Virtuaalimaailman laki

Viime viikolla tulin pohtineeksi verkkoyhteisöjen byrokratiaa. Jos sosiaalisiin systeemeihin liittyviä ilmiöitä ryhtyy vakavissaan tutkimaan virtuaalisessa ympäristössä, saattaa tulla seuraavaan johtopäätökseen: useimmilla niistä on taipumus intensifioitua.

Kommunikaatioteoriat opettavat, että sosiaalinen kategorisointi ja käyttäytymisen säätely oman viiteryhmän normeilla muodostuu verkossa vielä leimallisemmaksi kuin face-to-face -maailmassa. Tavoittavuuden aste on huikea ja käytännössä yhteisö rakentuu vastavuoroisuuden periaatteen ympärille - toisin kuin monet "reaaliset" sosiaaliset yhteenliittymät, joiden yhteinen intressi edustaa pikemminkin muotoseikkaa kuin aitoa inhimillistä tarvetta.

Luottamus ja kontrolli venytetään äärimmilleen. Sitoutuminen yhteisiin arvoihin ja omistautuminen yhteisölle liikkuvat sfääreissä, joita aiempien vuosikymmenten poliittiset liikkeet kadehtisivat.

Tarjoankin intensifioitumista virtuaalisen ja konkreettisen välisen vuoropuhelun yleispäteväksi lainalaisuudeksi, ja paremman viisauden puutteessa julistan, että se on 42:n kaltainen vastaus kaikkiin virtuaalimaailman kysymyksiin.

Tuoretta byrokratiaa

Monet verkkoyhteisöihin liittyvät ennakkoasenteet, joita graduaikana lukemani keittokirjat synnyttivät, ovat matkan varrella karisseet pois. Hyvänä esimerkkinä on uuteen yhteisöllisyyteen liittyvä vapaus ja dynaamisuus. Nämä väittämät tietenkin pätevät, jos yksilö päättää luovia erilaisten virtuaalisten verkostojen välillä ottaen palasia sieltä ja toisia täältä. Tämä voi olla tehokas tapa markkinoida itseään ja kerätä viisautta.

Tiiviiseen yhteisöön dynaamisuusajattelu ei kuitenkaan sovi, päinvastoin. "Tietä käyden tien on vanki, vapaa on vain umpihanki."

Monet rajatun intressin ympärille rakentuneet yhteisöt täyttävät lähes kaikki Weberin esittämät byrokraattisen organisaation kriteerit. Pohjimmiltaan tämä on aivan luonnollista. Monet yhteiskuntatieteilijät ovat viisaudessaan todenneet, että tietoverkkojen aikakaudella ei tarvitse luoda uutta sosiologiaa, vaan oppia ymmärtämään virtuaalisen ja konkreettisen vuoropuhelua.

Näin ollen maailma on tulvillaan verkossa syntyneitä anonyymeja yhteisöjä, jotka pyrkivät rakentamaan kaikkia koskevat standardit, kirjaamaan yhteiset toimintatavat, poistamaan yhden ihmisen mielivallan sekä tarjoamaan etenemismahdollisuuksia uusiin ja parempiin rooleihin. Samalla yhteisön valta keskittyy tietylle ydinryhmälle, kulttuuri kehittyy muutoksia vastustavaksi ("Kuka idiootti on vaihtanut otsikoiden fonttikokoa?") ja yksittäisestä jäsenestä tulee pieni ratas osana suurta koneistoa.

Se ratkaisevin ero liittynee raportointiin. En ole onneksi vielä nähnyt verkkoyhteisöä, jossa täytyisi laatia kolmena kappaleena kirjallinen selvitys siitä, mitä on tehnyt edellisellä viikolla.

Luottamusta vai kontrollia

Luin iltalukemisena Kramerin (1999) artikkelia luottamuksesta. Tykästyin erityisesti hänen siteeraamaansa esimerkkiin "sieniharrastajien organisaatiosta" (joskin itse puhuisin tietysti yhteisöstä): luottamus muiden tietopohjaan ja tietämykseen nousee arvoon arvaamattomaan, jos kääntöpuolella on riski saada myrkytys tai kuolla kupsahtaa.

Toiseksi, artikkelissa käsiteltiin myös teknologian ja luottamuksen suhdetta, mutta eri näkökulmasta kuin omassa työssäni. Ongelmaa kun voi lähestyä monelta eri suunnalta, joista on helppo tunnistaa kaksi ääripäätä: miten on mahdollista luottaa, jos kanssakäyminen on kokonaan virtuaalista? Käänteisesti, millä tavoin teknologia voi aiheuttaa sen, että ihmiset lakkavat luottamasta?

Vastauksia kumpaankin kysymykseen lienee monia. Ensimmäiseen niitä kuullaan toivottavasti lisää viimeistään väitöstilaisuudessa. Kuten S. Järvenpää on todennut, luottamusta on pakko olemassa myös virtuaalisessa ympäristössä, sillä ilman sitä sinne ei koskaan olisi syntynyt sosiaalisia rakenteita kuten tiimejä. Entä jälkimmäinen, eli teknologian väärinkäyttö, mikä johtaa luottamuksen murenemiseen?

Erityisesti teknologiavälitteisissä muodoissaan kontrolli tuntuu olevan epäluottamuksen synonyymi. Kramerin listausta noudattaen voidaan tunnistaa kolme kielteistä seuraamusta: jos ihmisten toimintaa valvotaan, he kadottavat sisäsyntyisen motivaationsa toimia organisaationsa tai ryhmänsä parhaaksi. Toiseksi, he saattavat pelätä valvontaa niin paljon, että "halvaantuvat" paikalleen. Kolmanneksi, seurantajärjestelmän käyttöönotto on ns. vääränlainen viesti ylhäältä, johon reagoidaan epäluottamuksella ja kieltämällä kaikki.

Oheinen analogia on hieman kaukaa haettu, sillä yliopistotutkijoita ei ainakaan toistaiseksi ole kiinnitetty tutkajärjestelmään ja kameravalvontaan, mutta kuitenkin.

Henkilökohtaisesti en ole kokenut työajan seurantaa tai uutta peruspalkkausjärjestelmää elämää suuremmaksi ongelmaksi. Täten kiistän kaikki asiayhteydet niihin. Tulipahan vain mieleen. Kenties julkisella sektorilla voitaisiin puhua eräänlaisesta "institutionaalisesta epäluottamuksesta" - nyt ne (siis ketkä?) taas kehittelevät siellä jotain järjetöntä yliopistojen pään menoksi. Syy ei ole kenenkään tiedossa, mutta seuraukset tapahtuvat erikseen pyytämättä.