Puutaheinää?

Kerran jossakin päin webbiä havaitsin muuan virtual community typology -aiheisen artikkelin esittelytekstin, joka kuului suunnilleen seuraavasti: "Kukapa olisi uskonut, että tästä aiheesta vielä tehdään akateemista tutkimusta."

Sitähän minäkin aina huomaan pohtivani.

Uskottavuuskysymys on ilmeinen, koska kukaan ei ainakaan vielä kykene määrittämään ilmiön tarkkoja rajoja. Jokapaikan nettihörhöt puhuvat yhtä, viestinnän tutkijat toista ja markkinoijat kolmatta. Ongelmana on myös kytkentöjen puuttuminen yritysmaailmaan, joka kvartaalitalouksineen tuntuu vastaavan koko nykyisestä maailmanjärjestyksestä ihmisten ruokavaliota ja vessassakäyntitiheyttä myöten.

Myös tässä ympäristössä verkkoyhteisöillä olisi sosiaalista tilausta, mutta vain vähän käytännön sovelluksia. Kenties tulevina vuosina ja vuosikymmeninä nähdään vastahakoinen mutta vääjäämättä etenevä muutos.

Kuka enää oikeasti haluaa leimautua osaksi työnantajan yhtä suurta perhettä, kun voi vähemmällä vaivalla kuulua oman ammattikunnan vertaisryhmiin verkossa? Miksi tärkeää tietoa jaetaan aivan väärissä paikoissa, kuten virallisissa palavereissa ja kuolemaa tylsemmissä seminaareissa? Toki firmojen (ja valtion laitosten) intranetit ympäri maailmankaikkeutta on koristelteltu keskustelufoorumeilla ja ilmoitustauluilla, mutta ylhäältä päin annettu äänetön kehotus käyttää nk. uutta teknologiaa on suunnilleen sitä samaa kuin veden kantaminen sangolla kaivoon.

Ehkäpä organisaatiot todellakin ovat hitaampia oppimaan kuin verkkokulttuurin edelläkävijät, joille uudenlainen vapaa intressiyhteisöllisyys edustaa jo itsestäänselvyyttä.

Luottamuksesta

Loman jatkumisen kunniaksi ensimmäinen kokonainen artikkeli lähtee tällä viikolla hylättäväksi networking and virtual organizations -journaliin. En silti pidä hylkäystä minään vahinkona, sillä virtuaalista luottamusta käsitteleviin konferensseihin paperi istuu kuin valettu.

Jos saisin vastaavan artikkelin nyt luettavakseni, ilahtuisin suuresti sen sisällöstä, joten täysin hakoteille tuskin olen onnistunut menemään teorioiden pyörittelystä huolimatta.

Kaksi perustavaa ongelmaa kuitenkin värittää kaikkea, mitä tutkimusaiheestani kirjoitetaan.

Ensimmäinen on kysymys siitä, mihin luottamusta tarvitaan. Toiset sanovat, että verkossa on valtava luottamisen tarve, koska se on tuntemattomien ja kasvottomien maailma. Toiset taas eivät pidä koko kysymystä todellisena. Ne osallistuvat, jotka kokevat sen itselleen mielekkäänä - heillä on siis myönteinen asenne, siinä kaikki. Ja se taas on korkeintaan psykologian heiniä.

Toinen ongelma on eri tieteenalojen välinen. Omille koivilleen on lähes mahdotonta löytää tukevaa jalansijaa, koska tutkijat ymmärtävät luottamuksen niin monella eri tavalla. Pisimmälle ovat menneet ne titeläiset, jotka pitävät luottamusta synonyymina järjestelmän luotettavuudelle. Puurot ja vellit ovat sekaisin monella muullakin.

Minulle on jäänyt ainoaksi vaihtoehdoksi kallistua perinteiseen sosiologiaan ja tuoda sen luottamusnäkemys vaikka väkivalloin verkkomaailmaan. Moni klassikko luultavasti kääntyisi haudassaan jos tietäisi mitä olen tehnyt, ja ne loput luultavasti joutuvat sinne viimeistään väitöskirjani valmistuttua. Perusteluni on kuitenkin lyhyt ja ytimekäs. Yhteisö on yhteisö, verkossa tai ilman. Pelkkä kylmä laskelmointi, kontrollijärjestelmät ja luotetut kolmannet osapuolet eivät riitä selittämään, mistä ilmiössä on kyse. Luottajia ovat aina ihmiset ja vastaukset kysymyksiin löytyvät heidän päästään.

Suomi-tiede-suomi -sanakirja

Juhannuksen mökkilukemistonani oli noin puolen metrin korkuinen pino Valittuja pahkoja, noita aikakauslehtien junttihistorian keulakuvia. Jos tuollaisen pinon käy onnistuneesti läpi, on mahdollista löytää jopa kolme järjellistä lausetta. Minulla kävi ilmeisesti hyvä tuuri, sillä jo ensimmäisistä lehdistä silmiini osui kaksi mielenkiintoista ajatelmaa.

Ensimmäisen mukaan pessimistin tunnistaa siitä, että kun tilaisuus koputtaa ovelle, hän valittaa metelistä.

Toisen ajatuksen on esittänyt Russell Ackoff, kuka lieneekin. Se kuuluu näin: "Elleivät ihmiset osaa kunnolla ilmaista itseään tavallisella kielellä, he eivät tiedä, mistä puhuvat."

Ajatelmaan liittyy laajempi tarina eräästä väitöskirjasta, jonka tekijä ei pystynyt kertomaan mitään työstään ilman maallikolle täysin käsittämättömiä termejä. Tekniikan alalla tämä tuskin herättää kenessäkään hämmästystä. Todellisten vaikeuksien edessä ollaan vasta silloin, kun itse asia on kenen tahansa ymmärrettävissä, mutta se täytyy pukea mahdollisimman järjettömien englanninkielisten termien muotoon. Dynaamisuudet, rajapinnat, prosessit ja arkkitehtuurit pursuavat powerpointeista kuin vatsamakkarat napapaitojen alta, eivätkä nämä tiedekonsultit enää itsekään muista sanojen takana olevia merkityksiä, saati että pystyisivät kertomaan asiansa suomeksi.

Ottamatta sen enempää kantaa siihen, millaisia tieteenaloja tämä syöpä vaivaa, uskottavuussyistä toivoisin voivani säilyttää edes alkeellisen suomen kielen kirjoitustaidon. Väitöskirja on pitkä urakka ja riski äidinkielen osaamisen rapautumisesta hyvinkin konkreettinen. En silti pyydä mahdottomia. Jos saan tulevaisuudessa tehdä tiedettä, jossa sanat tarkoittavat edes jotain oikeasti olemassaolevaa asiaa, on sekin jo puoli voittoa.