogista.
Nettinarahdukset ovat aina yhtä noloja sattumuksia - etenkin, kun ne osuvat nimen ja osoitteen kera - eikä tilannetta ainakaan parantanut eräs plagioijan osaselityksistä: "Sinä puhut blogista, minulla taas on sivusto."
Missä tahansa ympäristössä - tieteestä uskon dogmatiikkaan ja nettiviestinnästä lähiravintolan tarjontaan - on vaikea kommentoida asioita, joita ei tunne. Ei ihme, että kysyttäessä satunnaiselta joukolta ihmisiä luottamus blogipersooniin voi olla samaa tasoa kuin kaiken kansan anonyymeilla taistelutantereilla. Tieto ja kokemus blogeista taas leviää - no, tietenkin blogeissa. Kriittisten massojen muodostuminen tahtoo viedä oman aikansa, eikä paradokseilta voi välttyä.
Koska kirjoitteluni tarkoitus on jäsentää omaa ajattelua tutkijana, en itsekään sijoitu blogijatkumolla sosiaaliseen päähän saati että pitäisin yllä lukijaystävällistä julkaisemisen formaattia. Vielä heikommin ovat asiat toisaalla yliopistomaailmassa: joulun alla saimme intranetiin "Johdon blogin", joka tällä hetkellä muodostuu yhdestä intran alasivusta ja kolmesta sinne lisätystä tiedotteesta kirjoittajan valokuvan kera.
Modernilta kuulostava termi on jo saavuttanut julkisen sektorin, nyt pitäisi enää tietää, mitä se tarkoittaa. Ilmiöt nimeltä arkisto ja kommentointi saattavat lyödä läpi jo 2010-luvulla.
Silmiini osui toinenkin episodi samasta teemasta. Muuan nuorehko netinkäyttäjä oli avannut rahapelien todennäköisyysarviointeihin opastavan nettisivun. Välittömästi paljastui, että sisältö oli kopioitu aihetta käsittelevästä blogista.
Nettinarahdukset ovat aina yhtä noloja sattumuksia - etenkin, kun ne osuvat nimen ja osoitteen kera - eikä tilannetta ainakaan parantanut eräs plagioijan osaselityksistä: "Sinä puhut blogista, minulla taas on sivusto."
14.1.08
Kuka puolestani kelaa
Viime viikolla havaitsin valtakunnansanomista, että informaatioyhteiskuntaa kritisoivan tulisi harrastaa Milan Kunderan tuotantoa. Hän viittasi aikanaan 'moderniin tyhmyyteen', joka ilmenee fraasien ja latteuksien toistamisena, puhumisena siitä mistä kaikki haluavat puhua, ja omaperäisen ajattelun puuttumisena. Havaitsenko etäisiä yhteyksiä maailmaan, jota dominoivat saippuasarjojen ja tosi-tv:n tapahtumat, ja joita hallitsematon ei oikeastaan ole sosiaalisesti tervetullut työpaikan lounaspöytään?
Vai oliko sittenkin niin, että kyseinen nollainformaatio hallitsee ihmistä, eikä päinvastoin?
Tunnustan jälleen täydellisen tietämättömyyteni yhteiskunnallisista ilmiöistä ja inhimillisistä lainalaisuuksista, mutta päätäni on jo kauan viehättänyt työhypoteesi, jonka mukaan korostuneen individualismin, koulutustason ja keskiluokkaisuuden räjähtäminen käsiin korreloi suoraan alussa mainitun modernin tyhmyyden kanssa.
Aidosti porvarilliset ihmiset yleensä tunnistaa siitä, että he vastaanottavat isolla rahalla valmiita elämyksiä, koska eivät osaa tuottaa niitä itse. Rahan ja helpon elämän houkutukset kuulostavat aikansa eläneeltä latteudelta, mutta on mahdotonta kumota sitä tosiasiaa, että ne tarjoavat vaivattoman pakotien 'mitättömyydestä keskinkertaisuuteen', kuten Studio Julmahuvin komediaryhmä asian ilmaisisi. (Kuulostaa melkein siltä, että olisin vahingossa katsonut televisiota, mutta tutustuin kyseiseen materiaaliin vasta 7 vuotta myöhemmin.)
Heikkona hetkenä tyydytään olohuoneen harmaan laatikon tarjoaman nk. sisällön passiivivastaanottamiseen; toisessa ääripäässä elämän kohokohdat rakentuvat teatteriesityksistä ja Savonlinnan oopperajuhlista vain siksi, että liput maksoivat paljon. Samaan aikaan yhteiskuntaluokkien toinen ääripää saa järjettömät kiksit kaljalaatikosta ja tarjouksessa olevasta lenkkimakkarasta. Elämän kohokohta on Tuplapotin kolikkolaarista löytyvä unohtunut kaksieuroinen.
En yhtään ihmettele, että luovuus, yhdessä tekeminen ja itsenäinen ajattelu ovat valtakunnassa uhanalaista riistaa. Muistaessani, Mariska, tuo maanmainio suomenkielisen lyriikan taitaja nuoremmassa polvessa, pureutuu ongelman ytimeen kappalessaan Vapauslaulu (2002), josta on peräisin myös tämän kirjoituksen otsikko.
Kontekstin tietäen, nettiyhteisöistä tuskin on siunaukseksi viisauden ja ajattelun paluulle - poislukien senkaltainen yhteisöllisyys, jonka juuret ovat yhteisessä tekemisessä, jaetuissa normeissa ja käytännöissä, kiireettömyydessä ja keskustelussa. Yhteisöjä ei ole olemassa ilman historiaa ja tarinaa. Informaatiota valitettavasti on.
Viime päivien piristävämpiä uutisia ovat Petja Jäppisen Keskustiedustelupalvelun äänestystulokset vuoden 2007 parhaista blogeista. Mari Koo analysoi ja taustoittaa tarkemmin.
Vastaanotin alkuviikon kunniaksi haastattelupyynnön aiheesta sosiaalisen median yrityssovellukset. Yritän ennen keskiviikkoa jäsentää ajatukseni jonkinlaiseen kuosiin. Kevään aikana on tarkoitus paitsi viimeistellä väitöskirjan johdanto, myös seikkailla mediapuolen yrityksissä sukeltamassa aiempaa syvällisemmin verkkopalvelujen syövereihin.
Vai oliko sittenkin niin, että kyseinen nollainformaatio hallitsee ihmistä, eikä päinvastoin?
Tunnustan jälleen täydellisen tietämättömyyteni yhteiskunnallisista ilmiöistä ja inhimillisistä lainalaisuuksista, mutta päätäni on jo kauan viehättänyt työhypoteesi, jonka mukaan korostuneen individualismin, koulutustason ja keskiluokkaisuuden räjähtäminen käsiin korreloi suoraan alussa mainitun modernin tyhmyyden kanssa.
Aidosti porvarilliset ihmiset yleensä tunnistaa siitä, että he vastaanottavat isolla rahalla valmiita elämyksiä, koska eivät osaa tuottaa niitä itse. Rahan ja helpon elämän houkutukset kuulostavat aikansa eläneeltä latteudelta, mutta on mahdotonta kumota sitä tosiasiaa, että ne tarjoavat vaivattoman pakotien 'mitättömyydestä keskinkertaisuuteen', kuten Studio Julmahuvin komediaryhmä asian ilmaisisi. (Kuulostaa melkein siltä, että olisin vahingossa katsonut televisiota, mutta tutustuin kyseiseen materiaaliin vasta 7 vuotta myöhemmin.)
Heikkona hetkenä tyydytään olohuoneen harmaan laatikon tarjoaman nk. sisällön passiivivastaanottamiseen; toisessa ääripäässä elämän kohokohdat rakentuvat teatteriesityksistä ja Savonlinnan oopperajuhlista vain siksi, että liput maksoivat paljon. Samaan aikaan yhteiskuntaluokkien toinen ääripää saa järjettömät kiksit kaljalaatikosta ja tarjouksessa olevasta lenkkimakkarasta. Elämän kohokohta on Tuplapotin kolikkolaarista löytyvä unohtunut kaksieuroinen.
En yhtään ihmettele, että luovuus, yhdessä tekeminen ja itsenäinen ajattelu ovat valtakunnassa uhanalaista riistaa. Muistaessani, Mariska, tuo maanmainio suomenkielisen lyriikan taitaja nuoremmassa polvessa, pureutuu ongelman ytimeen kappalessaan Vapauslaulu (2002), josta on peräisin myös tämän kirjoituksen otsikko.
Kontekstin tietäen, nettiyhteisöistä tuskin on siunaukseksi viisauden ja ajattelun paluulle - poislukien senkaltainen yhteisöllisyys, jonka juuret ovat yhteisessä tekemisessä, jaetuissa normeissa ja käytännöissä, kiireettömyydessä ja keskustelussa. Yhteisöjä ei ole olemassa ilman historiaa ja tarinaa. Informaatiota valitettavasti on.
Viime päivien piristävämpiä uutisia ovat Petja Jäppisen Keskustiedustelupalvelun äänestystulokset vuoden 2007 parhaista blogeista. Mari Koo analysoi ja taustoittaa tarkemmin.
Vastaanotin alkuviikon kunniaksi haastattelupyynnön aiheesta sosiaalisen median yrityssovellukset. Yritän ennen keskiviikkoa jäsentää ajatukseni jonkinlaiseen kuosiin. Kevään aikana on tarkoitus paitsi viimeistellä väitöskirjan johdanto, myös seikkailla mediapuolen yrityksissä sukeltamassa aiempaa syvällisemmin verkkopalvelujen syövereihin.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)