Suomen Lappeenranta julistaa jouluviirauksen

Tämä joulunodotusta edeltävä arkipäiväsetti ei ole ollut työteholtaan niitä parhaimpia, mutta ei sen tarvinnutkaan olla. Lukuisten viikonlopputöiden jäljiltä katsoin oikeudekseni palloilla pitkin pyöreiden huoneiden nurkkia sen kummempia piittaamatta.

Elämme levottomia aikoja: julkiset firmablogit herättävät huomiota mediassa ja mielipideosastot pursuilevat yliopistojen tutkimustoimintaa ruotivia kannanottoja. Ellei summittainen yhteenlaskuni pahasti petä, HS on kahden viikon aikana julkaissut aiheesta kahdeksan eri kirjoitusta. Kaikki olivat puhdasta asiaa. Lisää tutkimusrahaa, järkeä hakuprosesseihin, aiempaa linjavampia hallintonakkeja, vähemmän pakkomielletutkimusta jonka taustalla ei ole reaalimaailman kannalta olennaisia kysymyksiä ja ongelmia. Suurin ja päivänpolttavin kysymys tietysti on se, mihin tutkijaksi koulutetut oikeasti työllistyvät jatkossa, vai työllistyvätkö mihinkään.

Saksia tarvitaan sekä perus- että jatko-opinnoissa. Saksien käytön taas estää järjetön porkkanarahoitusmalli, joka perustuu määrään laadun kustannuksella. Tämän systeemin kehittäjät eivät valitettavasti olleet paikalla kun aivoja jaettiin, tai jos olivatkin, heille ei jäänyt edes lohdutuspalkintoa käteen.

Monet asiat ovat siis pielessä, mutta maassa on sentään rauha ja ihmisillä viallinen tahto. Kuluvan vuoden helmiä ovat olleet ajattelun, kirjoittamisen ja jouluostosten täydellisen välttämisen vapaus. Toivon uudelle vuodelle lisää tätä kaikkea ja erityisesti valmistumisen lykkääntymistä.

Hyvää joulua ja entistäkin parempaa uutta vuotta!

Vain kiinnostuneet elävät

Yliopiston lehdessä Englannista vierailulla ollut pitkän linjan professori muistuttaa, että jatko-opiskelijoiden on oltava intohimoisen kiinnostuneita omista tutkimusaiheistaan. Sillä mitä ne ovat, ei siihen verrattuna ole niin suurta merkitystä.

Toisaalla samassa lehdessä peräänkuulutetaan uusia, ennennäkemättömiä tutkimuksen kombinaatioita, oletettavasti viitaten eri tutkijoiden, yksiköiden ja tieteenalojen väliseen yhteistyöhön sekä kansallisesti että tietenkin Kansainvälisesti. (Joudun kirjoittamaan tämän isolla, koska sen asema edustamassani maailmassa on jossakin Herran ja Englannin kuningattaren välimaastossa.)

Vastaako virtuaalisuuden tutkiminen näihin vaatimuksiin? Luultavasti kyllä. Siitä voi olla jopa niin kiinnostunut, että julkaisuja syntyy mitä erinäisemmistä aiheista, eivätkä ne liity mitenkään toisiinsa. Tämä taas on seurausta siitä, että opinnäyte on vain vaatimaton opinnäyte ja pedatakseen edes jonkinlaiset jatkomahdollisuudet jo ennestään täynnä olevassa tohtoriputkessa tutkijakoulutettavien on kyettävä muuhunkin kuin yhden aihearsenaalin käsittelyyn.

Ulkoa annettuihin valmistumispaineisiin ja aikarajoihin minulla on aina vasta-argumentti valmiina: joko teen kaikessa rauhassa itseni näköisen väitöskirjan (painoindeksi 23, harmaa ja sangen ruma, ei erotu kirjahyllystä), tai sitten lopetan ja lähden kerrossiivoojaksi naapurikadulle. Tunnetusti liikunnallista ja tervehenkistä työtä, jossa tulokset ovat konkreettisesti nähtävillä ja monelle hyödyksi.

Mutta olisiko tämä kuitenkin ajan ja varojen hukkaanheittämistä, sillä aiheenihan oli sekä kiinnostava että rajoja rikkova? Epäilemättä kyllä, mutta samalla toivoisin, että valtio kannustaisi tekemään ruohonjuuritason hommia sivutoimena.

Blogging barriers

Mitkä tekijät estävät yksittäistä käyttäjää kirjaamasta ajatuksiaan blogiin? Vastaus on perin yksinkertainen. Tietenkin kiireet, jotka liittyvät blogien analysoimiseen, blogiaiheisten julkaisujen kirjoittamiseen, blogiaiheisten lähdeviitteiden tarkistamiseen, projektiblogin käyttöönottoon, käyttäjien lisäämiseen ja blogin käytön ohjeistukseen.

Huomautan edelleen, että tutkimusmielessä koko blogitouhu on pelkkää sivuhaarakonttorin rekisteröimätöntä toimintaa.

Loman tarpeessa?

Edessä on kaksi niin sanottua lomarupeamaa. Ensimmäinen alkaa siitä, kun blogiartikkeli lähtee ensi perjantaina tarjolle lehteen, ja virallinen talviloma on sitten helmikuun alussa. Näiden ajantilojen välissä keskityn lähinnä nukkumaan, kirjoittamaan epämääräisiä jatko-opintokurssin tehtäväpapereita sekä hoitamaan muutaman hallinnollisen velvoitteen alta pois. Lisäksi yritän implementoida (eläköön finglish, kunnes kuolee) työpaikallemme ryhmäblogin ja opettaa ihmiset myös sitä käyttämään.

Helsingin Sanomien joulutestissä kysytään, onko vastaaja ollut uuttera. En pystynyt valitsemaan yksittäistä vaihtoehtoa. Olen vuoden aikana tehnyt töitä äärimmäisessä kiireessä ja paineessa, ottanut rokulipäiviä laiskotukseen, jättänyt työt tekemättä ja kotiaskareet muille, teeskennellyt ahkeraa, rentoutunut vapaa-ajalla, ja välillä pohtinut, miten hauskaa olisi tehdä töitä, jos niitä olisi. Tai vielä paremmin: jos tietäisin, mitä työni ovat.

Joinakin päivinä tiedän, toisinaan taas en, Baddingia mukaillen. Toisaalta asiassa ei ole mitään uutta tai mainitsemisen arvoista, sillä kaikki samassa tilanteessa olevat ymmärtävät yskän.

Lähestyvä juhla-aika järjettömyyksineen vaatii omat selviytymiskeinonsa, lukeudunhan syksyihmisiin mutta myös pääsiäisen preferoijiin. Odotan jo kauhulla joulupäivän selittämätöntä tympiintymistä, johon tehoaa ainoastaan maihinnousukenkäpari ja viidentoista kilometrin kävelymarssi.

Ilmeisesti tähän aikaan vuodesta olisi tarkoitus muistaa sukulaisia korteilla, mutta en ole vielä ehtinyt ajoissa sopivaan kauppaan niitä ostamaan. Lahjat yleensä hankin divarista viimeistään heinäkuussa mutta nyt silläkin saralla on ollut laihempaa. Toivon inspiroituvani viimeistään lähipäivinä.

Virtuaalisuus ei kuollutkaan

Nettiyhteisöt ja virtuaalisuus ovat monelle kirosanoja, mutta samaan aikaan ne edustavat todellisuutta, jota ei voi noin vain lakaista maton alle. Tietoviikossa Kari Ahokas peräänkuuluttaa yrityksiltä paitsi ymmärrystä myös uusia liiketoimintamalleja, ja tuoreessa Mikrobitissä Kari Hintikka herkuttelee kolumnissaan ajatuksella virtuaalimaailman verottamisesta (tai pikemminkin verottamisen mahdottomuudesta).

Toisaalta ymmärrän hyvin myös sitä leipiintymistä, joka näihin keskusteluihin liittyy. On äärimmäisen vaikeaa nähdä ennalta, mitä arvoa yhteisö mahdollisesti tuottaa ja kenelle. Yritysten näkökulmasta ikuisuuskysymys viivan alle jäävistä euroista seuraa virtuaalimaailmaa kuin painajainen.

Puhuttiinpa virtuaaliyhteisöistä sitten mikro- tai makrotasolla, perimmäinen ongelma näyttää olevan yhteisen kielen löytäminen ja merkitysten yhteensovittaminen. Kun osapuolet toimivat täysin erilaisen logiikan varassa, lopputulos ei juuri mairittele. Kaupallistamista ympäristössä, jossa se jo perus-netiketin perusteella on suurin mahdollinen synti mitä ajatella saattaa? Arvonluontia pikseleistä rakennetulla lenkkarilla ja limsapullolla?

Tavallaan olen tyytyväinen, että tutkimukseni operoi pääasiassa mikrotasolla - siis virtuaaliyhteisöissä itsessään. Business -linkitykset ovat äärimmäisen pelottavia. Toisaalta työni ovat tällä hetkellä sellaisessa loppuunpalamisvaiheessa, että jo sähköpostin avaaminenkin hirvittää.

Kaunis on tuhoutuvaista

Sain huhuvihjeen Tekniikka & Talous -lehden uutiskirjeestä, jonka mukaan tulostinvalmistajat kehittelevät 16 tunnissa katoavaa mustetta - siis aivan Aku Ankan malliin.

Laajemmin ajateltuna tällä tuotteella on valtavasti käyttökohteita. Sitä voitaisiin hyödyntää paitsi sopimuksissa ja keltaisessa lehdistössä, myös tieteellisessä kirjallisuudessa ja etenkin omalla nimellä laadituissa luokattomissa artikkeleissa. Viimeinen silaus on tietenkin katoavalla musteella kirjoitettu väitöskirja, mikä samalla kuvaa tekijänsä päänsisäistä tilaa hetki ennen valmistumista.

Koska kärsimme jo nyt äärimmäisestä informaatioähkystä, on perin selvää, että nettiyhteisöjen seuraava normisääntö on itsestään tuhoutuva sisältö. Unohtakaa moderaattorit, nuo symbolisella nälkäpalkalla häärivät virtuaalipoliisit - ei enää sensuuria ja vaivautunutta selittelyä! Ei hätää, vaikka kirjoittaisitkin blogiisi asiattomuuksia tai floodaisit järjettömyyksiä julkiselle keskustelufoorumille, sillä luomasi viisaudet kuolevat alta vuorokaudessa!

Sarkasmi on vaikea tyylilaji. Toisaalta jopa suuressa maailmassa mainetta niittäneet rohvessorit ovat useaan otteeseen ennustaneet Internetin romahtavan omaan mahdottomuuteensa, siis avoimen ja suljetun väliseen dilemmaan ja koko ajan levittäytyvään roska- ja haittasisältöön. Tavallaan vitsissä on puolikas totuutta: myös virtuaaliyhteisömaailmassa jonkun on heiluteltava puutarhasaksia, eikä rikkaruohojen karsiminen voi olla pelkästään yksittäisten käyttäjien vastuulla.

Jos on netillä ongelmansa, aina ei mene hyvin konkretiassakaan. Tässä vuodenajassa mikään ei ole turhempaa ja rangaistavampaa kuin ennenaikainen jouluhype, koska se vie ihmisiltä ainutlaatuisen mahdollisuuden nauttia syksyn rauhallisuudesta ja hiljaisuudesta. Joulukuuhun on vielä puolitoista tuntia ja olen kuluttanut tänä syksynä jo kaksi glögimukillista. Tämä on selkeästi uhkasakon paikka.

Kun kaikki on sanottu

MTV3:n maanantain myöhäisillan Verkossa -ohjelmassa keskusteltiin Web 2.0:sta kirveenvarsia kätellen ja laadusta tinkien. Todettiin muun muassa, että kyse on osallistumisesta. Se tarkoittaa sosiaalisia yhteisöjä ja verkostoja, käyttäjien yhdessä tekemiä sisältöjä, sisällön arviointia ja kommentointia, tekemisen ja päivittämisen vaivattomuutta verrattuna aiempaan sukupolveen.

Haastateltavina olivat Dynamoid Oy:n toimitusjohtaja Taneli Tikka (IRC-galleria) ja tutkimusjohtaja Marko Turpeinen HIIT:sta (ja Tekesin Vuorovaikutteinen tietotekniikka -tutkimusohjelmasta, joka ainakin teoriassa on pyrkinyt saamaan jotain yhteisöaiheista tutkimusta aikaiseksi.)

Mitä muuta? Tai pikemminkin: mitä uutta? Kaikki Web 2.0- ja yhteisöfaktat ovat jo massojen tiedossa, niissä ei ole mitään ihmeellistä. Avain menestykseen ovat käyttäjien tarpeet, eivät blogi- tai wikialustat itsessään. Kaikki ihmiset eivät suinkaan osallistu, vaan 90 % lurkkaa, loput muodostavat sen kriittisen massan joka tekee ja kommentoi. Yhteisöt eivät pullistelleetkaan lapsia jahtaavista pedofiileista, vaan määrällisesti paljon suurempia ongelmia ovat tekijänoikeusrikkomukset ja nettikiusaaminen.

Konkreettista hyötyä näistä populaarikeskustelun tasolla liikkuvista tv-ohjelmista on lähinnä sikäli, että pääsee todistamaan nyökyttelyn maailmanennätystä ja samalla saa pari yhteisöpalvelujen nimeä lisättäväksi ennestään kilometrin mittaiseen listaan.

Pelottavaa perjantaita

Päivän työn keskellä saattaa saada mieleensä monenlaisia kauhukuvia. Yksi on englannin kielen ääntämyksen taso tilanteessa, jossa ajattelu ja puhe eivät ole selkeimmillään, kuten esimerkiksi väitöstilaisuudessa.

"Tö litritsö vuntamentalli tiskraips tät valjuäpl risoorsis aa tainamik in neitsö" -tavara on tuttua suomalaiselle, mutta entä vastaväittäjälle, jonka äidinkieli on ulkomaa? Kuinka ihmeessä joku ylipäätään voi ääntää peräkkäin sanat "strategy literature"?

Onneksi nämä asiat ovat melko kaukana tulevaisuudessa, eikä aiheenikaan valitettavasti ole kovin strateginen. Sitä odotellessa odotan lahjakorttia kielikylpylään.

Kirjallisuutta koko rahalla

Muuan lehtitornissa vieraillessani käsiini sattui Tietokone -lehden numero, jossa arvioitiin Tuomas Kilven tuore kirja blogeista ja bloggaamisesta. Arviossa tähdennettiin, että nämä maagiset hakusanat tuottavat verkkokaupoissa nykyään valtavat massat kirjallisuuslähteitä.

Suomenkielinen opas on ansio sinänsä ja ehdottomasti tarpeen, mutta englanninkielisiin (ja pitäisikö sanoa, että myös saksankielisiin) bloggaamisen keittokirjoihin suhtaudun skeptisemmin. En oikein tiedä, miksi tiedon- ja tekstintuottamisen eri keinot tarvitsisivat hyllykilometrillisen oppaita ja käsikirjoja. Niitä tilatessaan ja kahlatessaan huomaa korkeintaan, että saman viisauden olisi voinut hankkia vähemmällä vaivalla verkosta - tietenkin ilmaiseksi.

Yksi alan saarekkeista ovat yritysbloggaamiseen omistautuneet opukset. Koska olen parhaillaan työstämässä IJKL:n artikkelia, epämääräinen tietoisuus yritysblogikirjallisuuden olemassaolosta ilman sen tuntemista herättää pelottavia tuntemuksia. Mitä sellaista tieteelliseksi kutsuttava paperini esittää, jota ei olisi keittokirjoissa kerrottu? En osaa vastata omaan kysymykseeni lukematta niitä kolmeasataa kirjaa (jota en todellakaan aio tehdä, sillä tämän aiheen tutkiminen on puhdasta sivuhaaraluistelua marraskuisessa sohjossa).

Toisaalta tämä on vanhastaan tutkimuksen yksi perustavia ominaisuuksia. Ei ole synti keksiä pyörät uudelleen, kunhan sen tekee vakuuttavasti ja tieteen sääntöjen mukaisesti.

Ajatuskatkoksia

Hämmästyttävää, että en ole muistanut tai kyennyt päivittämään blogia kolmeen viikkoon. Aika on kulunut knowledge sharing -paperin ensimmäisen luonnoksen viimeistelyyn, IJKL-artikkelin varhaiseen luonnosteluun, jatko-opintoihin ja kandidaatintöiden lukemiseen ja kommentointiin. Siinä välissä kiepsahdin Helsingissä haastattelukierroksella ja Paul S. Adlerin luennolla, sain vahvistuksen jatkosopimuksesta, yhden apurahan sekä kaksi julkaisua, jotka eivät tule väitöskirjaan.

Siinähän ne tärkeimmät olivatkin luettelomuodossa. Oppimiseen ja opitun pohtimiseen en yleensä kykene ennen puoltapäivää.

Luottamus aallonpohjassa

Käytän blogia vaihteeksi dokumentoinnin välineenä. Mappiin hautautunut A4 ei hyödytä ketään, mutta blogiin siirretty A4 saattaa jossain maailmantilanteessa olla avuksi ajattelulle.

Aloitan tästä:

Sekä työ- että muussa elämässä on edetty tilanteeseen, jossa luottamuksella ei vielä koskaan ole ollut yhtä hyviä edellytyksiä tuhoutua. Jatkuvan uudelleenorganisoinnin, monimutkaisuuden, kiireen ja muutoksen sanotaan hävittävän kaikki olemassaolevat luottamuksen ketjut ja niitä ylläpitävät yhteisöt.

Paitsi että luottamus on tunnetusti haurasta, siihen liittyy koko ajan levittäytyvä joukko paradokseja.

Maailma on omistettu nk. teflontyypeille, jotka ovat mukavia ja rakentavat suhteita, mutta eivät tee tulosta. Mikään ei ole yksilön kannalta vaarallisempaa kuin ajatella pitkään ja hartaasti, tehdä työnsä hyvin ja istua hiljaa nurkassa (tai virtuaalisessa nurkassa). Koska kukaan ei kuitenkaan huomaa, osaamisella ei ole väliä, eikä sen kautta rakennu luottamusta työntekijään. Emme siis suinkaan elä osaamistaloudessa, vaan huomiotaloudessa.

Toisaalta monet ihmiset haluavat vapaan ja itseohjautuvan työn ja ovat tällä tavoin valmiita ottamaan suuriakin riskejä, mutta heti ongelmien ilmaantuessa syytetään organisaatiota ja esimiehiä. Hyvänä vertauskohteena voidaan pitää tsunamionnettomuutta lomakohteessa: matkailijan usko turvallisuuteen on huipputasoa, mutta luonnonkatastrofin iskettyä kaikki angsti puretaan ulkoministeriön toimintaan.

Kolmas paradoksi liittyy siihen, mitä yksilöltä vaaditaan. Kukaan ei voi saavuttaa mitään yksinään, eli jokaisen on löydettävä itsestään edes se pieni teflontyyppi ja sosiaalinen minä. Tämä on pois tuottavuudesta, jolla yksilöitä mitataan: suhteille ei ole olemassa helposti osoitettavaa euromääräistä arvoa. Ehkä siksi ylläpidämme jatkuvasti mielenterveyden kannalta tuhoisaa retoriikkaamme siitä, että lounastauko, sähköpostilla käyty ideoiden vaihtaminen tai ajatusten kirjaaminen blogiin ei ole "oikeaa työtä".

Mutta jospa se kuitenkin on? Toisenlainen asennoituminen voi lähteä vain ihmisen omasta päästä.

Edelleenkään en suostu ajattelemaan, että hajautuminen ja virtualisoituminen jättäisi ihmiset työelämässä tykkänään yksin ja automaattisesti nakertaisi luottamusta. Syyt ovat monet. Tärkeintä olisi ymmärtää ettei informaatioteknologia suinkaan eristä ihmisiä toisistaan, vaan ongelmien syynä on yksilöiden ja organisaatioiden kyvyttömyys käyttää sitä tavalla, joka tukee yhteisöllistä työskentelyä.

Jos vastaväittäjä joskus pääsee kysymään minulta, mitä väitän, niin edellinen saattaisi käydä vastauksesta.

Tiedekuntauudistus tulee, oletko valmis

Tämän viikon tietojen mukaan tuotantotalouden kilta järjestää "Kakkosta tarjolla" -bileet paikallisessa yökerhossa. Tästä voisi varmaankin vääntää jotain sanottavaa, mutta tämä ei satu olemaan vitsiblogi.

On kuitenkin ilo kuulla, että tiedekuntauudistuksessa on tehty tarkalleen oikeat valinnat: tietotekniikan osaston 0 ja 1 saavat jatkokseen kakkosen.

Sittenkin sosiaalinen pääoma

Kirjoitettuani review-paperin puoliväliin asti ja luettuani ylimääräisen annoksen Marleen Huysmania tiedän tehneeni koko joukon oikeita valintoja.

Saan keskittyä siihen, miten tieto liikkuu virtuaaliympäristössä ja lisäksi minulla on erittäin hyvä syy kytkeä se sosiaalisen pääoman keskusteluihin (so. kesti noin 1,5 vuotta, ennen kuin löysin järkevän aiheen). Tällä ohjeella se kuuluisa kontribuutio ei taatusti jää löytymättä. Tiedostan toki sosiaalisen pääoman mittaamiseen liittyvät ongelmat, mutta lakaisen ne toistaiseksi maton alle ja teen mitä tehtävissä on.

Tutkimustyöni on pitänyt käsitellä virtuaaliyhteisöjä milloin mistäkin näkökulmasta, nuorisotyöstä kannustimiin, motivaatiosta mainejärjestelmiin, mobiilipalvelujen kautta luottamukseen ja yhteisöllisyyteen ja sokerina pohjalla yhteisöjen liiketoimintamalleihin. Mukana on leijunut niin paljon eri tieteenalojen päättömyyksiä, että mustavalkoajattelun varaan rakennetut aivot eivät ole pysyneet matkassa lainkaan.

Pääsin takaisin kartalle vasta palattuani tietojohtamiseen ja oivallettuani, että amerikkalainen knowledge management system- ajattelu ei olekaan pelastanut maapalloa. Tätä informaation hallinnan koulukuntaa on nimitetty tietojohtamisen ensimmäiseksi aalloksi, mutta kuten hyvin tiedetään, tiedon jakamisen ja luomisen kannalta se ei ole johtanut kuin äärettömään joukkoon erilaisia kehitysprojekteja, näpertelyä ja vastahankaisia, kyllästyneitä ja infoähkyisiä käyttäjiä.

Oma yksikkömme on selkeästi sisällä siinä toisessa tietojohtamisen aallossa ja edustaa erilaista koulukuntaa, mutta millainen rooli informaatioteknologialle tässä tapauksessa jää? Ei kaiketi sellainen, mitä yhteisöajattelun gurut sille povaavat: ihmisten erottaminen ja etäännyttäminen toisistaan?

Tämä ei pidä paikkaansa: vastalääke on jo olemassa - ja se on nimenomaan itse yhteisö.

Jälleen on paikallaan lainata Huysmania. Teknologia ei liitä ihmisiä toisiinsa, vaan heitä yhdistää se sosiaalinen pääoma, joita yhteisöillä (ja luonnollisesti sen yksittäisillä jäsenillä) on. Netti on heikkojen siteiden runsaudensarvi - pystymme tavoittamaan ja kommunikoimaan sellaisessa mittakaavassa, jota ei muinaisten vuosikymmenten yhteisöissä olisi osattu edes kuvitella, tieteiskirjallisuutta lukuunottamatta. Rakenne ei siis ole ongelma. Relationaalinen sosiaalinen pääoma taas viittaa siihen, miksi ja milloin tietoa jaetaan. Ihmisiä ovat motivoituneita osallistumaan, koska ryhmällä on selkeät normit (esimerkkinä vaikkapa open source -yhteisöjen taustalla oleva ideologia), ryhmä toimii vastavuoroisesti, ja yksittäinen jäsen paitsi identifioituu siihen, pystyy myös luottamaan sen asiantuntemukseen.

Mielenkiintoista onkin ollut havaita, että lähes kaikki tiedon jakamista edistävät tekijät ovat tavalla tai toisella laatikoitavissa sosiaalisen pääoman dimensioiden alle. Esimerkkeinä motivaatio, luottamus, jakamisen normit, vastavuoroisuus, yhteisöllisyys. Kun tähän vielä lisätään teknologian ominaisuudet, kokemus ja käytön helppous, ollaan sosioteknisen pääoman juurilla.

Virtuaalimaailmassa varsinaiset ongelmat alkavat siitä, mihin kognitiivinen pääoma loppuu. Ellei yksilöllä ole kykyä kommunikoida, parhainkaan väline tai into kontribuoida yhteisön toimintaan ei saa häntä osallistumaan. Toiseksi, ellei ryhmällä ole käytössään yhteistä kieltä ja merkityksiä, sen toiminta todellakin on suoraan informaation hallinnan oppikirjasta: mitään piiloista tietoa ei kyetä jakamaan.

Huysman puhuu "cognitive barrier":ista, jonka madaltamisen tulisi olla kaikkien yhteisöllisten teknologioiden suunnittelun avain. Se, kuinka tämä tapahtuu, on oma valtaisa ongelmavyyhtensä ja yksi mielenkiintoisimmista tutkimuslinjoista sosiaalisen webin puolella.

Mutta nyt odottelemaan syysmyrskyn alkamista.

Ekouutisia

Päivän lehtitietojen mukaan suomalaisten ekologinen jalanjälki on maailman kolmanneksi suurin. Kasvuun ja amerikkalaisuuteen hurahtaneet onnistunevat repimään tästäkin ilon irti, mutta muille tarjolla on lähinnä huonoa omatuntoa joko henkilökohtaisista valinnoista tai viime kädessä niiden tehottomuudesta. Vaikka miljoona meikäläistä tekisi järkevän päätöksen sammuttaa valot mennessään tai jättää auton kotiin, millainen pisara meressä se on verrattuna siihen, mitä teollisuus joutuu kuluttamaan?

Ilmaisu "joutuu kuluttamaan" voi tietysti kuulostaa oudolta, mutta oppivathan opiskelijamme jo pääsykokeeseen lukiessaan, että optimaalinen päästösaasteen määrä kansantaloudessa ei ole nolla. Kenties tästä ajattelusta on myös sosiaalista hyötyä, koska sillä saa helposti uusia ystäviä insinööreistä ja teekkareista.

Toinen viikon huolestuttavista uutisista on helsinkiläinen projekti, jossa alakouluikäiset lapset opettavat nettimaailman salaisuuksia vanhemmilleen. Oppiminen on tietysti iloinen asia. Pelottavaa tässä on lähinnä se, kuinka hukassa vanhemmat oikeastaan ovat, eli koko kuvion kääntyminen päälaelleen. Miksi aikuisille ylipäätään pitää erikseen selvittää, mihin verkkopelissä pyritään, tai miksi lapset haluavat ostaa virtuaaliroinaa? Eikö kyseessä ollutkaan C-64:n ja varhais-PC:n kanssa aikuiseksi varttunut sukupolvi, jolle nämä asiat valkenevat noin kahden minuutin perehtymisellä?

Ihminen on siitä omituinen systeemi, että oppii vain ne asiat, joista on aidosti kiinnostunut. Monen aikuisen suhde virtuaalitodellisuuteen on samanlainen kuin sillä muinaisella Hattrick -leskellä: nettipelit ja -yhteisöt ovat lasten ja henkisesti taantuneiden joutavaa puuhastelua. Tämä vieroksuva, ja luvalla sanoen ylimielinenkin suhtautuminen, on ollut lopullisena takeena sille, että kadonnutta vanhemmuutta metsästetään nyt koko kansakunnan laajuudessa.

Miten usein olenkaan huokaissut onnesta sen vuoksi, että olen sattunut syntymään silloin kun synnyin. Minun ikäluokkani ei ole koskaan tarvinnut vedota siihen, että tietokoneiden aikakausi pääsi yllättämään suoraan puskista. Toisaalta kuulumme siihen ikäpolveen, jolle ymmärrys tietokoneista ja -verkoista ei ole selaimen käynnistämisen ja surffailun synonyymi. En tiedä, mikä olisi paras ilmaisu kuvaamaan "henkilökohtaisen tragedian" täydellistä vastakohtaa, mutta juuri siitä tässä kehityksessä ja tiedon riemuvoitossa on ollut kyse.

Kuin kirsikkana kakun päällä kännykkäbuumi räjähti Suomessa käsiin juuri silloin, kun oli aika aloittaa opiskelu yliopistossa ja henkilökohtainen yhteydenpitoväline muuttui sillä samalla hetkellä lähes välttämättömyydeksi. Näissä olosuhteissa matkapuhelimesta tuli luontevalla tavalla arjen hyötyesine, ei moderni koulukiusaamisen kanava tai "mulle kanssa" -statussymboli yleisissä kulutusjuhlissa kootun romukasan jatkoksi.

Koska kuitenkin edustan virtuaalimaailman ja virtuaalisosiaalisuuden puolestapuhujaa, minun pitäisi varmaankin tuntea myös ekologista vastuuta aiheesta. Toisaalta, jos työelämässä oikeasti opittaisiin hyödyntämään tietoverkkoja - tällä hetkellä kun talouttamme pyörittävät ne liian aikaisin syntyneet, jotka eivät erota serveriä aidanseipäästä - säästäisimme toisaalla ihan kunnioitettavan määrän energiaa ja luonnonvaroja.

Sitä odotellessa ostan vaatteet kirpputorilta, koska muuhun rahat eivät riitä, ja varmimmaksi vakuudeksi julkaisen puolet vähemmän artikkeleita, jotta paperinkulutus maailmassa vähenisi.

Lainattua, vanhaa ja jotain sinistä

Virtuaaliseen tiedon jakamiseen omistautuneiden artikkelien taulukointi antaisi aineksia yhteen jos toiseenkin blogipostaukseen, samoin iltalukemisenani ollut Tere Vadénin pikaopus "Koodi vapaaksi" a la Richard Stallman (suosittelen, ja ihmettelen miksi luen sen vasta nyt). Valitettavasti päänsisäinen ylivuototila estää järkevien ja ehyiden kirjoitusten syntymisen, joten palaan asiaan myöhemmin.

Olen sisäistänyt muun muassa syyn siihen, miksi luovasta työstä maksetaan huonoa palkkaa: ulkoiset palkkiot ja kannustimet saavat ihmiset tekemään työnsä pintapuolisesti ja lopettamaan ajattelun kesken (Jeppesenin ja Fredriksenin havaintoja vapaasti muotoillen, ammattilainen tekee työnsä ajattelematta mitään, innokas harrastaja miettii, miten asiat voisi tehdä paremmin). Palkkanäkökulmasta tämän voi ilmaista myös niin, että riittävän alhaiset tulot joko houkuttavat esiin ehtymättömän sisäisen motivaation tai ajavat ihmiset kävelemään pitkin sillankaidetta.

Toisen teorian mukaan palkkioajattelu toimii vain niissä olosuhteissa, joissa ihmiset identifioituvat vahvasti omaan ryhmäänsä tai organisaatioonsa.

Ehdottoman mielenkiintoinen on väittämä, jonka mukaan teknologian ominaisuudet ovat vähiten merkitseviä tiedon jakamisen kannalta. Kärjessä viilettävät jälleen kerran ne päänsisäiset tuntemukset (knowledge self-efficacy, enjoyment of helping others) ja sitä peesaavat sujuvasti yhteisön kulttuuriin ja sitoutumiseen liittyvät tekijät.

Nämä ovat pitkälti tuttua tarinaa, mutta aiempaa vankemmissa kuorissa.

Sitten lainattujen osioon. Olen oppinut, että tutkimustiedon versiointi on järkevää ja hyödyllistä. Toisaalta sillä voi myös nolata itsensä julkisesti. Näin ovat tehneet hollantilaiset herrat, jotka ovat samana vuonna julkaisseet nk. saman paperin kahdessa eri journalissa. Introt alkavat sanasta sanaan identtisesti, vastaavalla linjalla etenevät myös yhteenvedot ja tulevaisuuden tutkimussuositukset. Malliin on sentään ilmestynyt yksi laatikko lisää ja muutamien sanojen paikkaa on vaihdettu keskenään. Versioinnin käsite laajeni tajunnassani kertaheitolla.

Sen jälkeen päädyin lukemaan amerikkalaisten gurujen paperia Int. Journal of Knowledge Managementista. Teksti oli ohittanut sujuvasti kaikki kielentarkistukset. Putosin kärryiltä jo abstraktissa, mutta säästyipähän aikaa.

Kaiken tämän jälkeen ajatukseni liikkuivat sinisen hämärillä rajamailla, joten päätin sen sijaan ajantasaistaa neljä kuukautta rästissä olleen meno- ja tuloseurantani.

Ehkä se kannatti, mutta tökittyäni laskinta viisitoista minuuttia olin jälleen hermoromahduksen partaalla. Opettihan jo Buddha, että elämä on kärsimystä, ja kärsimys on seurausta kirjanpidosta.

Avoimuutta lukkojen takana

Open source -ideologiassa merkittävä piirre on avoin tiedon ja oman asiantuntemuksen jakaminen. Tämä on luonnollista, koska ohjelmistot kehittyvät vain yhdessä tekemällä ja asteittain parantamalla. Molemmissa ohjelmistokehityksen koulukunnissa tiedetään, että täydellistä ja valmista tuotetta ei ole olemassakaan.

Suljetussa maailmassa tämä tosiasia takaa ohjelmistoyritykselle ehtymättömät rahavirrat, koska mitä tahansa voi myydä valmiina tuotteena ja ongelmien ilmaannuttua kääräistä lisää käteistä myymällä tukipalveluita ja korjaussarjoja, joita ei todellakaan saa olutpullon hinnalla. Avoimessa maailmassa puolestaan operoi tietty ydin, joka vilpittömästi haluaa tavoitella toimivaa järjestelmää. Ei lainkaan huono periaate.

Bloggaamisessa sanotaan olevan mukana samaa avoimuuden ideologiaa kuin avoimessa ohjelmistokehityksessä. Mutta ulottuuko se myös tutkimuksen kenttään? Tiedeblogit ovat yksi "emergentti" (anteeksi kirosana) uuden webin saareke, osana tutkimustulosten avointa julkaisemista.

Nostin avoimen ja suljetun välisen ristiriidan esille, koska se näyttäytyy konkreettisesti tutkijakoulutettavan arjessa. Jos et jaa tietoa ja toimi yhdessä kokeneempien tutkijoiden kanssa, et saavuta koskaan mitään. Jos taas jaat tietoa liian innokkaasti, joku varastaa julkaisemattoman artikkelisi, tutkimussuunnitelmasi tai työllä ja tuskalla kokoamasi yhteenvedon. Tämä ei ole edes paranoiaa, vaan arkea minkä tahansa yliopiston seinien sisällä.

Impi Umpimieli - Auvo Avokätinen -jatkumossa sijoitun kuitenkin lähemmäs Auvoa kuin tiedon pimittäjää. Olen kirjoittanut tuhansia sivuja tekstiä lehtiin, mielipidepalstoille, tieteellisiin julkaisuihin, nettifoorumeille, blogeihin, melkein mihin tahansa (en seiniin), piittaamatta sen ihmeemmin mitä sille tapahtuu. Kirjoittaminen on sisäsyntyinen ja luonnollinen asia. Vasta Google-aikakausi ja egosentriset haut ovat opettaneet, että kaikilla ihmisillä sitä sanottavaa ei välttämättä ole.

Copypastaamiset ja tekstivarkaudet ovat aina jossain määrin nolostuttavia tilanteita. Vaikea sanoa, kumpi nolostuttaa ihmistä enemmän, varkaan avuttomuus vaiko oman tekstin näkeminen täysin väärässä paikassa. Minulla on ollut kunnia nähdä jopa sanasta sanaan kopioitu mielipidekirjoitus, joka uudelleenjulkaistiin kolme vuotta lähettämisen jälkeen lyhennettynä ja eri nimimerkillä, mutta sanan "markka" tilalle oli vaihdettu "euro".

Avoin vapaa-ajan minäni ei näkisi mitään ongelmaa siinä, että julkaisen vaikkapa vanhat artikkeliraakileeni tämän blogin kautta ja sanon, että pitäkää hyvänänne. Toisaalta sisäinen kauppatieteilijä ihmisessä sanoo, että tekstit voisi myydä hyvällä hinnalla jollekin opiskelijalle. Kolmas minä - tutkijakoulutettava - järkyttyy tästä kaikesta ja päättää pitää jokaisen sanan omana tietonaan.

Syyt tähän ovat samat kuin suljetussa ohjelmistokehityksessä. Liialliseen avoimuuteen ja sooloiluun ei ole varaa. Elämme siis keskellä systeemiä, jossa ihmisillä lyödään rahoiksi, mutta mahdolliset viat korjataan vasta myöhemmin.

Huonekaluja hajottamassa

Seminaareissa olen kertonut kandityön tekijöille, että oma opinnäyte on maltettava jättää ajoissa käsistä ja hyväksyttävä se, että täydellistä tekstiä ei ole olemassakaan. Jos itsekin muistaisin artikkeleita kirjoittaessani tämän, maailmassa olisi monta hermovauriota vähemmän.

Todellisuudessa en tietenkään hajottanut työhuoneeni kalustusta vaan keskityin enimmäkseen henkiseen tuhoamiseen riepotellen encyclopedia-artikkelin 2. kierroksen version vielä kerran uusiksi. Sen jälkeen olikin sitten vuorossa editor letterin työstäminen. Kaikesta muodollisesta kohteliaisuudesta huolimatta tuntuu siltä, että vastasin palautteisiin ivallisesti. Ehkä tarpeeksi tutkittuaan kadottaa viimeisetkin käytöstavat.

Samalla muistin toki olla kiitollinen siitä, että toinen paperimme sai niin hyvää palautetta, että sen editointi kesti vain kaksikymmentä minuuttia. Mikäli sanaleikki sallitaan: päätin sillä päiväni.

Kotiin palasin siis kahdeksalta.

Nyt olen luvannut itselleni, että encyclopedian artikkeleiden sisältöön en koske enää sanallakaan. Knowledge sharing -katsauspaperi on alkutekijöissään, jatko-opintokurssin innovaatioaiheinen työpaperi aloittamatta ja blogipaperin jatkoversio IJKL:aan kummittelee jo oven takana. Ehkä sitten keväämmällä, sanoisi Peitsamo, mutta deadlinet valitettavasti ovat jo ennen joulua.

Ja antakaa meille jokapäiväinen tutkinto-oikeutemme

Ei tarvitse olla kummoinenkaan ennustaja todetakseen, että kymmenen vuoden päästä myös toisen asteen oppilaitokset, peruskoulut, päiväkodit, eskarit ja muskarit haluavat oikeuden myöntää maisteritutkintoja kaikille niitä haluaville.

Kun suoritetuista tutkinnoista rahamitassa annetaan, niin rahamitassa niitä myös haalitaan. Keinot saavat olla mitkä hyvänsä ja maisterien oppimistulokset sen mukaiset. Mitään sosiaalista tai yhteiskunnallista perustetta yltiöpäiseen ylikouluttamiseen ei luonnollisestikaan ole, oli kyseessä sitten maisteri tai tohtori.

Henkilökohtaisesti tämä on siitä merkillinen asia, että muodostin mielipiteeni jo toisena perusopiskeluvuotenani ja sitä ei ole tarvinnut sen jälkeen tarkistaa kuin piirun verran pidemmälle samaan suuntaan. Kurssin kääntämisestä ei ole ollut puhettakaan. Kun oman osastomme sisäänotto muutama vuosi sitten puolitoistakertaistui, taisi se olla viimeinen kirsikka kakkuun.

Ihminen on toki sopeutuvainen, mutta tämän kaiken liitos- ja yhdistämiskeskustelun keskellä on vaikeaa ymmärtää maakunnallista mustasukkaisuutta suhteessa yliopistojen profiiliin ja tutkinto-oikeuksiin.

Miksi siis perustaa fyysisesti tusinan opiskelijan yksikköjä tusinaopiskelijoille, kun siinä aiemmassakin maisterimassassa on puolet liikaa? Eikö joukkoliikenteen sarjalippu tulisi kokonaisuudessaan paljon halvemmaksi kuin jatkuva hajauttaminen? Entä kuka huolehtii täyspäisestä opetuksesta - onko se kenties vapaaehtoinen kunniatehtävä, jonka pidempään toimineet yksiköt mielihalulla ottavat vastaan ja lähettävät sanansaattajat luentokierrokselle ympäri maailmaa, jotta heiltä ei vahingossakaan ehtisi vuoden aikana syntyä yhtään UPJ-noteerattavaa julkaisua?

Jotta asia edes jotenkin liittyisi aiheeseen, aina sopii toivoa konkreettisia edistysaskeleita verkko-oppimisympäristöissä (ja vielä täsmällisemmin ilmaistuna, -oppimisessa). Koska en ole alueen asiantuntija, vaikenen ajoissa ja odotan kauhulla, mitä tuleman pitää.

Siltä varalta että myös perusopiskelijat sattuvat lukemaan tämän: toivottavasti olette addressien ja mielenosoitusten lomassa tulleet ajatelleeksi, että mitä vähemmän opiskelijoita on jakamassa opintotukivoileipäkakkua, sitä isomman lautasellisen kukin saa.

Haamuja 1970-luvulta

Pohjustan knowledge sharing -katsauspaperia iskias koivessa ja pöytä levällään taulukoita, ja kärttyisän mielialan vallitessa närkästyin jälleen kerran lukemastani.

Otsikosta huolimatta en aio kirjoittaa omasta ulkoisesta olemuksestani tai häpeän vallassa kuunneltavista Finnhits/Discohits -tuotteista, vaan niistä teoreettisista kummituksista, jotka tuon tuosta tulevat virtuaalipuolen artikkeleissa esiin. Kyseessä on tietenkin media richness ja sen ajautuminen osaksi CMC-keskustelua.

Mitä rikkaampi kanava, sitä enemmän se kykenee välittämään läheisyyden ja läsnäolon tunnetta. Tämä teesi sai alkunsa kolmenkymmenen vuoden takaisista mediatutkimuksista, ajalta ennen jokamiehen tietoverkkoja. Ajatuksessa sinänsä ei ole mitään vikaa, mutta tulkinnassa on. Tuoreissakin julkaisuissa "sosiaalinen kaistanleveys" toimii implisiittisenä mittatikkuna, jolla erotetaan jyvät akanoista ja hyvät heikoista, ja aito tiedon vaihtaminen informaation massajakelusta.

Tätä lähestymistapaa nimitetään rationaaliseksi, koska sen lähtökohtana ovat eri kanavien teknisfyysiset ominaisuudet. Sosiaalinen koulukunta taas korostaa kontekstia. Kanava itsessään ei siis määrittele, miten sitä kyetään hyödyntämään, vaan sen ratkaisevat käyttäjät. Viesti löytää perille sen itsensä kannalta sopivinta välinettä käyttäen ja sen ominaisuuksiin mukautuen. McLuhan totesi, että "väline on viesti". Kehityksen lopputulemana on muutos sosiaalisissa suhteissa ja toimintatavoissa, ei epämääräinen hämmennys ja eristäytyneisyys.

Sosiaalisen koulukunnan tärkein teesi kuuluukin: älä koskaan aliarvioi käyttäjien hoksottimia. Ei tarvitse tehdä nuoristotutkimusta tietääkseen, välittävätkö pikaviestinkeskustelun hymiöfloodaukset lähettäjänsä tunnetilan vastaanottajalle tehokkaasti vai tehottomasti.

Tavallaan vastakkainasettelu sen iänikuisen kasvokkaiskommunikaation ja nettikommunikaation välillä on ymmärrettävää, mutta sittenkin niin turhaa. Ainakin se kaipaa tasapuolisempaa tarkastelua. Tietokonevälitteisyyden etuja kasvokkaiseen nähden on käsitelty ainakin 1990-luvun GDSS-tutkimuksissa, mutta muilta osin lista on pelottavan lyhyt.

Kaikessa on hyvät ja huonot puolensa, mikä lienee savolaisten lempiviisauksia. Joskus ihmisiltä vain tahtoo unohtua, kuinka suuria riskejä väärinymmärretyksi tulemiseen liittyy kasvokkaisessa maailmassa, ja kuinka paljon suurempia riskit näissä tilanteissa ovat verrattuna kevyeen nettijutusteluun. Pieni esimerkki: netissä blogipostauksen tai sähköpostiviestin antama ensivaikutelma on vain pienen pieni aavistus tulevasta, mutta jos aloitat vierailuluentosi seminaarissa kompastumalla jatkojohtoon, pedagoginen uskottavuutesi on karissut seuraavan puolen vuoden ajaksi.

Itse en ole vielä kokeillut tätä, mutta olen oppinut konkreettisesti, että tärkeitä asioita ei pidä kertoa pastilli suussa. Jos se sattuu juuttumaan kitalakeen ja tilannetta säätäessäsi puhut vahingossa hampaiden välistä, vastaanottaja saa tarkoituksettoman vihamielisen vaikutelman, jää miettimään sen syitä ja unohtaa kokonaan, mitä oikeastaan sanoit. "Carry the message" -kyvyn voi siis romahduttaa yksi vaivainen pastilli.

Vaikka päiväkahvit huljahtaisivat näppäimistölle, netissä mitään ei ole vielä menetetty.

Innovaatio on in

Toimittaja Jakke Holvaksen artikkeli Innovaatioiden aika (HS 1.10. D6) laittoi väkisinkin hymyilemään. Juttu nimeää innovaatiouskon uusimmaksi tiedetrendiksi ja kuvailee, kuinka etäällä siihen liitetty puhe on ruohonjuuritason ymmärryksestä ja arkiajattelusta.

Artikkeli paljastaa kouriintuntuvasti innovaatiokeskustelun suurimman ongelman: se on kuin sipuli, josta kerros toisensa jälkeen kuorimalla ei jäljelle jää yhtään mitään. Kun toimittaja pyytää esimerkkiä sosiaalisesta innovaatiosta, Tekesin ennakointipäällikkö mainitsee viisivuotisen teknologiaohjelman, jonka tavoitteena on "parantaa terveydenhuollon laatua ja tuottavuutta sekä edistää alan yritystoimintaa ja vientiä".

Lukijalle tämä tuo mieleen paitsi sipulin, myös vanhan opetuksen keisarin uusista vaatteista.

Retoriikan ammattilaisille innovaatiomyytti antaa siis monia herkullisia aineksia. Mutta muitakin tutkijoita se toki kiinnostaa. Liiketaloustieteen omassa bullshit-bingossa käsitteellä on vakipaikka, jota se tuskin menettää ainakaan ennen seuraavaa suurta taloudellista vallankumousta. Sitä odotellessa innovaatioseminaareja kiertävät tutkimus- ja teknologiajohtajat voivat sujuvasti levittää innovatiivisuuden sanomaa uskollisille kuulijoilleen.

Mutta missä on näiden ihmisten oma uudistumiskyky, kun samoja tyhjiä hokemia kierrätetään kalvoseteissä vuosikausia ilman kosketusta todellisuuteen?

Toimittaja ei siis löytänyt kaipaamaansa esimerkkiä sosiaalisesta innovaatiosta. Tietenkin tämä on vain yksi innovaatioiden alalaji, mutta kiinnostava sellainen. Itse olisin nostanut esiin ne yhteisöt ja verkostot, joiden rakentumisessa Internetillä on ollut merkittävä rooli. Vaikka ilmiö saattaa tilinpito- ja eurolasien läpi tarkkailevan mielestä olla (mahdollisessa epäkaupallisuudessaan) tuottamatonta puuhastelua, sen vaikutukset ovat kauaskantoisia ja usein yllättäviäkin. Teknologiaohjelmaa paremman ja konkreettisemman esimerkin Jakke Holvas olisi saanut eilisestä Kuukausiliitteestä ja sen "Aukotonta tietoa" -artikkelista, joka kertoi Wikipedian eli netin avoimen tietosanakirjan suomalaisista kirjoittajista ja ylläpitäjistä.

Se, että ihmiset pystyvät tuottamaan yhteistä hyvää yli aika- ja paikkarajojen ja tapaamatta koskaan kasvokkain, on sosiaalinen innovaatio parhaasta päästä.

Non-managing article based dissertation

Näen toistuvasti painajaisia siitä, että teen väitöskirjaa, mutta en tiedä mitä se sisältää. Aamulla herään ja huomaan, että sehän olikin totta. Voiko ihanammin päivä enää alkaa.

Tietysti minulla on aihepiiri, paljon kirjallisuutta, rippunen aineistoa ja monia paitsi mielenkiintoisia myös tärkeinä pidettyjä ongelmia tutkittavana. "Virtualisoitumisen" haasteet ja mahdollisuudet, tiedon jakaminen virtuaaliympäristössä, hajautuneet tiimit ja verkostot, sosiaalinen netti, nehän ovat juuri niitä asioita joista olen oikeasti kiinnostunut ja jotka askarruttavat firmaihmisiä. Mistä siis kiikastaa?

"I publish, therefore I exist", sanotaan meilläpäin, mutta harva pystyy sanomaan, mitä julkaisee, koska ja millä otsikolla, ja onko asialla mitään tekemistä väitöskirjan kanssa. Monografian kanssa yötä myöten painivilla on heilläkin ongelmansa, mutta ne ovat toiset.

Yksi painajaisteni alalaji on se, että huomaan tehneeni väitöskirjan, jossa on viisi artikkelia yritysblogeista.

Eihän siinä sinänsä mitään vikaa ole, mutta väitellä tohtoriksi bloggaamisesta? Voisiko joku suositella hyvää hävetyksenestolääkitystä?

Blogit & social web

Blogiartikkelin jatkoversiolle löytyi viime viikolla mitä luontevin koti. Se lähtee joulun alla tarjolle Int. J. of Knowledge and Learning -lehden erikoisnumeroon, jossa yhtenä teemana on blogisosiaalisuus. Kaiken järjen mukaan yritysblogit ansaitsevat tässä omat lukunsa. Kts. call for papers.

Ylimääräistä pää- ja silmäsärkyä on aiheuttanut laajempi tietoisuus siitä, että en edelleenkään osaa sanoa, millaista virtuaalisen "sosiaalisoftan" kautta välittyvä tieto on luonteeltaan. Kohtapuoliin joudun kuitenkin nostamaan tämän kysymyksen pöydälle. Asiaa ei helpota se, että virtuaaliympäristössä tiedon jakamista ja välittymistä on aiemmin tutkittu toinen käsi taskussa, vaivautumatta millään tavoin ottamaan kantaa perusasioihin. Voisin joko valita saman linjan, tai sitten ampua edeltäjien työt tykillä kuuseen. Jälkimmäinen vaihtoehto on tutkimusta ajatellen mielenkiintoisempi, mutta edellyttää sitä, että joudun oikeasti harjoittelemaan ymmärtämisen yrittämistä.

Kuten saksalaisherra M. Röllin paperissa ohimennen mainitaan, blogit (ja miksei muutkin henkilökohtaiset ja kerronnalliset kanavat) todellakin välittävät hiljaista tietoa, tietotyön paineessa helposti piiloon jääviä merkityksiä ja asenteita, normeja ja oletuksia. Tästä on hyvä ponnistaa eteenpäin.

Olipa kerran

Viikonlopun syysiltoina soitellessaan saattaa saada päähänsä paitsi omituisia laulutekstejä, myös järjettömiä muunnelmia toisten sanoituksista. Kouluttamattomuussyistä en edes osaa hahmottaa, missä laajuudessa alkuperäistekstiä on mahdotonta hyödyntää ja julkaista ilman, että sortuu tekijänoikeusrikkeeseen. Mikä erottaa kopion mukaelmasta?

Uskallan ottaa tämän yhden riskin, koska Juice ei voi kääntyä haudassaan kyhäelmäni takia. Näin tietenkin siksi, että hän on edelleen hengissä.

Olipa kerran [article-based doctoral dissertation]

Ei sen väliä, kuka sen julkaisee
sanoi hän, joka julkaisi sen
Jäätyivät pilvet ja jäätyi maa,
kuljin putkessa eksyneiden.
Niin se hiipui ja päättyi aikanaan
turha haahuilu pinnalla maan
Alku ja loppu erossa toisistaan
kaivaten journaliaan.
Kuinka varma olinkaan:

Otsikon alla on nimeni mun
vain täytteeksi kelpaan satuun
Ruudullain nään ruudun unohdetun
olin kasvanut kiinni katuun.

Hän virheitä teki, mä virheitä tein
muka uskoen peer-arvioon
pois hän sielunsa antoi, mä omani vein
lounaskahvioon.
Tapoimme tuskan ja kätkimme sen
kirjaan ennustettavaan
joka yö se palasi kummitellen
synkästä piilostaan.
Kuinka varma olinkaan:

Otsikon alla on nimeni mun
vain täytteeksi kelpaan satuun
Ruudullain nään ruudun unohdetun
olin kasvanut kiinni katuun.

Nyt on tänään ja huominen uusi on
palkkalistoilla valtion työn
Ei löytynyt elämä sivuilta lukemiston
"Noita juttuja tutkijan yön"
Kuinka varma olinkaan...

Virtuaalikieltäytymisiä

Virtuaaliseen asiakastiedon jakamiseen omistautuneet Lee et al. (2006) rakensivat pienoiskokeilustaan (N=104) mielenkiintoisen kahtiajaon.

Tiedon jakamisen motiivit eivät eri käyttäjien välillä juuri eronneet, mutta kieltäytymistä ja passiivisuutta perusteltiin sitäkin moninaisemmin. Tässäkin tutkimuksessa perustavin syy olla tekemättä mitään oli epäuskoisuus oman tiedon ja "kompetenssien" riittävyydestä. Sitä seurasivat muun muassa ajan puute, vaikutelma osallistumisen hyödyttömyydestä (!) paitsi muille myös itselle, ja vastaamisen hankaluus tai mahdottomuus.

Myönteisellä osastolla motivaattorit ovat pitkälti samoja kuin Wasko & Faraj -lähteissä: kerran henkiinherännyt vastavuoroisuus kantaa yllättävän pitkälle, ja apua saava sitä myös antaa. Kyynikko voisi tietysti todeta, että kaiken altruismin takana on lopulta vain henkilökohtaisen hyödyn tavoittelu. Niin tai näin, sekä pehmeillä että raadollisemmilla tekijöillä näyttää olevan osuutensa asiaan.

Lähteenä oli siis "Understanding customer knowledge sharing in web-based discussion boards", Internet Research 16(3), 289-303.

Tarinan opetus lyhyesti: kannattaa suomalaiseen tapaan pitää myös ne kielteiset tekijät esillä virtuaalisuuden tutkimuksessa, jotta ei päätyisi keksimään samaa pyörää sadannetta kertaa.

Lyhyesti mutta ei kauniisti

Viime päiviin on jälleen kerran mahtunut tuhottomasti ajatuksia ja niiden esittäjiä.

Pitäydyn siis siinä, minkä tähän hätään kykenen muistamaan:

1) Omistauduin uudelleen peruskurssitavaralle ja rääpäisin muutaman sivun mittaisen tiivistelmän Cohen & Prusak -kirjasta sosiaalisen pääoman ylistyksineen. Arvion laatimisessa on häpeilemättä käytetty vaaleanpunaisia virtuaalilinssejä. Ilman niitä olisin luultavasti juossut pääni seinään viimeistään kirjoittajien "Challengerin tuhon aiheutti telekonferenssi" -esimerkin kohdalla.

2) Varmistaakseni sienensyönnin yliannoksen päätin tuoda Helsingistä tuliaisena litran virolaisia kantarelleja, ja siinä sivussa olen lukenut artikkelit teemoista Communities of creation (2000) ja Homophily of network ties (2006).

3) Havaitsin, että kaksi tuntematonta revieweriä siellä jossakin on joko pitänyt suuresti impersonal trust -paperistamme, tai sitten he eivät ole jaksaneet lukea sitä ollenkaan. Olen tyytyväinen kiitettävien arvosanojen rivistöstä, mutta henkilökohtainen uudistumiskykyni voi samalla kärsiä siitä, että emme saaneet juuri lainkaan sanallista negatiivista palautetta ja täten ainutkertaista mahdollisuutta oppia uutta.

(Edellä esitetty sisältää useita sarkastisia viittauksia, joita tekstipohjainen kommunikaatio ja pateettisen säälittävä "reduced social cues" ei kuitenkaan kykene välittämään, joten mahdolliset epäselvyydet joudutaan selvittämään kasvotusten enintään metrin säteellä.)

4) Haluaisin laajentaa sosiaalisen pääoman keskustelua ei pelkästään yksittäisten yhteisöjen sisälle, vaan laajemmin organisaatioiden kykyyn tehdä yhteistyötä ja verkostoitua virtuaalisia kanavia hyödyntäen. Mistä johtuu, että toisaalla virtualisoidaan eturintamassa, kun taas toisaalla yksinkertaisintakin toimintakulttuurin muutosta edeltää kymmenen vuoden odottelu? Ilmiöllä on varmasti jotain tekemistä uudistumiskyvyn ja innovaatiokyvykkyyden kanssa, mutta "going virtual" ansaitsisi tulla tarkastelluksi myös omana alaongelmanaan kaikkine haasteineen.

5) Jos tottumaton nuori henkilö juo kuusi kuppia kahvia ennen kello kolmea, kädet alkavat vapista holtittomasti ja viuhtoa edestakaisin. Tämä saattaa herättää outoa huomiota julkisissa takariveissä.

6) Oikorata on perin iloinen asia.

Virtuaalitaloudessa

Päivän Hesarin sivu E3 ja Olavi Koistisen "Talous koeputkessa - Internetin keinomaailmojen virtuaalitalous kiinnostaa taloustieteilijöitä" toistaa jälleen sitä tuttua teemaa uusissa kuorissa. Vieläkään en pysty suhtautumaan aiheeseen täysin vakavasti ja aamukahvini oli tälläkin kertaa lähellä ajautua väärään kurkkuun. Toisaalta on mukava kerrata HIIT:n Vili Lehdonvirran uusimmat ajatelmat ja havaita, että en ole näiden virtuaalipyöritysten kanssa täysin yksin.

Enemmistöille netti on jonkinlainen arkielämän jatke ja sen täydentäjä. Taloustieteilijälle kyseessä on erilaisten vaihtoehtojen maailma, laboratorio, jossa kommunistiset kumoukset ja omaisuuden uusjaot ovat paitsi mahdollisia myös suotavia.

En kuitenkaan jaksa uskoa tässä kyseisessä artikkelissa sivuttuun kaupallisista vaikuttimista vapaaseen ja myyttiseltä tuntuvaan "Ardeniin", jossa elämä aloitettaisiin uusilla korteilla kokonaan puhtaalta pöydältä. Sen estää ihmisluonto. Oli konteksti sitten mikä tahansa, markkinoilla toimeliaiden tekijöiden joukossa on aina ryhmittymä, joka haluaa vain ja ainoastaan maksimoida oman taloudellisen etunsa keinolla millä hyvänsä. Millään muulla ei ole väliä. Jos taloudellisen edun ilmentymät eivät muutoin ole määriteltävissä, ne rakennetaan itse.

Ansaitsemisen keinot nettitodellisuudessa ovat hämmästyttävän monet, se täytyy myöntää. Silloinkin kun toiminnan tarkoitus ei ole virtuaalisten rikkauksien kokoamisessa, moni käyttäjä löytää itsensä juuri tämän perimmäisen kysymyksen ääreltä. Kysytyin taito on kyynärpäiden käyttäminen. Jopa rahallisen panoksensa kautta nk. hyvää tahtoa ilmaiseva jäsen "tuunaa" samalla itselleen pääsyn niihin ylimääräisiin herkkuihin, jotka voivat joko suoraan tai välillisesti edistää omaa asemaa yhteisössä.

Samanlaisista taustaoletuksista huolimatta virtuaalirikkaiden ja reaalimaailman rikkaiden välillä on tietysti myös eroavaisuuksia. Ensin mainituille nettiyhteisö on nimenomaan koelaboratorio, jossa testataan omia kykyjä ja niiden rajoja. Perinteisessä maailmassa kovin harva kymmenien miljoonien omaisuuden kerännyt päättää eräänä päivänä jättää koko touhun sikseen pelkästään tuhotakseen kaiken yhdellä napinpainalluksella.

Blogataan taas

Löysin intrasta linkin Konfabulaari -tapahtumaan, jossa ainakin alustavien keskusteluideoiden perusteella käsitellään mielenkiintoisia teemoja. Tällaisia voivat olla mm. blogit ja wikit tutkimusprojektien työkaluina sekä aina riemastuttava "Tutkijoiden blogit - tiedonhallinnan apuväline, uusi akkreditoitumisen kanava vai uhka akateemiselle uskottavuudelle"?

Perjantaimielialan vallitessa veikkaan viimeksi mainittua. Olen ollut toistuvasti näreissäni omista blogiteksteistäni, jotka ovat lähinnä yliopistomaailmaa ja tutkimusprosessin kaoottisuutta heijastavia todellisuuden palasia vailla mitään kosketuspintaa varsinaiseen kiinnostuksen kohteeseeni eli netin yhteisöihin.

Samalla olen alkanut pohtia syytä tähän. Yllättävää kyllä, tutkijan päiväkirjan kaltainen tunnontilitys voi olla oppimisen kannalta tehokkaampaa kuin ulkokohtainen nettimaailman ilmiöiden listaaminen ja tarkkaileminen, johon perustuvaa kokonaisuutta alun perin haaveilin voivani pyörittää.

Henkilökohtaisesta kykenen ylläpitämään vain muutamaa riittävän tiivistä yhteisösuhdetta, joiden perusteella voin sanoa tietäväni jotain nettisosiaalisuuden pelisäännöistä, ja totta puhuen nekin yhteisöt pidän - Hattrickia ehkä lukuunottamatta - mieluiten omana tietonani. En halua kuulua niihin, jotka joutuvat haastattelussa kertomaan tutkijoille "A secret piece of my life had been stolen from me".

Kaikesta huolimatta ihmisellä on kolme erilaista minää: työminä, kotiminä ja nettiyhteisöminä. Viimeksi mainittu jakautuu parhaassa (tai pahimmassa) tapauksessa kymmeniin erilaisiin osaidentiteetteihin. Minullakin on ollut kunnia taipua milloin turkulaiseksi Saijaksi ja milloin tamperelaiseksi yliopistotutkijaksi. En ole koskaan tekeytynyt mieheksi, mutta tästä huolimatta tulen usein kohdelluksi miehenä, yksinkertaisesti siitä syystä, että 80 % yhteisöistäni on tavalla tai toisella omistautunut peleille.

Mutta se identiteettikysymyksestä.

Pohdinta on osoittanut, että tavoittelen bloggaamisella vain ja ainoastaan arjessa selviytymistä ja omien ajatusten selkiyttämistä. Mielellään näkisin itseni tutkimusympäristössä, jossa osataan laajemmin käyttää uusia kommunikaatiokanavia myös "vakaviin tarkoituksiin" ja tutkimustulosten raportointiin, mutta siihen täällä ei ole aikaa eikä edellytyksiä.

Parempia aikoja odotellessa jatkan entisellä linjalla ja yritän muistaa poistaa kaikki kirjoittamani houreet, mikäli joskus päätän hakea työpaikkaa.

No access

Tähän päivään on mahtunut runsaasti uutta ja opittua suhteessa tutkimusaiheeseen, kohteena oleviin yhteisöihin sekä laajempaan kuvioon tiedon ja innovaatioiden murroksesta. Samaan aikaan tapahtumia ovat värittäneet erinäiset käytännön probleemat: blogiplättis meni jumiin, hengenravintonani toimiva nimeltä mainitsematon peliyhteisö kupsahti juuri otteluiden alkaessa, enkä enää osaa erottaa mielipidettä analyysista.

Kaksi ensin mainittua ovat mitä luonnollisimpia ilmiöitä elämän kiertokulussa, mutta jos yritämme arvioida jonkin tieteellisenä pidetyn julkaisun heikkouksia ja vahvuuksia, onko kyseessä tuulesta temmattu mielipide vai kriittinen analyysi? Miten on mahdollista esittää tieteen mittapuiden mukaista kritiikkiä ja saada se kirjoihin ja kansiin ilman, että se näyttäytyy pelkästään henkilökohtaisina antipatioina tai sympatioina?

Olen aina kuvitellut osaavani pitää ilmiöt ja mielipiteet erillään toisistaan, mutta ehkäpä yksi oman oppimisen avaimista on se, että huomaa oletustensa olevan pahasti metsässä.

Roolipeliä yliopistolla

Lukuvuosi on jälleen alkamassa ja toivon etenkin tuoreille fukseille runsaasti oppimaan oppimisen iloa.

Ehkä olen taantumuksellinen, mutta ensimmäisenä perusopiskelijavuotenani en olisi kirveelläkään uskaltanut haastaa professorikuntaa ja muuta osaston henkilöstöä keskusteluun. Hehän olivat mystisiä ja kaikkitietäviä jumalia, jotka pitivät majaansa jossain (en tiedä missä), kaukana riviopiskelijoiden ulottumattomissa. Vastaanottoaikojen olemassaolosta kuulin ensimmäisen kerran joskus neljä vuotta myöhemmin.

Toisaalla vaakakupissa ovat työelämästä tulevat ja kypsempään ikään ehtineet tulokkaat, joilla on utelias ote opiskeluun ja tiedostavan asiakkaan roolia henkivä suhtautuminen yliopiston edustajiin.

Tutkijakoulutettavien osalta nämä molemmat tyypitelmät ovat hieman vinksallaan.

Taidan edustaa monien mielestä kerettiläistä suuntausta, mutta mielestäni emme ole yliopistolla työssä vaan opiskelemassa ja oppimassa, joten saatu korvauskin on sen mukainen. Puolijumaliksi taas emme sovi, koska kyseinen oppimisprosessi on kovasti kesken.

Istukaamme siis kaikki samassa veneessä.

Painajaistakin pahempaa

Omena ei edellisestä kirjoituksesta kauas putoa. Kökittyäni kymmenen tuntia yliopistolla pää täynnä organisaatiomuotojen historiaa ja saatettuani hämärän virtual networks & communities -teeman ajan tasalle (?) olen entistäkin varmempi, että yritän ahnehtia liikaa tuntemattomia muuttujia. En yksinkertaisesti ole kyennyt kohdentamaan tutkimusta niin, että ulkopuolelle kuuluvat käsitteet ja rajoitteet eivät pimentäisi epätoivoisia yrityksiä ajatella selkeästi.

Jos osaisin päätellä, mitkä asiat virtuaalisen luottamuksen tutkimuksessa kuuluvat limitations -kohtaan ja mitkä jatkotutkimuksen piiriin, voisin nukkua yöni paljon rauhallisemmin.

Otsikon mukaan nimetyssä ja klassisessa Aku Ankka -tarinassa Akun hirvittävät painajaiset katoavat, kun hän kohtaa reaalitodellisuudessa jotain uniaankin pahempaa - terapeuttisista syistä hän päätyy virkkaamaan pitsiliinoja ja lopulta pakenee kauhuissaan kaupungin naisväkeä, joka innokkaasti haluaisi tutustua näihin käsityötaidon näytteisiin. Eläintarhan leijonahäkkiin tipahtaminen on siinä tilanteessa pienin paha.

Voin helposti tunnistaa sanaparin, joka päihittää pelottavimmatkin painajaisuneni. Ei, kyseessä ei ole "luin Seiskaa" tai "kävin Divassa".

"Rahat loppuivat" on köyhyydessä arkea, eikä "kotimme tuhoutui" tunnu sekään maailmanlopulta, jos ainoa merkittävä omaisuus muodostuu 900 levystä ja 500 sarjakuvajulkaisusta.

En romahda edes sillä hetkellä, kun kuulen sanovani "Minä kuolen".

Oikea vastaus on tietenkin "Honored opponent..."

Liikaa kerralla

Yksi erikoisimmista kouluaikoina saamistani "kohteliaisuuksista" oli se, että minusta ei voi koskaan tulla mitään, koska olen hyvä liian monessa asiassa. Hädin tuskin teini-ikään ehtinyttä moinen tietysti loukkasi, mutta jälkikäteen lausunto on herättänyt hilpeyttä viinilasin äärellä käydyissä keskusteluissa ja miksei myös laajemmin savolaisten kansanviisauksien markkinoilla.

Mutta entäpä jos lause osoittautuukin kaikista irvailuistani huolimatta todeksi?

Tutkimus elämäntehtävänä ei sovellu kaikesta vähän tietäville tuuliviireille, vaan edellyttää huomion kohdistamista tarpeeksi suppeaksi rajattuun ilmiöön. Jos ymmärtää tämän ja osaa tehdä oikeat valinnat, saattaa saada aikaiseksi esimerkiksi väitöskirjan.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että kapeakatseisuus olisi suotavaa muillakin elämänalueilla. Asia on tarkalleen päinvastoin. En ole vielä tavannut ihmistä, joka olisi jotenkin vahingoittanut itseään omaamalla laajat kiinnostuksen kohteet ja harrastuneisuuden.

Sen sijaan joudun joskus pohtimaan, mihin oppimisen ja harrastamisen into oikein hiipuu vuosien saatossa. Olisiko kyseessä kenties alle kolmekymppisten varhaisdementia?

Syysnaisen paluu

Netissä ja lomassa on eräs yhteinen piirre. Kummatkin edustavat maailmaa, jossa ei tarvitse elää päivästä toiseen yhtä kaavaa ja seurata aina samanlaisena toistuvaa vuodenkiertoa kliseineen ja teemoineen. Näin ainakin siinä tapauksessa, että viettää lomansa hiljaisuudessa laiturin nokassa ja välttää lukemasta Pirkkaa tai naistenlehtiä, ja muistaa kautta vuoden kiertää kaukaa Helmen, Mainion ja Suomi24:n kaltaiset massasivustot.

24/7 -elämä ilman rutiineja ja täysin omalla ajanlaskulla varustettuna houkuttelee nykyään myös aikuisia. En ihmettele yhtään.

Tähän aikaan vuodessa median kliseemaailma on täynnä lasten välipalaohjeita, kouluun paluuta, syksyn toimistomuotia ja kuntosalien mainoksia. Pian alkaa syysmasennuksen taivastelu. Pastellit hävitetään ja muotisivujen anorektiset nuorisoseipäät pukeutuvat ruskeaan.

Päivän Hesari ei jää pekkaa pahemmaksi: vyötärö piiloon vippaskonsteilla - siis korsetilla. Kesän aikana hankitusta kaljamahasta on ilmeisesti hankkiuduttava pikaisesti eroon, jotta löytäisi uuden elämän ennen lokakuuta. Tuolloin on näet oltava valmiina postimyynnin joulukuvastoa ja pikkujoulukierrettä varten.

Marraskuun puolenvälin jälkeen ovat vuorossa ruokaliitteet, joissa kerrotaan, kuinka kinkku paistetaan oikeaoppisesti. Keskiverrolla suomalaisella 60-vuotiaalla naisella on reseptikansiossaan toistasataa oikeaa tapaa jouluruoan valmistamiseen, vaikka hän ei koskaan tarvitse niistä yhtäkään.

Koska olen melko immuuni tälle kaikelle, minun on todella vaikeaa muistaa, mikä kuukausi on menossa. Heinäkuun alussa olin vähällä kysyä äidiltäni, onko hänelle tulossa juhannuksena vieraita. Nyt tiedän, että on elokuu, koska lomani on päättynyt, mutta juuri muuta en tiedäkään. Entä sitten? Elämäntapani ansiosta vältän täydellisesti sekä kuntosalit, dieettikierteet, toimisto-lookin, kalliit muotiostokset, kauden trendiruoat, Ikean, sisustusvimman että uusimmat iskuvinkit!

Kyllä elämä on sentään ihanaa!

Elämä kateissa?

Outi Romppaisen kolumni nk. Hattrick-leskeksi jäämisestä tavoitti viikonloppuna ainakin Savon Sanomien ja Karjalaisen lukijat. Myös yhteisön keskustelualueella asiaa luonnollisesti puitiin. Haisevan osansa kolumnissa saivat sekä itse peli (johon, hämmästyttävää kyllä, viitattiin jopa uskontona) että sen pelaajat, "aikuiset miehet", joilta lapsuuden legoleikit ovat jääneet kesken.

Jos olisin kaksitoista vuotta sitten kirjoittanut alkoholinvastaisen kolumnin, siitä olisi luultavasti tullut hyvin samanlainen. Ajat kuitenkin muuttuvat. En voi syyttää alkoholin tai pelin olemassaoloa siitä, jos minä tai joku tuttavani tai läheiseni addiktoituu niihin. Yleensäkään syyttely - itsensä tai muiden - ei auta asioita millään lailla eteenpäin.

Joka tapauksessa myönnän Outille heti kättelyssä, että Hattrick voi olla vakavasti addiktoiva. Sen asian käytännön seuraamukset hänen on kuitenkin puoliskonsa kanssa selvitettävä, mieluiten muualla kuin lehden palstoilla. Terve aikuinen osaa pienestä vihjauksesta rajoittaa netinkäyttöään ja vähemmänkin terve, kuten allekirjoittanut, voi siihen ajan kanssa oppia.

Mutta miksi siis lapset, nuoret, aikuiset, jopa vanhukset, sekä miehet että naiset sukeltavat Hattrickin "mielikuvitusmaailmaan"? Ensiksi on huomattava, ettei peli millään lailla rakennu mielikuvitukselle tai omaa metafyysisiä elementtejä, vaan se perustuu mittelöille elävien ja todellisten ihmisten ja heidän manageroimiensa joukkueiden kanssa. Tietenkin tapahtumien seuraaminen voi olla turhauttavaa, ellei minkäänlainen pelaaminen satu kiinnostamaan. Itse olen lapsesta asti saanut fyysisiä oireita (pistely ja puutuminen jaloissa) aina tullessani vaatekauppaan.

Kilpailuhengen kanssa Hattrickin toisessa vaakakupissa taas ovat mielipiteiden vaihto foorumeilla, keskustelut mitä moninaisimmista asioista, toisten auttaminen ja neuvominen sekä toimiminen alajärjestöissä. Ajatuksia vaihdetaan myös reaalimaailman tuttujen kanssa ja pohditaan pelin kiemuroita. Normaali virtuaalisosiaalisuus tuskin on ketään vahingoittanut.

Kolmanneksi, ainakin minulle Hattrick toimii arjen jäsentäjänä, koska epämekaaninen työni ei sitä tee. Pelin avulla muistan, mikä viikonpäivä on menossa, ja tarkoin säädellyn viikko-ohjelman ansiosta tiedän tarkalleen, koska läsnäoloani netissä tarvitaan. Tällaiset asiat voivat lopulta osoittautua tärkeämmiksi kuin itse pelissä menestyminen.

Mutta, Outi hyvä, oletko aivan vakavissasi sitä mieltä, että lapsuuden leikin- ja pelinomaisessa suhtautumisessa elämään on jotain väärää ja aikuisille sopimatonta? Jos näin on, säälin mahdollista jälkikasvuasi, jonka täytyy jo kymmenvuotiaana astua kvartaalimallisen suoritusyhteiskunnan palvelukseen.

Jos nettikulttuuri ei istu aivoon, niin suosittelen vaikka puhaltelemaan voikukan hahtuvia.

No mutta, minäkö se siinä

On melkein vaivaannuttavaa googlata jotain ja huomata samalla oma nimensä jossain yhteydessä, johon se ei missään nimessä kuuluisi.

Valtakunnan tasolla ilmiö tuntuu huolestuttavan monia - kirjoittihan jopa Helsingin Sanomien päätoimittaja Google -teemasta viime viikolla ja alleviivasi samalla jossain määrin epäluuloista viisikymppisen asennettaan nuorten (?) nettimaailmoihin. Tähän voisi kai todeta, että ihminen on vain niin vanha kuin tuntee olevansa.

Ryöstäytyneet ja ubiikit identeetit eivät ole henkilökohtaisesti muodostuneet ongelmaksi, mutta sen sijaan hakukoneet ovat paljastaneet joukon ryöstettyjä tekstejä. Veikkaan, että jokainen, joka on joskus kirjoittanut laajemman, verkossa saatavilla olevan harjoitus- tai opinnäytetyön ja osoittanut tässä edes alkeellista ajattelun selkeyttä, on kokenut saman - sattumanvaraisesti tehty haku heittää silmille jotain tuntematonta, mikä kuitenkin näyttää kumman tutulta. Pienen pohtimisen jälkeen asiayhteys selviää: minähän tuon kirjoitin.

En tietysti über-eettisyydessäni edes oleta, että pornonetsijöiden, huijareiden ja trollaajien valtaamassa netissä osattaisiin niin monimutkaisia asioita kuin viittauskäytännöt ja lähteen ilmoittaminen. Eihän se usein tunnu onnistuvan edes ylikoulutetulta väestönosalta, miksi sitten kaiken kansan blogeissa ja keskustelufoorumeilla. Peruskoulun ja lukion opettajien työkuormaa tällä saralla en uskalla edes ajatella.

Silti katson oikeudekseni pitää hernettä nenässä ainakin tämän päivän. Huomenna on Ämyrockin vuoro.

Tilannearvio

Tällä viikolla koin juhlahetken: puolet jatko-opinnoista on suoritettu. Siitä en ole lainkaan varma, onko puolet viisauksista kirjoitettu, mutta viivoittimella mitattuna näin saattaisi ollakin. Massiivisen työhuonesiivouksen jäljiltä kokosin myös omat ja muiden ryhmäläisten kirjoittamat artikkelit kauniisti mappeihin.

Hyväksytyt -osastossa on yksi kirja-artikkeli ja yksi vanha konferenssipaperi, jotka eivät kumpikaan liity jatkotutkimukseeni.

Kierroksella -osiossa on kaksi lyhyttä kirjajuttua, yksi pidempi kirja-artikkeli sekä yksi journaliin 2. kierroksella oleva artikkeli, jossa olen apukirjoittajana. Kolmen ensiksimainitun lopullista kohtaloa suhteessa väitöskirjaan hankaloittaa se tosiasia, että ne kaikki käsittelevät eri asioita.

Bumerangit -välikössä (joka olemukseltaan sivuaa koneellani olevaa kuuluisaa kansiota "Kuolleet julkaisut") on yksi konferenssipaperi sekä yksi etäisesti 5000 sanan artikkelia muistuttava kirjallinen sepitelmä.

Neljänneksi, Proposals -nipussa on sekavia ja vähemmän sekavia parin sivun ehdotuksia eri lehtiin ja kirjoihin. Kaksi niistä on päätynyt valmiiksi artikkeliksi asti, yksi kuoli jo ennen ehtimistään bumerangiksi.

Tilanne ei siis ole toivoton, mutta ei varsinaisesti kiitettäväkään.

KK

Yliopiston jatko-opiskelijoiden piirissä KK ei merkitse konekivääriä (jolle voisi myös olla käyttöä) vaan enimmäkseen se tarkoittaa kirjallisuuskatsausta.

Olen aloittanut kyseisen tekstin tuottamisen nyt toista kertaa. Kaksi vuotta sitten olin sekä aiheen että tieteellisten kytkösten osalta täydellisessä mustassa aukossa, joten tuolloin laaditusta neljänkymmenen sivun paketista ei ole ollut yksittäisiä viittauksia ja mahdollista vessapaperikäyttöä lukuun ottamatta juuri minkäänlaista hyötyä.

Tietysti kirjallisuuskatsaus tai intro kuulostavat hienommilta ilmaisuilta kuin mitä työn lopputulos edustaa. Ehkä on varminta vain todeta kirjoittavansa tekstiä, tai laittavansa paperille useita kirjaimia peräkkäin.

Askelmerkkejä

Odottelen innosta soikeana huomiseksi luvattua kesämyrskyä ja tunnelmaan sopivasti keskustelemme tänään pääaineen väitöskirjojen etenemisestä.

Lienee aika siteerata Nuuskamuikkusta: "Kaikki on hyvin epävarmaa, ja juuri se tekee minut levolliseksi."

Boikotteja ja mielenilmauksia

Olen kuullut Euroviisujen voittajakappaleen kokonaisuudessaan yhteensä viisi kertaa. Tammikuussa olin innoissani, kun suomalaiset (lapset) pääsivät vihdoinkin ääneen ja valitsemaan mieleenpainuvan veisuedustajan, jonka show taatusti muistettaisiin. Varsinainen kappale tosin saavutti kuuloaistimeni vasta esikatseluvaiheessa pari viikkoa ennen semifinaalia. Ennakko-oletukset olivat tarkalleen oikeat.

Toisen kerran hallelujattiin semifinaalissa, josta päällimmäisenä jäi mieleen juontajien huuto finaalipaikan sinetöidyttyä. Kolmas ja neljäs kerta sijoittuvat lauantain finaaliin, jossa viidettä sijaa odottaneet katsojat yllättyivät perinpohjaisesti valtavasta pistepotista. Viidennen ja viimeisen kerran kuuntelin tuoretta veisuvoittajaa sunnuntaina radiosta.

Tuossa vaiheessa kaikki oli vielä hauskaa, mutta kuten usein ennenkin, yhden ja saman asian toistaminen loputtomiin voi ajaa tavalliset ei-kovin-autistiset ihmiset hulluuden partaalle. Etenkin jos ei ole elämänsä aikana fanittanut mitään tai ketään, ei edes siinä iässä kun toiset olivat heppahöpöä, Gunnareita tai Take Thatia. Maanantaiaamuna olin jo täysin kypsä: ei enää! Apua! Lopettakaa! Soittakaa joskus jotain muuta! Voisitteko puhua muustakin kuin Lordista! Tontti! Talo! Juhlaraha! Itsenäisyyspäivän vastaanotto! Kansanjuhla, kauppatori, gloryhunter, jääkiekkohäviö ja happamia-sanoi-kettu-pihlajanmarjoista!

Hypen sinetöi Suomen oma Muhammed-kohu eli Putaansuun kuvien julkaisu nimeltämainitsemattomassa roskalehdessä. Nettiboikotti sai jälleen suuret massat, lapset ja nuoret liikkelle, jo toisen kerran tänä armon vuonna 2006. Virtuaalinen mielenilmaus on siitä vaivatonta, että se on pelkkiä klikkauksia ja numeroita, manipulointia tietenkään unohtamatta. Helsingin kaduilla mielenosoitukseen osallistui peräti kolme ihmistä.

En voi olla pohtimatta, vallitseeko virtuaalisen ja kasvokkaisen välisessä vuoropuhelussa todellakin kolmen suhde 120 000:een - siis se mikä on webissä neljäkymmentä tuhatta, on fyysisessä maailmassa tarkalleen yksi.

Jos virtuaalisten kulttuurien sisälle katsotaan perinteisestä maailmasta imettyjen oppien kautta, joku saattaa pettyä pahasti.

Flashback

Valmistaudun tenttiin ensimmäistä kertaa sitten vuoden 2003. Ulkona on vaaleanvihreää ja kaunista, koska vihdoinkin sataa, ja esseiden rääpystäminen ruutupaperille käsi krampissa tuo erehtymättömästi mieleen perusopiskelijoiden toukokuut. Tosin omaksi häpeäkseni on sanottava, että jaksoin yleensä valmistautua vain yhteen kevättenttiin ja lykkäsin loput otollisempaan ajankohtaan.

Se mitä tehdään, se myös tehdään hyvin.

En kuitenkaan ole varma, noudattaako nyt suorittamani tulevaisuudentutkimuksen opintokokonaisuus tätä periaatetta. Luultavasti en parin kuukauden kuluttua muista kuin joukon muodikkaalta kuulostavia käsitteitä. Näistä erimerkkeinä mainittakoon megatrendit, heikot signaalit, visiot, missiot, systeemit, skenaariot ja paradigmat. Ainakin omalla alallani opintojaksoa voidaan pitää jonkinlaisena bingoruudukon täyttämisen kertauskurssina.

Sanoihan jo suosikkini Hannu Taanila, että visio on suomeksi yhtä kuin hourio. Helmut Schmidt taas on todennut: "Jos alan nähdä visioita, menen lääkäriin."

Terveyteni säilyttämiseksi pyrinkin ottamaan etäisyyttä lukemaani ja näkemään paperilla pelkästään vastauksia tenttikysymyksiin.

Se siitä perusteellisuudesta.

Verkostorakenne

Olen useampaan otteeseen tuskaillut virtuaalisosiaalisuuden käsiteavaruutta, joka kaikessa päällekkäisyydessään ja monimutkaisuudessaan ajautuu käsityskyvyn tuolle puolen. Yksi on näkevinään heimoja, toinen yhteisöjä, ja kolmas kieltäytyy näkemästä yhteisöjä missään muualla kuin perinteisessä organisaatiossa tai omassa naapurustossaan.

Tuoreimpia meriselityksiä edustaa Wasko & Faraj (2005) -artikkeli asiantuntijaverkostojen tiedosta ja sosiaalisesta pääomasta. Kirjoittajat kunnioittavat Wengeriään ja toteavat, että hajautunut ja täydestä tuntemattomuudesta alkunsa saanut online-ryhmittymä on nimenomaan verkosto, ei yhteisö.

Tästä on seurauksena yksi pieni käytännön ongelma: tutkijoiden täytyy muiden toimiensa ohessa opetella verkostoanalyysi, jotta heillä olisi edes jonkinlaiset perusvalmiudet hahmottaa tutkimansa nettisosiaalisuuden rakenteita. Kuten Wasko & Faraj ovat jo todenneet, relationaalinen pääoma ja luottamus eivät kasvokkaisesta vuorovaikutuksesta poiketen korostu verkossa, vaan lähtökohtana ovat rakenteelliset kytkökset eri yksilöiden välillä.

En pysty tällä hetkellä ajattelemaan yhtään tämän selkeämmin johtuen vallitsevista olosuhteista. Jos suomalaiset välttämättä haluavat elellä nykyisen kaltaisessa säätilassa, painukoot saman tien Saharaan.

Hauskuus ei kuulu työpaikalle?

Viime viikon divarikäynniltä tarttui mukaani pakollisen sarjakuvateeman lisäksi mielenkiintoinen liikkeenjohdollinen opus. Judith Mair (2004) on antanut kirjalleen nimen "Takaisin töihin! Loppu lystinpidolle? - Ovatko työnteko ja järjestelmällisyys tärkeämpiä kuin tunneäly, tiimihenkisyys ja pehmeät taidot".

Tämän kissankorkuisen ja provosoivan otsikon nähtyäni olinkin jo henkisesti pakotettu ostamaan koko kirjan. Knowledge managementin oppisuuntauksiin imeytetyille tutkijoille teksti edustanee yleistystä ärjyimmästä päästä.

Mair vetoaa työpaikan perusarvoihin, siis ahkeruuteen, velvollisuudentuntoon ja kurinalaisuuteen; työpaikalla vietetään keskimäärin kahdeksan tuntia työpäivässä ja tämä oleskelu sijoittuu aikavälille 9-18. Joustavuus ja itseohjautuvuus ovat hänelle muotitermejä, joiden soveltaminen yrityselämässä romahduttaa lopullisesti työhyvinvoinnin. Työpaikalla ei aikuisten oikeasti saa olla viihdyttävää ja kivaa, vaan sen kuuluu tarjota ihmisille turvallinen ympäristö omien määrättyjen tehtävien hoitamiseen. Tämä on Mairin mukaan kaiken esimiestyön lähtökohta: "Pitää luoda puitteet, joiden sisällä he [työntekijät] voivat keskittyneesti ja kohtuullisen jatkuvuuden vallitessa paneutua työhönsä. Työtä pitää olla rajallinen ja arvioitavissa oleva määrä ja siinä tarvitaan selkeät toimenkuvat, oikein mitoitetut tehtävät ja selväpiirteiset vastuut." (s. 17)

Tällaiset väitteet jokainen voi allekirjoittaa, ja Mair saakin itsestään irti runsain mitoin järkeviä lauseita. Lukiessa joutuu kuitenkin tämän tästä pysähtymään ja miettimään kirjoittajan motiiveja. Onko työn avoimuus ja joustavuus jonkinlainen ylitsepääsemätön este määrättyjen tehtävien suorittamiselle? Haluaako Mair palauttaa kurin ja järjestyksen kaikkiin maailman yrityksiin, riippumatta siitä, mitä ne tekevät, millaisessa ympäristössä ja kenelle? Onko hän koskaan kuullut esimerkiksi ståhlelaisesta organisaatiojaottelusta? Jos olisi, miksei hän rajaa keskusteluaan mekaaniseen toimintaympäristöön, vaan kirjoittaa keittokirjan? Onko 1920-luvun oppien ihailun perimmäisenä syynä kenties johdon oma kyvyttömyys sietää epävarmuutta?

Tarvitseekohan erikseen mainita, että kirjan kirjoittaja on saksalainen.

Mair herättää kysymyksiä, mutta ei juuri vastaa niihin. Valveutuneempi ja asiaan paremmin vihkiytynyt lukija voisi hyödyntää tekstiä omassa ajattelussaan. Minulla näkyvin vaikutus oli se, että nähdessäni sanaparin "Säädellyt olosuhteet" tunsin pienten ötököiden kävelevän pitkin selkärankaa.

Enpä taida lähteä Kölniin puhumaan virtuaalisen toimintakulttuurin eduista.

Tekin, Brutukseni

Caesarin sanotaan lukeneen kirjettä ja kirjoittaneen samaan aikaan toista. Vahinko, ettei hänellä ollut käytössään sähköpostia tai pikaviestinohjelmia. Kenties se olisi myös varjellut hallitsijaa salaliittolaisilta ja muilta kieroilijoilta.

Harjoittelin eilen nk. moniaikaista viestintää käytännössä. Tosin kuulin termin "polychronic communication" virallisesti ensimmäistä kertaa vasta tänään luettuani Cameronin ja Websterin artikkelin pikaviestinnästä (Computers in Human Behavior 21: 85-103). Se tarkoittaa siis useiden samanaikaisten keskustelujen hallintaa.

Päivällä keskustelin simultaanina kahdesta eri artikkelista f2f. Onnistuminen: välttävä.

Myöhemmin sekä luin samanaikaisesti Hattrickin keskustelufoorumia että kävin kahta eri pikaviestinkeskustelua. Onnistuminen: pikaviestimen osalta erinomainen (korkea), pitkien konffiviestien osalta kurja (erittäin matala).

Tällä surkeankin pienellä aineistolla tarinan opetus on se, että teknologiavälitteinen keskustelu tekee mahdolliseksi asioita, joista ei kasvotusten tulisi mitään. Tätä eivät menneiden vuosikymmenten cmc-teoreetikot - ymmärrettävistä syistä - vielä kyenneet havaitsemaan.

Kaksisuuntainen liikenne

Luottamustutkimuksen kanssa tekemisissä olleet tietävät, että monimutkaisten sosiaalisten ilmiöiden kohdalla voi olla äärimmäisen vaikeaa erottaa syitä seurauksista tai seurauksia syistä.

Sama pätee virtuaaliseen kommunikaatioon. Voidaan perustellusti ajatella, että organisaatiot tarvitsevat selkeät pelisäännöt sille, mitä blogeissa saa tai kannattaa tehdä, ja yhtä lailla selväkielisesti ilmaistut speksit pikaviestinohjelman käyttötavoista ja siihen liitettävistä odotuksista. Ilman niitä ihmiset jäävät huuli pyöreänä pohtimaan, mitä - ja miten - heidän oikeastaan halutaan viestivän.

Mutta kuten todettua, eri tekijöiden väliset suhteet muodostavat todella sotkuisen viidakon. Onko selkeiden pelisääntöjen olemassaolo edellytys tarkoituksenmukaiselle kommunikaatiolle, vai onko "blogging policies" -määrittely vain osoitus siitä, että porukka osaa asiansa ja tietää, mitä on tekemässä?

Uskoisin, että molemmat väittämät pätevät. Erityisesti se jälkimmäinen.

Kaikkiaan on mielenkiintoinen kysymys, millaiset organisaatiot kykenevät parhaiten omaksumaan uusia kommunikointikanavia.

Metabloggausta

Julistan täten blogissani, että blogiaiheisen artikkelin viimeistely on kääntymässä loppusuoralle. Merkillistä sinänsä, miten paljon tuskaa olen onnistunut saamaan aikaiseksi kahden pikkuriikkisen (max 4000 sanaa) kirjaluvun työstämisestä.

Oli niin tai näin, keskiviikkoon mennessä tekstit ovat valmiina kielentarkastukseen. Mitähän hauskaa sitä sen jälkeen puuhailisi, jos ei lasketa kandiseminaariesityksiä, seminaaritöiden lukemista ja arviointia, joihin kuluu tarkalleen kaksi työpäivää?

Luultavasti keskityn pieneen baarikierrokseen sekä wapunpäivän piknikin valmisteluun.

Verkkoerakot

Kirjoitin kuukausia aiemmin eristäytymisestä, jonka netti on ainutlaatuisella tavalla tehnyt mahdolliseksi. Kuka tahansa toimivalla yhteydellä varustettu voi tavoittaa rajattoman määrän muita vertaisia (tai vertaisettomiaan) tapaamatta varsinaisesti yhtään ihmistä.

Valitettavasti kevät aloittaa aina kansallisen erakoitumisbuumin, jolloin kahdella ja puolella lapsella varustetut kaupunkilais- ja taajamaperheet ryhtyvät edestakaiseen poukkoiluun pitkin Suomen maanteitä. Mökille on päästävä vaikka väkisin etsimään sisäistä grillaus- ja tikanheittorauhaa. Nämä ihmiset eivät erakoidu netissä, vaan päinvastoin haluavat irti verkosta, johon ovat vapaasta tahdostaan sotkeutuneet.

Joudun tosin myöntämään, että korvesta lähteneenä olen joskus itsekin sortunut haaveilemaan mökistä. Se olisi luonteeltaan pieni tölli, jonka sijaintia kukaan muu ei lisäkseni tietäisi. Sittemmin sain yliopistolta työhuoneen ja totesin mökkisuunnitelman tarpeettomaksi.

Todellisesta tiedosta

Luin ITK-konferenssin sivuilta Teemu Arinan kirjoituksen avoimesta ja sosiaalisesti rakentuvan tiedon luonteesta. Olemme tottuneet siihen, että koulussa - etenkin lukiossa - päähämme kaadetaan valtava määrä kirjatietoa, jonka replikoimisen kyky opiskelijan tulee tentissä tai kokeessa osoittaa. Tämän valmiiksi määritellyn totuuden ulkoaopettelu ei hyödytä ketään, mutta edistää koulumaisuuden asiaa ja pitää yllä sekä opettajien että oppilaiden turvallisia arkirutiineja.

Jokainen on kuullut tarinoita "kauhukakaroista", jotka eivät sopeutuneet istumaan hiljaa vaan halusivat tehdä jotain itse, ja niinpä heistä tuli menestyviä yrittäjiä. Itse olen siellä toisessa vaakakupissa: ujona ja luonnostaan hyvämuistisena en kokenut koulua mitenkään ongelmalliseksi, ellei selkälihasten kovaa koetusta lasketa. Kuitenkin tietoisuus kyseisen faktanreplikointiputken järjettömyydestä varjosti sekä lukio- että yliopistovuosiani koko raskaalla painollaan. Mihin ihmeeseen minä tarvitsen tietoa, anteeksi, siis informaatiota banaanikärpästen risteyttämisestä, Yhdysvaltojen presidenttien valtakausista tai tilintarkastajien valintakriteereistä?

Historian tunnit olivat tappaa tylsyyteen, jota sanat eivät riitä kuvailemaan. Kulutin ne jäljentämällä vihkooni oppikirjan kuvia ensimmäisistä automobiileista ja höyrykoneista, Hitleristä, Mussolinista, Lordi Byronista, kuningas Filip ties monennesta. Tarvitseeko erikseen mainita, että jälkeenpäin muistin vain ne ihmiset ja ilmiöt, jotka olin ikuistanut piirtämällä niistä kuvan?

Kirjojen tarjoama informaatio on käyttökelpoista tavaraa, kun suoritetaan opiskelijavalintaa ja rakennetaan pääsykoekäytäntöjä, mutta viimeistään yliopistossa koulutusputkilaisten pitäisi päästä vanhasta ajattelutavasta eroon. Oman alansa asiantuntijaksi ei voi tulla pelkästään imaisemalla jonkun toisen jo kertaalleen paperille laittamat asiat. Kuka tahansa voisi pienellä vaivalla tehdä saman. Ehkä ongelmamme on siinä, että ihminen ei halua myöntää olevansa rajallinen, vaan ryhtyy käveleväksi informaatiopankiksi ollakseen muita tietävämmän oloinen?

Tutkimusmaailmassa todellinen tieto syntyy, kun niistä paperille laitetuista havainnoista tai propositioista keskustellaan yli sermi- tai käytävärajojen. Vuorovaikutus tapahtuu erityyppisten sosiaalisten yhteisöjen sisällä. Näistä oma työryhmä on konkreettisin ja oma tieteenala abstraktein - osa tutkijoista kykenee myös ylittämään kyseiset rajat sekoittamatta konseptejaan.

Huono, huonompi, tiedeuutinen

Yritän pysytellä sivussa kaikenlaisesta journalismipyörityksestä ja sananvapaus vs. toimittajien elämänmittainen uhmaikä -keskustelusta. Tuoreet uutiset johdattivat kuitenkin pohtimaan tieteenteon ja median suhdetta.

"Juudas ei ollutkaan petturi", julistaa päivän otsikko. Uskonnollisen asetelman tuntien asiassa ei ole mitään ihmeellistä, mutta historiantutkijoiden työllisyystilanne ilmeisesti pakottaa nostamaan esille mitä merkillisimpiä ihmisyyden ilmiöitä. Tärkeintä, että lopputulokset tekevät kauppansa, jopa paremmin kuin Kekkos-kirjallisuus. Kenties ensi viikon lööpeissä "Juudas tulee kaapista", "Juudas lensi ulos yökerhosta" ja "Juudas puhuu avoimesti alkoholiongelmastaan".

Jos on tutkijoilla omituisuutensa, medialla on suorastaan käsittämätön taipumus tulkita väärin tieteen asioista kuulemaansa ja lukemaansa. Muistamme takavuosien raflaavat otsikot, joiden mukaan alkoholistirotat havaittiin tutkimuksissa terveiksi ja hyvinvoiviksi. Kenellekään toimittajalle ei ilmeisesti juolahtanut mieleen täsmentää, että rottakanta oli erityisesti tähän tarkoitukseen jalostettua - tuskinpa sen alhainen sairastuvuus on kenellekään yllätys, jos verrokkiryhmänä käytetään kyseiseen aineeseen tottumattomia rottia.

Numerotiedot suomalaispoikien syrjäytymisestä ja laiskuudesta lipsahtivat lehtiin sellaisenaan ja saivat aikaan näkyvät otsikot. Tutkimuksen bugi (armeijassa olevien sisällyttäminen lukuihin) raportoitiin päivää myöhemmin.

Muutama viikko sitten valtakunnallinen lehti otsikoi, että "terveet sisarukset suojaavat naista syövältä". Seuraavaksi saamme varmaan tutustua takaperin lentävien lehmien vaikutuksiin maidontuotannossa. Olisiko hieman oikeellisempaa puhua syövän taipumuksesta esiintyä suvuittain?

Populaaritiedesivuja ja -lehtiä en ole enää vuosiin pystynyt lukemaan ollenkaan. Niiden Wired -siteeraukset ja käsittämättömän yksisilmäinen eskovaltaoja-teekkarimaailmankuva evoluutiopsykologisine todellisuudenraiskauksineen on jo kauan sitten käynyt yli ymmärryksen. Etenkin sen ymmärryksen, joka ei vaadi jokaista maailmankaikkeuden ilmiötä tikulla mitattavaksi.

Mutta: kokonaisuutena toivoisi edes suurimpien sanomalehtien toimittajille alkeiskurssia, jossa opetellaan tutkimusten taustan avaamista, luonnossa ja yhteiskunnassa esiintyviä syy-seuraussuhteita sekä niiden täyspäistä argumentointia.

Unfortunately there is no response

Edelliseen liittyen: kenties tietyn kanavan ärsyttävyys kytkeytyy myös siihen liitettyihin sosiaalisiin ja kulttuurisiin odotuksiin soveliaasta vastaamisajasta.

Audioviestinnässä kymmenen sekunnin täydellinen hiljaisuus voi herättää epäilyksiä ja rapakontakaisessa Suuressa ja mahtavassa siitä luultavasti seuraisi kengänkuva takapuoleen. Sähköpostiviestinnässä ainakin me suomalaiset odotamme, että ihmiset reagoivat nopeasti - kyseessä lienee jonkinlainen luterilainen tehokkuusvinoutuma. Aika ja reaalitodellisuus ovat samalla ajaneet sähköpostin alkuperäisten käyttötapojen edelle.

Keskustelufoorumeilla ilmiö on vahvasti sidoksissa yhteisökulttuuriin. Omissa yhteisöissäni vastauksia ei tarvitse kauan odottaa, mutta niitä ei tarvitse myöskään pakottaa. Samalla tavoin vapaaehtoisuus näyttäytyy "blogi-scenessä". Kenenkään ei tarvitse kommentoida, ei edes vaivautua lukemaan. Toiminta lähtee omista tarpeista.

Chattien ja pikaviestinten krooninen paradoksi taas on se, että ainoastaan teineillä ja työelämästä tipahtaneilla on mahdollisuus käyttää niitä pohtimatta, mitä synkronisessa keskustelussa mukana pysyminen oikeastaan vaatii ja mistä kaikesta muusta on tällöin tingittävä. Nopean reagoinnin vaatimus on monelle osoittaunut ylitsepääsemättömäksi.

Tätä ei pidä käsittää väärin. Mikään ei ole verkottuneessa toiminnassa arvokkaampaa kuin sosiaalinen ja sosioemotionaalinen kommunikointi, mutta samalla ei voi välttyä ajattelemasta sitä, että meidän kulttuurissamme kovin suuri osa työtä tekevästä väestöstä saa siitä huonon omatunnon. Takaraivossa jyskyttää ajatus siitä, että aivoton numeroiden tuuppaaminen Exceliin olisi sentään "oikeaa työtä". Siispä chatit sikseen ja sorvin ääreen, jotta ei tarvitse miettiä, mihin työtunnit kohdistetaan.

Valta vastaanottajalle

CMC-tutkijat ovat puhuneet väsymiseen asti eri viestintäkanavien kyvystä välittää informaatiota (media richness) ja sosiaalisen läsnäolon tunnetta. Tunnen kommunikaatioteorioita vain pintapuolisesti, mutta tänään oivalsin, että en ole nähnyt ainuttakaan käyttäjän henkilökohtaisiin vaikutusmahdollisuuksiin syventyvää tutkimusta nimenomaan virtuaaliympäristöön sovellettuna.

Jokainen tietää, että yllättävä puhelinsoitto ärsyttää, jos on parhaillaan keskittymässä artikkeliluonnoksen pohjustamiseen - puhumattakaan siitä, että joku ryhtyy kaupittelemaan vakuutuksia kesken kahdeksan tuntia odottamasi päivällisen, vaikka olet jo viisi vuotta aiemmin ilmoittautunut suoramarkkinointikieltorekisteriin.

Sähköpostiin tipahtava Cialis soft tabs -mainos tulee sekin kuin Jäättenmäelle faksi, yllättäen ja erikseen pyytämättä. Ei kuitenkaan niin yllättäen, että se ärsyttäisi yhtä paljon kuin ei-toivottu puhelu. Roskapostien ja muiden turhien sähköpostiviestien (kuten, ikävä kyllä, postituslistan varassa pyörivien helppoheikkiyhteisöjen) tapauksessa käyttäjällä on enemmän valtaa suhteessa käytettävään kanavaan. Tukena ovat spammifiltterit, nopeasti uutta oppiva Thunderbird tai yksinkertaisesti vain viestin deletoinnin vaivattomuus.

Vähiten ärsyttävä kanava on se, joka antaa käyttäjille eniten valinnanvaraa ja mahdollisuuden vastaanottaa informaatiota silloin kun se heille itselleen parhaiten sopii. Tämä lienee yksi blogien ja hienostuneempien keskustelufoorumien vahvuuksista.

Toivoisinkin näkeväni julkaisun, jossa todetaan "In this paper we expand the theory of computer-mediated communication by introducing the theoretical concept of annoyance rate."

Lisäksi odotan mielenkiinnolla, millaisia käsitteitä vasten tätä ilmiötä oikeasti voi katsoa. Varmaa on vain se, että sitä on tutkittu jossain jo pitkään. Oma informaation vastaanotto- ja käsittelykykyni on jälleen osoittanut rajallisuutensa.

Nettiarkea

Ei pitäisi sortua kommentoimaan erilaisia nettihuijauksia. Virtuaalikohtalon polkujen mukaisesti sähköpostiini tipahti taas uusi Nordean huijauskirje. Ovatkohan nämä herrat tällä kertaa latvialaisia vai vinkuintialaisia?

Jos jotain myönteistä on sanottava, niin ainakin uusi versio on käynyt kielentarkistuksessa.

Harmittaa, etten nauhoittanut eilisiltaista Chappelle's show'ta - tulin puolivahingossa kanavalle, jota en koskaan katso, ja samalla hetkellä silmiini osui sketsi siitä, millaista olisi astua sisään Internetiin. Siis eräänlaiseen jättiläismäiseen kauppakeskukseen. Ihmiset kantoivat selkä vääränä ilmaista musiikkia, juoksivat katsomassa julkkiksia ja tissikuvia, harjoittivat outoja perversioita, väistelivät pillereiden, lainojen ja pelikasinoiden tyrkyttäjiä (joille Dave antoi turpaan) ja saattoivat siinä sivussa poimia jopa yhden hyödyllisen murusen informaatiota.

Ensin nauroin sketsin todenperäisyydelle ja sitten hämmästelin. Merkillistä sinänsä, että ilmiö nimeltä rivikansalaisen populaarinetti tahtoo orastavista tutkijanaivoista kadota välillä tykkänään. Noita yllämainittuja asioita on kuin onkin olemassa! Uskomatonta, jossain on ihmisiksi luokiteltavia olentoja, joita kiinnostaa Pamela Anderson! Ja minä kun en ole koskaan ladannut edes sitä yhden ainokaista elokuvaa tai musiikkikappaletta.

No, sanotaan kuin Peitsamo: ehkä sitten keväämmällä. Mutta ei pelikasinoille.

Kootut luottamusongelmat

Milloin luottamus on interpersonaalista ja milloin jotain muuta? On mahdotonta kirjoittaa artikkelia jälkimmäisestä, ennen kuin osaa määritellä ensin mainitun.

Interpersonaalisella tasolla luottamuksen kohteena on toinen ihminen eli kyseessä on kahden yksilön, luottajan ja luotetun, välinen suhde. Miten luottaja identifioi tuon toisen osapuolen? Tämä kysymys seuraa virtuaalimaailman tutkijoiden perässä kuin varjo. Jos sosiaalisen informaation määrä lähestyy nollaa enkä voi tietää, keskusteleeko toisessa päässä ihminen, perheen kissa vai automatisoitu pöppägeneraattori, on mahdotonta määritellä luottamus kahden yksilön väliseksi.

Tutkimus pelaa siis oletuksella siitä, että kysymyksessä on ihminen - määritelmän pakosta ulkoavaruuden örkit tai tietotekniset systeemit jäävät ulkopuolelle. Mielenkiintoista kuitenkin on se, että ne ovat monille osa sosiaalista kokonaisuutta ja voivat sellaisina tulla paitsi luottamuksen kohteiksi myös luottamusinformaation välittäjiksi.

Helpolla ei päästä impersonaalinenkaan luottamus. Kun puhutaan normeista, rakenteista, luotetuista instituutioista, mihin vedetään luottamuksen ja kontrollin välinen raja?

Nettihuijauksia

Näin aprillipäivän jälkimainingeissa on hyödyllistä pohtia nettihuijausten olemusta. Jokainen tietää, että epärehelliset pyrkyrit ja huomionkipeät pelleilijät liikkuvat siellä missä muutkin ihmiset - siis myös verkossa. Tutkijana minua tietysti kiinnostaa sosiaalisten huijausten tyypittely.

1) KLASSINEN
Hei!
Onnea - olet voittanut matkan Bahamasaarille!
Lunastaaksesi voittosi, soita HETI ilmaiseen palvelunumeroomme 0800-666.

2) OFFICE ENGINEERING
Teemme parhaillaan tietohallintoyksikössä tutkimusta henkilökuntamme salasanakäytänteiden ja palkkatason välisestä korrelaatiosta. Olethan ystävällinen ja lähetät verkkopankkitunnustietosi yksikköömme 30.4. mennessä oheisella web-lomakkeella.

3) EXTREME
Leikkaako järkesi?
Testaa jos uskallat! Tilaa heti IdioSysin testipaketti!
Vain 49 euroa + postikulut.

4) HUONO KAUPUNKITARINA
Vastaamalla oheiseen makukyselyyn saat vaivanpalkaksi ilmaisen 6 pullon näytteen uutta Poronkusema-olutta.

5) LEGENDAARINEN
Nyt kaikkien pitää auttaa! Kotisivu, jonka onnistuimme sulkemaan n. vuosi sitten, on taas ilmestynyt takaisin. Ko. sivu PITÄÄ saada poistettua Internetistä uudelleen! Eräs japanilainen New Yorkissa jalostaa ja myy purkissa kasvattetuja kissoja, joita kutsutaan nimellä Bonsai Cats. (Vaihtoehtona voisivat olla esimerkiksi tynnyrissä kasvatetut lapset tai ruoaksi kasvatettavat koirat.)

6) PERUSSÄÄLITTÄVÄ
Nyt on vihdoin keksitty järjestelmä joka toimii! Aivan mieletön bisnesidea! Ainutlaatuinen verkosto ja mahdollisuus uskomattomiin tuottoihin kovalla työllä! Ota HETI yhteyttä: avohoito@huuhaa.net.

Ai niin, kannattaa tutustua jo vanhaan mutta edelleen ajankohtaiseen kuvaukseen verkostomarkkinoinnin kulttipiirteistä. Nämä ilmiöt ovat valitettavasti tulleet maailmaan jäädäkseen. Verkostohuijauksia käsittelevät myös Antiverkoston sivut.

Kasvottomuuden kirous

Viime päivinä computer-mediated communication -teoriat ovat puhuttaneet useampaan kertaan. Vanhimmat tähän perinteeseen yhdistettävät tekstit, jotka sijoittuvat ajalle ennen verkottuneita henkilökohtaisia tietokoneita, ovat tutustumisen arvoisia mutta samalla kadottaneet relevanssiaan kuin viisi kautta peräkkäin joukkuetta luotsannut HT-valmentaja.

Varhaisaikojen CMC-asetelmassa näyttäytyy vahvana skeptisyys, joka on itsestäänselvyytenä liitetty ei-kasvokkaisten sosiaalisten maailmojen tutkimukseen. Taustalla nähtävästi on tutkijoiden yksioikoinen käsitys siitä, mitä voidaan pitää "sosiaalisena kanssakäymisenä".

Kasvokkaisuuden ja fyysisen läsnäolon vaatimus on - tietoisesti tai tiedostamatta - ohjannut suurimman osan tutkimuksista määrätyille raiteille ja suoraan valmiiksi myöhässä olevaan junaan.

Milloin hyvinkin muodollisia ryhmiä on yritetty virtualisoida ja lopuksi todettu lakonisesti, että eipä onnistunut; milloin taas tutkijat ovat monisanaisesti raportoineet niitä ongelmia, joita tietokonevälitteinen kommunikaatio väistämättä aiheuttaa.

Positiivinen ajattelu luontuu minulta yhtä hyvin kuin politiikka porsaalta. Silti en voi olla ihmettelemättä, miksi menneinä vuosikymmeninä on tehty niin vähän tutkimuksia epämuodollisen ryhmän edellytyksistä hyödyntää tietokonevälitteisiä kanavia tai niistä mahdollisuuksista, joita nämä välineet antavat esimerkiksi suhteessa kasvokkaiseen vuorovaikutukseen. Tässä GDSS-sovellukset lienevät kaikkein ansioitunein tutkimushaara, mutta monissa muissa ympäristöissä tieto on vasta saavuttamassa akateemisen kentän.

Google- ja radiopoimintoja

Olen muotoillut työhypoteesin: huomattava osa yleisillä foorumeilla jaetusta viisaudesta on parissa sekunnissa googletettua ja copypastattua informaatiota. Kertooko tämä sitten siitä, että opitun (hiljaisen) kokemustiedon levittäminen on liian vaikeaa tai riskialtista - sitä en tiedä.

Googleviisauksien jakaminen ei sinänsä ole osoitus mistään muusta kuin hakijansa erinomaisesta kyvystä löytää perimmäiset vastaukset hakutuloksiksi tulleiden undulaatti-, koira-, hevos-, gerbiili- ja marsusivujen keskeltä. Näitä osuu keskimääräiseen vapaa-ajan asiahakuun alun toistasataa, ja ne loput viisi saattavat jopa liittyä aiheeseen.

Ehkä vielä joskus hakukone tarjoaa mahdollisuuden rajata asiahaut söpö-ihkujen eläinystävien sijasta pelkkään ihmiskuntaan.

Tätä kirjoittaessani tutkija Mikko Aro piti Ylen Radio 1:ssä lyhyen esitelmän aiheesta Nettihuutokaupat ja sosiaalinen pääoma. Aiheen läheisyydestä huolimatta otsikko vaikutti hämärältä ja lienee verrattavissa omiin teemoihini, joissa toisessa vaakakupissa ovat virtuaaliset ryhmätyöympäristöt, foorumit ja blogit, ja siellä toisessa sitten vaatimattomasti luottamus ja sosiaalinen pääoma.

Poimintoja:

"Virtuaalinen maine on sosiaalista pääomaa, joka hyödyttää sekä yksilöä että yhteisöä. Tässä tapauksessa maine viittaa lähinnä henkilön luotettavuuteen."

Allekirjoitan.

"Palautejärjestelmät tukevat luottamuksen syntymistä ja kannustavat käyttäjiä toimimaan rehellisesti. Hyvän maineen uhraaminen yksittäisen kaupan takia ei ole kannattavaa. Palautejärjestelmän käyttäminen siis rakentaa nettihuutokaupan käyttäjistä eräänlaisen sosiaalisen yhteisön. - Valvonta ei ole paras tapa lisätä käyttäjien turvallisuutta. Tehokkaampia voivat olla ihmisille annetut syyt toimia rehellisesti ja taito ymmärtää sosiaalisia yhteisöjä."

Puhtaiden rationalistien maailmassa kontrolli on luottamuksen synonyymi, toisessa ääripäässä taas sen vastakohta. Tutkijoiden haasteena on oppia ymmärtämään ilmiön todellista olemusta ilman koulukuntataakkaa.

Ulkoasun muutos

Edistyin vaihtamaan blogin templaattia, joten on jopa mahdollista, että kirjaimet eivät enää vilise silmissä. Samalla sivun värimaailma hyppäsi 1970-luvun riemunvihreästä noin kaksi vuosikymmentä eteenpäin.

Peruskäytettävyys on kehnolla tasolla ja vaatii bloggaajilta omaa viitseliäisyyttä. Uusimpien tekstien listalla sivun alalaidassa ei ole minkäänlaista linkkiä takaisin ylös, kuten ei kuukausiarkistossakaan. Yksittäisistä teksteistä taas pääsee linkkiä pitkin pois - mutta vain pääsivulle, jossa ovat esillä uudet postaukset.

Ajan myötä myös arkistolle lienee syytä tehdä uusi jäsennys. Kolmenkymmenen kuukauden mittainen arkistolinkkirimpsu ei palvele kenenkään tarkoitusta.

Dokumentointi kannattaa aina

Huomasin, että en ole joko ehtinyt tai jaksanut päivittää vapaamuotoista kuvausta jatko-opintojen etenemisestä. Kyseessä on kahden A4:n mittainen dokumentti, jonne olen silloin tällöin näpytellyt edellisten viikkojen aikaansaannoksia ja mullistavia tapahtumia.

Ikävä kyllä vuoden 2004 kohdalla ei lue mitään.

Viime syksynä pääsin kirjaamaan neljä saavutusta: yksi julkaisu, teoriataustan selkiytyminen, tutkimusryhmään juurtuminen ja kurssisuoritukset.

Myös tämän vuoden otsikon alla on tyhjää, mutta täysin eri syistä kuin vuonna 2004. Ehkä järkevintä olisi siirtää tutkimusprosessin kuvaus tekstinkäsittelyhelvetistä blogiin - tiedolla kun ei ole mitään arvoa, ellei se tule jaetuksi.

Huumoriarvoja ei tietenkään voi olla väheksymättä, kuten esimerkiksi kommentissa "Artikkeli julkaistiin lopulta, mutta se ei liity millään lailla tutkimusaiheeseeni."

Onneksi ajat muuttuvat ja julkaisujen taso sen myötä.

Oppimisen ylistys

Viikonlopusta on tulossa tukala, koska en ole opinnoilta ja muilta pakottavilta velvollisuuksilta juuri ehtinyt keskittyä luottamusaiheisiin artikkeleihin. Kuitenkin niistä olisi tarkoitus löytää olennaisimmat ja sunnuntaihin mennessä koota teksteistä taulukko toisten kirjoittajien nähtäville.

Kaaoksen keskellä kurssien sisältö tutkimus- ja analyysimenetelmineen juoksee suoraan toisesta korvasta ulos. Käytännössä opin koko päivänä vain yhden asian: on äärimmäisen vaikeaa syödä ananasrenkaita muovilusikalla.

Motivaation juurilla

Toistuvasti löydän itseni pohtimasta syitä ihmisten innostukseen jakaa tietoa ja ideoita virtuaalisia kanavia pitkin.

Vielä useammin löydän itseni tilanteesta, jossa päätän sivuuttaa kaikki motivaatioteoreettiset selitykset yksinkertaisesti siitä syystä, että psykologian ymmärrykseni rajoittuu kymmenen vuoden takaisiin lukiokursseihin ja aivovammaiseen ulkoapänttäämiseen.

Täydellinen motivaation ohittaminen ei kuitenkaan ole nettimaailmassa suotavaa, saati edes mahdollista. Henkilökohtainen status, maine ja palkitsevuus ovat tavoitteita, jotka - jälleen kerran - ovat taipuvaisia intensifioitumaan.

Optimistinen toimija toteaisi, että ihmiset haluavat pitää osaamisensa ajan tasalla, verkottua, saavuttaa mainetta ja reflektoida omaa oppimistaan. Pessimistisempi tapaus luultavasti lausuisi Studio Julmahuvin klassisen sketsin tapaan, että "me halutaan vaan julkisuutta ja saada päteä".

Nettityhmyydestä

Helsingin Sanomien Pekka Pekkala kirjoittaa (HS 21.3. sivu D1) Internetin tyhmentävästä vaikutuksesta. Rohkenen lainata kolumnista kolmasosan.

"Viimeinen askel tässä minulta-minulle -kulttuurissa ovat blogit. Ne tarjoavat erittäin helpon tavan rakentaa päiväkirjan tapaisia julkaisuja verkkoon. Omassa blogissaan kuka tahansa voi kirjoittaa juuri niistä asioista joista haluaa ja juuri sillä asenteella kuin haluaa.

Internetteknologia tarjoaakin täysin uuden tavan tasapäistää kaikkien mielipiteet. Se on kuin jättimäinen, nousuhumalainen baaripöytä, jossa kaikki saavat puheenvuoron yhtä aikaa riippumatta siitä, onko oma juttu millään tavalla kiinnostava muun pöytäseurueen mielestä.

Mutta ainakin kaikille puhujille jää illuusio siitä, että juuri minua kuunnellaan ja juuri minun juttuni sai kaikki muut nauramaan. Vaikka tosiasiassa kaikki nauroivat omille, erinomaisille jutuilleen."

Niinpä tekevät. Toisaalta Pekkala sivuuttaa kokonaan blogiavaruuden kollektiivisen huumorin: nauramme myös sille, että olemme kaikki kyllin omituisia spreijataksemme harmaat bittiseinät värikkäillä sanoilla, joista kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut. Joka tapauksessa voimme aamun valjetessa kokea saaneemme jotain aikaan, eikä poliisikaan välttämättä tule kolkuttamaan ovelle.

Myös Jyrki Lehtolan viimekeväinen kolumni (Tietoviikko 21.4.2005, 4) täytyy pitää mielessä. Kohtaamalla itsemme netissä voimme varmistaa, ettei muita ihmisiä tarvitse oikeasti kohdata missään.

Nämä ovat tietenkin vain käyttäytymisen ääripäitä, mutta kaikkiaan Pekkala puhuu täysin asiaa netin tyhmistävästä vaikutuksesta. Sosiaalinen todellisuus - etenkin virtuaalinen - on liian monimutkainen tullakseen hahmotetuksi, ja niinpä ihmismieli on taipuvainen poimimaan vain parhaat marjat päältä. Valitsemme tietenkin ne, jotka parhaiten vastaavat omaa rajallista kiinnostustamme.

Tämän kaiken keskellä kärsivät tutkijat yrittävät vakuuttaa maailman netin erinomaisuudesta oppimisen ja ideoinnin työvälineenä.