Nettityhmyydestä

Helsingin Sanomien Pekka Pekkala kirjoittaa (HS 21.3. sivu D1) Internetin tyhmentävästä vaikutuksesta. Rohkenen lainata kolumnista kolmasosan.

"Viimeinen askel tässä minulta-minulle -kulttuurissa ovat blogit. Ne tarjoavat erittäin helpon tavan rakentaa päiväkirjan tapaisia julkaisuja verkkoon. Omassa blogissaan kuka tahansa voi kirjoittaa juuri niistä asioista joista haluaa ja juuri sillä asenteella kuin haluaa.

Internetteknologia tarjoaakin täysin uuden tavan tasapäistää kaikkien mielipiteet. Se on kuin jättimäinen, nousuhumalainen baaripöytä, jossa kaikki saavat puheenvuoron yhtä aikaa riippumatta siitä, onko oma juttu millään tavalla kiinnostava muun pöytäseurueen mielestä.

Mutta ainakin kaikille puhujille jää illuusio siitä, että juuri minua kuunnellaan ja juuri minun juttuni sai kaikki muut nauramaan. Vaikka tosiasiassa kaikki nauroivat omille, erinomaisille jutuilleen."

Niinpä tekevät. Toisaalta Pekkala sivuuttaa kokonaan blogiavaruuden kollektiivisen huumorin: nauramme myös sille, että olemme kaikki kyllin omituisia spreijataksemme harmaat bittiseinät värikkäillä sanoilla, joista kukaan ei ole oikeasti kiinnostunut. Joka tapauksessa voimme aamun valjetessa kokea saaneemme jotain aikaan, eikä poliisikaan välttämättä tule kolkuttamaan ovelle.

Myös Jyrki Lehtolan viimekeväinen kolumni (Tietoviikko 21.4.2005, 4) täytyy pitää mielessä. Kohtaamalla itsemme netissä voimme varmistaa, ettei muita ihmisiä tarvitse oikeasti kohdata missään.

Nämä ovat tietenkin vain käyttäytymisen ääripäitä, mutta kaikkiaan Pekkala puhuu täysin asiaa netin tyhmistävästä vaikutuksesta. Sosiaalinen todellisuus - etenkin virtuaalinen - on liian monimutkainen tullakseen hahmotetuksi, ja niinpä ihmismieli on taipuvainen poimimaan vain parhaat marjat päältä. Valitsemme tietenkin ne, jotka parhaiten vastaavat omaa rajallista kiinnostustamme.

Tämän kaiken keskellä kärsivät tutkijat yrittävät vakuuttaa maailman netin erinomaisuudesta oppimisen ja ideoinnin työvälineenä.

Julkaisuputki

Testailin illalla linkkien toimivuutta ja Blanchardin päivitetty julkaisuluettelo melkein hymyilytti. Ahkera psykologian tohtori on ehtinyt pureskella yhteisöllisyyden käsitettä ympäristössä jos toisessakin: keskustelufoorumilla, blogeissa, listserveissä. Tällä tekniikalla kirjoittamisen aiheet tuskin pääsevät loppumaan, sillä käsittelemättä ovat vielä esimerkiksi mudit, chatit, pikaviestimet, wikit ja ryhmätyöohjelmistot.

Voidaan kuitenkin kysyä, mitä arvoa kepin nokassa heiluteltu yhteisöllisyyden mittatikku tuo tutkijoille ja eritoten yhteisöille itselleen. Se arvioi yksilöiden senhetkistä kokemusta suhteessa McMillanin ja Chavisin kokoamiin yhteenkuuluvuustekijöihin x, y ja z, mutta ei kerro mitään siitä, kuinka sosiaaliset rakenteet verkossa muodostuvat tai mikä niitä pitää yllä. Tässä suhteessa näkisin luottamuksen huomattavasti loogisempana tutkimuskohteena.

Ehkä juuri sen vuoksi vietän vuosipäivää lukemalla artikkeleita impersonaalisesta luottamuksesta. Blanchard sentään tuntee käyttämänsä käsitteen, mutta samaa ei voi sanoa omasta tutkimuksestani.

Mullistus

Päivän blogipalaverista intoutuneena lisäsin linkkilistaan kauan rästissä olleita nimiä, mitä voidaan pitää vireystilaan nähden hämmästyttävänä saavutuksena.

Olisin juhlistanut tapausta pullollisella Duvel -olutta, mutta kauan ja hartaudella treenattu Hattrick-Muhonen ei mennyt vieläkään kaupaksi (kolmas yritys) ja sain tapahtuneesta virtuaalisen herneen nenään.

Ehkä se tästä vielä iloksi muuttuu.