Tietotekniikkapuolella kehitellään innolla uusia vuorovaikutteisia alustoja ja kutsutaan niitä yhteisöiksi, jotta ne kuulostaisivat hienommalta. Tässä touhussa ei liene sinänsä mitään vikaa - niin kauan kuin edes joku muistaa yhteisön olevan sosiaalinen kokonaisuus.
Kritiikillä en toki tarkoita, etteivätkö informaation ja tiedon suodattamiseen, kokoamiseen ja muokkaamiseen tarkoitetut välineet olisi hyödyllisiä. Silti ne ovat myös rajallisia. Erilaisissa verkkoyhteisöissä kymmenen vuotta toimittuaan alkaa syystäkin ihmetellä, miksi emme vieläkään pysty "teknisesti" erottelemaan luotettavia ihmisiä epäluotettavista, vaikka heidän tunnistamisekseen on olemassa jos jonkinlaista jäljitintä, reittausta, rankkausta ja killilistaa. Kuitenkin samassa yhteisössä saattaa olla mukana ihmisiä, jotka yhdessä tilanteessa (ja tämän tilanteen määrittää se, mitä yhteisö juuri sillä hetkellä haluaa tehdä) rankataan pohjamutiin, mutta toisessa viestintätilanteessa muuttuvat guruiksi ja asiantuntijoiksi, joiden hallussa oleva tieto on muille jäsenille kullan arvoista. En ole keksinyt näiden tilanteiden erotteluun mitään muuta keinoa kuin kokemuksen ja ns. pelisilmän.
Niinpä luottamuspäätökset pohjautuvatkin kokemuksen kasvaessa enenevässä määrin tähän silmään, ja aiempaa vähemmän ennakkoluuloihin.
10.9.05
7.9.05
Kuorma puoliksi
Aiemmassa kirjoituksessa ryhdyin Wasko & Faraj -artikkelin pohjalta pohtimaan yhteisöä tiedon haltijana ja "omistajana". Sanotaan, että verkon yhteisöt auttavat yksittäisiä ihmisiä ja organisaatioita pääsemään eroon asiantuntijoiden kroonisesta ylikuormittamisesta. On yleisesti tunnettu tosiasia, että oman alansa guruksi päätynyttä ihmistä pyydetään puhumaan, kirjoittamaan, osallistumaan, julkaisemaan, valaistumaan, viettämään kissanristiäisiä ja avaamaan erilaisia tapahtumia. Onko tietoverkoista käytännön hyötyä tämän uupumuksen ehkäisemiseksi?
En olisi niinkään varma asiasta. Totta kai asiantuntijuus muuttaa muotoaan, kun se siirtyy virtuaaliseen ulottuvuuteen. Silti pitäisi James Slevinin ajatusta mukaillen muistaa, että yhteisön jäsenet kuvittelevat elävänsä keskellä tasa-arvoa, joka ei kuitenkaan käytännössä toteudu.
Asiantuntijayhteisöt rakentuvat tiedon ympärille, joten mikä olisi luontevampi tapa ylikuormittua kuin jäädä ylenpalttisen auttamisen koukkuun? Liiallinen kiltteys ja kyvyttömyys sanoa ei on arkea myös virtuaalimaailmassa.
Tietenkin ero perinteiseen burn-outiin on se, että nyt kaikki aika vietetään tietokoneen ääressä, kun se ennen vietettiin luentosaleissa ja lentokenttien ravintoloissa.
En olisi niinkään varma asiasta. Totta kai asiantuntijuus muuttaa muotoaan, kun se siirtyy virtuaaliseen ulottuvuuteen. Silti pitäisi James Slevinin ajatusta mukaillen muistaa, että yhteisön jäsenet kuvittelevat elävänsä keskellä tasa-arvoa, joka ei kuitenkaan käytännössä toteudu.
Asiantuntijayhteisöt rakentuvat tiedon ympärille, joten mikä olisi luontevampi tapa ylikuormittua kuin jäädä ylenpalttisen auttamisen koukkuun? Liiallinen kiltteys ja kyvyttömyys sanoa ei on arkea myös virtuaalimaailmassa.
Tietenkin ero perinteiseen burn-outiin on se, että nyt kaikki aika vietetään tietokoneen ääressä, kun se ennen vietettiin luentosaleissa ja lentokenttien ravintoloissa.
3.9.05
Avoimuudella asian ytimeen
Miksi kukaan jakaisi vaivalla hankkimansa ymmärryksen toisten kanssa, jos ei itse hyödy tilanteesta mitään?
Tätä kysymystä sivuavat myös Wasko & Faraj mainiossa artikkelissaan vuodelta 2000. Tarkoituksena oli löytää tekijöitä, jotka saavat ihmiset osallistumaan keskusteluun virtuaalisessa COP:ssa (community of practice). Kuten usein näissä tutkimuksissa, kohteena oli tietotekniikka-ammattilaisten keskustelufoorumeita ja erityisesti kolme Usenetin uutisryhmää. Artikkeli tuo osallistujien motiivit selkeästi esille sisällönanalyysin keinoin, mutta silti sen kiinnostavin osuus on tiedon ja tietämisen luonnetta koskeva vertailu. Kirjoittajat korostavat virtuaalista yhteisöä tiedon kollektiivisena tuottajana ja tietämistä sosiaalisena käytäntönä, sen sijaan että tieto olisi tietäjän henkilökohtaista omaisuutta.
Yhteisöympäristössä tiedosta tulee julkinen hyödyke. Mihin rajaan asti se voi sitä olla, on tietysti kokonaan toinen kysymys. Luottamus ja riski tulevat kuvaan välittömästi, kun tiedon luonne muuttuu arkipäiväisestä arkaluontoiseksi.
Knowledge management -perinteessä tieto on yleensä nähty joko insinöörilinssien läpi erillisenä (data)objektina, jota hallitaan tietojärjestelmien avulla, tai johtamislinssien läpi tietämyksenä, joka täytyy valjastaa organisaation käyttöön. Molemmissa näkemyksissä on ongelmansa. Kuten joku kriitikko joskus totesi, tietoa ei ole edes mahdollista johtaa, koska se todellakin on sisäänrakennettuna ihmisten toiminnassa ja rakentuu valtavasta määrästä erilaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia aineksia. Onko joku jo keksinyt ryhtyä ajatusten johtamiseen organisaatiossa?
Edelleenkin yhteisöillä näyttää olevan puolellaan se etu, että käyttäjät/jäsenet kokevat vastavuoroisuuden kautta jonkinlaista moraalista velvoitetta sekä auttaa että tulla autetuksi. Kyseisen ilmiön herättämiseksi ei tarvita mitään poppakonsteja tai erillisiä bonuksia, vain hieman vaivannäköä ja kenties onneakin. Pääsääntöisesti yhteisöt ajavat itse omaa sanomaansa. Ja Wasko & Faraj:in tutkimustuloksia mukaillen, nämä asiantuntijaryhmät eivät halaile toisiaan virtuaalisesti tai järjestä yhteishenkeä lujittavia illanviettoja, vaan nyt eletään todellakin puhtaasti asialinjalla.
Ruohonjuuritasolla virtuaaliyhteisö on siis yksi tapa jakaa informaatiota ihmisten välillä, mutta ajan mittaan se kehittyy pelkästä informaatiokanavasta "tietäväksi yhteisöksi".
Tätä kysymystä sivuavat myös Wasko & Faraj mainiossa artikkelissaan vuodelta 2000. Tarkoituksena oli löytää tekijöitä, jotka saavat ihmiset osallistumaan keskusteluun virtuaalisessa COP:ssa (community of practice). Kuten usein näissä tutkimuksissa, kohteena oli tietotekniikka-ammattilaisten keskustelufoorumeita ja erityisesti kolme Usenetin uutisryhmää. Artikkeli tuo osallistujien motiivit selkeästi esille sisällönanalyysin keinoin, mutta silti sen kiinnostavin osuus on tiedon ja tietämisen luonnetta koskeva vertailu. Kirjoittajat korostavat virtuaalista yhteisöä tiedon kollektiivisena tuottajana ja tietämistä sosiaalisena käytäntönä, sen sijaan että tieto olisi tietäjän henkilökohtaista omaisuutta.
Yhteisöympäristössä tiedosta tulee julkinen hyödyke. Mihin rajaan asti se voi sitä olla, on tietysti kokonaan toinen kysymys. Luottamus ja riski tulevat kuvaan välittömästi, kun tiedon luonne muuttuu arkipäiväisestä arkaluontoiseksi.
Knowledge management -perinteessä tieto on yleensä nähty joko insinöörilinssien läpi erillisenä (data)objektina, jota hallitaan tietojärjestelmien avulla, tai johtamislinssien läpi tietämyksenä, joka täytyy valjastaa organisaation käyttöön. Molemmissa näkemyksissä on ongelmansa. Kuten joku kriitikko joskus totesi, tietoa ei ole edes mahdollista johtaa, koska se todellakin on sisäänrakennettuna ihmisten toiminnassa ja rakentuu valtavasta määrästä erilaisia tiedostettuja ja tiedostamattomia aineksia. Onko joku jo keksinyt ryhtyä ajatusten johtamiseen organisaatiossa?
Edelleenkin yhteisöillä näyttää olevan puolellaan se etu, että käyttäjät/jäsenet kokevat vastavuoroisuuden kautta jonkinlaista moraalista velvoitetta sekä auttaa että tulla autetuksi. Kyseisen ilmiön herättämiseksi ei tarvita mitään poppakonsteja tai erillisiä bonuksia, vain hieman vaivannäköä ja kenties onneakin. Pääsääntöisesti yhteisöt ajavat itse omaa sanomaansa. Ja Wasko & Faraj:in tutkimustuloksia mukaillen, nämä asiantuntijaryhmät eivät halaile toisiaan virtuaalisesti tai järjestä yhteishenkeä lujittavia illanviettoja, vaan nyt eletään todellakin puhtaasti asialinjalla.
Ruohonjuuritasolla virtuaaliyhteisö on siis yksi tapa jakaa informaatiota ihmisten välillä, mutta ajan mittaan se kehittyy pelkästä informaatiokanavasta "tietäväksi yhteisöksi".
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)