Onnella menestykseen

Missä vaiheessa tutkijat oikeastaan alkoivat mitata virtuaaliyhteisön "menestymistä"? Onko sillä jotain tekemistä edellä mainitsemani kaupallisen hypen kanssa? En ole koskaan kuullut, että joku ryhtyisi tieteen nimissä arvioimaan vaikkapa naapuriyhteisön menestystekijöitä - suurta joukkoa mykkiä, kuuroja ja liikuntakyvyttömiä, mahdollisimman alhaista poraustyökalujen määrää ja nollaa kappaletta subwoofereita - mutta työyhteisön kohdalla asia on toisin. Jonkinlainen kytkös tuloshakuisuuteen on siis nähtävissä: verkkoyhteisöt merkitsevät ihmisille muutakin kuin ajanvietettä.

Saksalaisherrat Leimeister ja Kremar ovat ICSS-konferenssijulkaisussaan (2004) koonneet virtuaaliyhteisöjen menestystekijöitä sekä jäsenten että yhteisöoperaattoreiden näkökulmasta. Tiivistäen voidaan sanoa, että puhtaasti teknisinä seikat nousivat molemmissa ryhmissä kärkeen ja sosiaalinen puoli sai seurata perässä. Ovatko jäsentietojen luottamuksellinen käsittely, lyhyet latausajat ja sivuston vakaus siis yhtä kuin menestyvä yhteisö? Eivät: ongelma on, että samat kriteerit pätevät mihin tahansa webbisivuun, olipa se yhteisö tai ei. Se, etteivät käyttäjät kyselyissä välttämättä arvosta vuorovaikutusta, tukea, sääntöjä, normeja ja yhteisiä tapahtumia yhtä korkealle kuin sivuston havaittuja ominaisuuksia, ei tarkoita etteivätkö asian molemmat puolet olisi yhtä välttämättömiä.

Success factors -keskustelussa on kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen on se, että tutkimukset menevät usein sieltä missä aita on matalin ja tuottavat lähes itsestäänselvyyksiä (kuten edellä mainitut tekniset seikat), ja toinen on konservatiivinen näkemys siitä, että mittauksen tuloksia voitaisiin jotenkin käyttää hyväksi ja ohjata yhteisöä sen perusteella haluttuun suuntaan. Vierastan tätä ajatusta, koska virtuaalinen yhteisö jos mikä on itseohjautuva. Jokainen päättää tasan tarkalleen omassa päässään, onko yhteisöä hänelle olemassa ja onko se "hyvä" yhteisö vai täysin takapuolesta oleva yhteisö. Jäsenyydet ovat vapaaehtoisia, käyttäjät haavoittuvia ja identiteetit muuttuvia. Menestyksen mittaaminen näissä olosuhteissa on kuin yrittäisi pakastaa saippuakuplan.

Yksi menestyskriteeri artikkelissa pisti erityisesti silmään. "Building trust among the members". Siinä se oli, koko väitöskirjani sisältö yhdessä lauseessa! Mitäpä niitä vaikeita käsitteitä suotta purkamaan osiksi tai kertomaan vastaajalle mitä ne tarkoittavat, kun helpompiakin tapoja kirjallisuudesta löytyy.

Valtaa ja sananvaltaa

Virtuaalisten yhteisöjen tutkimukseen liittyy kaksi ahkeraan viljeltyä kliseetä. Ensimmäinen on koko ilmiön teilaaminen ja vetäminen vessasta alas, koska todellisessa yhteisössä tarvitaan aina suoraa kommunikaatiota ihmisten kesken. Toinen on empowerment -hype, jossa verkko nähdään kaikkien sorrettujen ja heikkojen uutena (!) vallan kanavana, syvällisten aatosten sulattamona ja aikansa eläneiden hierarkioiden romuttajana. Köyhät, vähäosaiset, sairaat ja fyysisesti vammautuneet löytävät uuden elämän.

Rohkenen epäillä. Globalisaatio on onneksi liian suuri kysymys mahtuakseen päähäni (kiitos kysymästä, lakaisen koko ongelman mieluiten maton alle), mutta oman maamme vähäosaiset sinne vielä sopivat. Nyt kun suomalaisia on juuri valaistu uutisella, jonka mukaan Internet on nykyään lähes elinehto työpaikan etsimisessä, kuinkahan moni tietotekniikan kehityksestä ja verkkoyhteyksien ulottumattomista pudonnut on huomannut syntyneensä väärälle planeetalle. Samaan aikaan toisaalla uhrataan valtavasti rahaa, jotta saataisiin aikaan hienon näköisiä tietoyhteiskuntastrategioita ja teorioita laajakaistayhteyksien leviämisnopeudesta, jotta Suomi ei putoaisi ns. kehityksen matkasta ja - Baudrillardia mukaillen - Öllölänmutkan peräkylässäkin osattaisiin ostaa juuri ne tuotteet, jotka amerikkalaiset tällä hetkellä haluavat meidän ostavan.

Omassa elämässäni on ollut sopivassa suhteessa sekä hyvä- että huono-osaisuutta, mutta ainakin yhdessä asiassa verkko on "valtaistanut" minut. On omituista, että kukaan tutkija ei ole kiinnittänyt tähän ilmiöön laajempaa huomiota.

Virtuaalisesti meillä näet on mahdollisuus sanoa asioista jotain, vaikka emme olisikaan saaneet syntymälahjaksi kahdensadan desibelin äänijänteitä. Tiedättehän tilanteen: haluaisitte ilmaista mielipiteenne, mutta siitä ei tule mitään, koska samassa tilaisuudessa on mukana joukko kymmenen norsun äänenvoimakkuudella jyriseviä asiantuntijoita, jotka joka tapauksessa tietävät maailmasta kaiken tarpeellisen. Onneksi heille järjestetään runsaasti kahvitilaisuuksia, seminaareja, konferensseja ja kunnanvaltuuston kokouksia, joissa he voivat kaikessa rauhassa puhua toistensa päälle. OKM (omat korvatulpat mukaan)!

Luulen, siis olen

Tutkimusprosessi on jatkuva prosessi. Sillä ei siis ole alkua tai loppua. Miten on mahdollista päästä keskikohtaan, jos ei tiedä, mistä on aloittanut?

Tästäkin huolimatta olen joutunut jo enemmän kuin tarpeeksi pohtimaan sitä, mitä tutkimukseni lopussa tapahtuu. Tuolloin minulta kysytään, mitä olen oppinut väitöskirjaprojektista, miten tutkimukseni tarkalleen ottaen eteni ja millaisia uusia tuloksia se on tuottanut. Juuri nyt en edes tiedä, tarvitseeko joku tietoa luottamuksesta verkossa, joten perustan siis työni luulemisen ja arvailun varaan.

Mitä eroa onkaan lukiolla ja yliopistolla?

Lukiolainen luulee tietävänsä kaikesta kaiken suoritettuaan laajan fysiikan ja istuttuaan uskontotunnilla kriittisen ja happaman näköisenä.

Yliopiston perusopiskelija yleensä tietää enimmäkseen luulleensa.

Yliopiston jatkotutkinnon suorittanut tietää, että hänen tietämänsä asiat kiinnostavat noin kymmentä ihmisolentoa koko universumissa.