Liian marginaalissa?

Verkon sanotaan "valtaistavan" muuten ilman sanansijaa jäävät vähemmistöt ja toisinajattelijat. Aina urheilun arvokisojen aikaan havaitsen konkreettisesti, että totuus ei taida olla aivan näin ruusuinen.

Jo täydet kaksi vuosikymmentä minua on askarruttanut, miksi osa kahdella jalalla kulkevasta maapallon eläimistöstä tekee oman kansakunnan urheilumenestyksestä elämää suuremman kysymyksen. Olen pohtinut pohtimasta päästyäni, millä ihmeen tavalla toisen (tuntemattoman) suomalaisen arvokisamitali tai jääkiekkojoukkueen ottelutulos voi korreloida kenenkään henkisen hyvinvoinnin kanssa. Kaikkien näiden vuosien ja tuhansien ajatusten jälkeen - vastauksia kysymykseen ei ole löytynyt ainuttakaan.

Entisaikojen kriittisenä perhelehden toimittajana ja sittemmin toivottavasti tarpeeksi kriittisenä tutkijana en hyväksy selityksiä, joiden mukaan "se nyt vain on niin". Tällaiset väittämät eivät argumenttien viidakossa kovin kauan vanhene.

Etsimälläkään en ole löytänyt virtuaalista yhteisöä, jossa yltiöpatrioottisen urheiluhypen vastustajat voisivat keskustella ja tukea toisiaan. Kiitän usein taivasta siitä, että en syntynyt esimerkiksi jalkapallofanaatikkojen Englantiin, mutta kaikin puolin onnellisessa suomalaisuudessakin on joskus varjopuolensa. Näin etenkin keväisin, kun jääkiekon kinkkukisoja pelataan.

Helsingin Sanomien toimittaja Leena Lavonius puki osan tästä ahdistuksesta sanoiksi kolmen vuoden takaisessa kolumnissaan "Ne-henki on kevään merkki". Olenhan vuosien varrella tottunut niukkaan myötämielisyyteen, joten tästä tekstistä olen erityisen kiitollinen.

"Joka vuosi toukokuussa se valtaa mieleni. Aluksi se on vain häipyvä, hätäinen ailahdus, mutta voimistuu jatkuvaksi ja tasaisen voimakkaaksi. - Ensin naurattaa, sitten kyllästyttää, suututtaa ja väsyttää. Uskooko joku oikeasti, että Suomi voittaa, koska Suomi on Suomi? - Ne-henki huipentui 1994, kun MM-hopean jälkeen leijonia saattoivat kotiin ilmavoimien hävittäjät. Eikös urheilun pitänyt olla kansakuntien reippaimpien nuorten iloista leikittelyä?

Ne-henki nousee kuin kuume aina, kun kuulen tai luen, että 'meidän' on rynnättävä maalille rohkeammin. Voi kun olisi kaksisuuntainen digitelkkari! En minä siellä pelaa! Etkä sinäkään! Etkä valmenna, vaikka niin luuletkin!

Ne-henkeä ei nostata jääkiekko, vaan sen nousu urheilusta kansalliseksi kysymykseksi."
(HS 25.5.2003)

Taidatkos sen paremmin sanoa. Uskoisin, että ainakin Kari Hotakainen on Leenan ja minun kanssa samaa mieltä. Jokohan tästä saisi aikaan virtuaalisen yhteisön otsikolla "Kuoliaaksi vaietut"?

Toisaalta, voi olla, että jäisin kyseisessä yhteisössä niin sanotusti paitsioon. Onhan suhtautumiseni urheiluun paikoitellen jopa fanaattista - joskin puhtaasti vedonlyönnin tähden.

Verkossa ruohonjuuritasolla

Tampereen ITI-konferenssin yhteydessä keskustelimme Sonja Kankaan ja Turun Sanomien toimittajan kanssa tämän päivän nettiarjesta, käynnissä olevista muutoksista ja käyttäjien omista sisältöinnovaatioista. Välillä on virkistävää lähestyä aihetta maanläheisesti, ei pelkästään "dynaamisissa ja turbulenteissa" organisaatioympäristöissä ja strategian tasolla.

Artikkeli on luettavissa verkkolehdessä otsikolla Innovatiivinen netti lisää suosiotaan:

http://www.turunsanomat.fi/talous/liite/

Totesin myös, että nettisisältöihin uppoutumisesta voi seurata riippuvuuden kaltainen tila. Kaltainen? Selvää lienee se, että kyseessä on ihan ehta riippuvuus.

Vastalauseita

Mitä enemmän kirjoitan, sitä enemmän tiedostan, millaisiin vaikeuksiin väitöstilaisuudessa onkaan mahdollista joutua. Ensimmäinen kysymys käsittelee virtuaalisen yhteisön määritelmää ja sitä, millä tavoin yhteisö eroaa muista ahkerasti viljellyistä käsitteistä - ryhmistä, tiimeistä, verkostoista, virtuaalisista organisaatioista. Asiaa ei ainakaan helpota se, että tiedon luomisen näkökulmasta suurimmat hyödyt tulevat yksilöiden erilaisten yhteisöjäsenyyksien kautta. Kaoottista sosiaalisten suhteiden verkostoa ei voi pyydystää purkkiin.

Toinen pääkysymys koskee virtuaalisen sosiaalisen toiminnan luonnetta. Miten sosiaalisuus määritellään ja missä sen raja kulkee? Tähän kysymykseen on välttämätöntä vastata, jos luottamusta peilataan ryhmän kommunikaatioon. Psykologinen luottamuksen halukkuus tai järjestelmien luotettavuus ovat muita mahdollisia tutkimushaaroja, mutta niistä olen irrottautunut jo alkuvaiheessa valitsemalla kohteeksi yhteisöllisen toiminnan.

Kolmas ongelma liittyy virtuaalisen luottamuksen erityispiirteisiin. Välillä huomaan pohtivani, onko niitä lainkaan olemassa.

Neljäs ja huolestuttavin ongelma on hyvinkin konkreettinen. Miksi ihmeessä kirjoitan laveita teoreettisia ajatuksia virtuaalisista yhteisöistä, mutta kerään dataa virtuaalitiimeistä?