Verkkoyhteisöjen tutkimuksen aitiopaikalla ovat ne, jotka ovat itse rakentaneet suositun yhteisöpalvelun. Jos kurkistettaisiin jäsentietokantaan, mitä se kertoisi yhteisön kasvusta? Millä tavoin yhteisöt laajenevat pienestä silmusta suuriksi? Toiset osuvat uudelle ja valloittamattomalle maaperälle (kuten Habbo Hotelin kaltaiset lasten virtuaaliolohuoneet), toiset taas syövät lopulta kilpailijansa. Mahdollisia syitä tähän on monia.
Yhteisöllä voi olla tiivis ydinryhmä, jonka ympäriltä kaikki saa alkunsa: heidän työnsä tuloksena sana leviää ja yhteisö laajenee askel askeleelta suuremmaksi. Tehokkaampi mutta myös kaoottisempi vaihtoehto on käyttää positiivista julkisuutta vipuvoimana. Joskus pieni artikkelinpoikanen alan ammattilehdessä riittää, ja loppu on word of mouse -historiaa. Molemmissa tapauksissa on yksi yhteinen piirre: on tunnettava oikeat ihmiset, jotka auttavat viemään asiaa eteenpäin.
Kolmaskin vaihtoehto on toki olemassa. Sitä kutsutaan sattumaksi.
11.4.05
31.3.05
Kivikauden työyhteisöt
Virtuaalielämän äänekkäimmät vastustajat sanovat, ettei mikään voi korvata aitoa sosiaalista kanssakäymistä. Eikö kuitenkin kannattaisi kokeilla? Vaivattominta olisi aloittaa ICT-sektorin työntekijöistä. Hehän tekevät työtä näiden samojen asioiden parissa. On outoa, että ihmisille täytyy vielä 2000-luvullakin väkisin rakentaa toimisto, neuvottelutilat ja kahvihuone Helsinkiin tai Espooseen ja raahata heidät joka päivä sinne puhumaan puutaheinää.
Voisiko sählyvuorosta, henkilökunnan risteilystä, seuraavan kvartaalin strategisen kehityksen painopistealueiden priorisoinnista ja viikonlopun säätilasta onnistuneesti keskustella muuallakin kuin Helsingin toimistossa? Kenties jopa pikaviestimiä käyttäen tai videoneuvottelussa?
Huokaus sentään, ei tietenkään, eihän se ole todellista. Todellisuus on pieni punainen omakotitalo maalla, ja vasta kun se on valmistunut, huomataan, että täältähän on pääkaupunkiin ainakin 150 kilometriä. Kirottua. No, siitä sitten vain auton rattiin ja radanvartta pitkin sataakahtakymppiä töihin ja takaisin aamuin illoin, ruuhkasta ja kelistä viis - pois alta, lapset, hirvet ja männynkävyt.
Palkitsevaa ja tietoyhteiskunnan älykkyysosamäärän mukaista, vai mitä? Vielä tehokkaampaa tämä työelämän kulmakivitoiminta tietenkin olisi, jos modernit autot olisi varustettu älyominaisuudella, joka kertoisi kuljettajille, että ulkona saattaa tällä hetkellä pyryttää lunta.
Muuten, ensi marraskuussa sitä taas sataa. Ettei vain pääse tulemaan yllätyksenä. Työelämä tuskin on siihen mennessä ehtinyt kehittyä tippaakaan järkevämpään suuntaan.
Voisiko sählyvuorosta, henkilökunnan risteilystä, seuraavan kvartaalin strategisen kehityksen painopistealueiden priorisoinnista ja viikonlopun säätilasta onnistuneesti keskustella muuallakin kuin Helsingin toimistossa? Kenties jopa pikaviestimiä käyttäen tai videoneuvottelussa?
Huokaus sentään, ei tietenkään, eihän se ole todellista. Todellisuus on pieni punainen omakotitalo maalla, ja vasta kun se on valmistunut, huomataan, että täältähän on pääkaupunkiin ainakin 150 kilometriä. Kirottua. No, siitä sitten vain auton rattiin ja radanvartta pitkin sataakahtakymppiä töihin ja takaisin aamuin illoin, ruuhkasta ja kelistä viis - pois alta, lapset, hirvet ja männynkävyt.
Palkitsevaa ja tietoyhteiskunnan älykkyysosamäärän mukaista, vai mitä? Vielä tehokkaampaa tämä työelämän kulmakivitoiminta tietenkin olisi, jos modernit autot olisi varustettu älyominaisuudella, joka kertoisi kuljettajille, että ulkona saattaa tällä hetkellä pyryttää lunta.
Muuten, ensi marraskuussa sitä taas sataa. Ettei vain pääse tulemaan yllätyksenä. Työelämä tuskin on siihen mennessä ehtinyt kehittyä tippaakaan järkevämpään suuntaan.
29.3.05
Virtuaalikoukussa
Harvemmin näkee virtuaaliyhteisökirjallisuutta, jossa otettaisiin kantaa nettiriippuvuuden oireisiin. Verkko tarjoaa rajattomasti tietoa, virtuaalisia kontakteja, vertaistukea ja viihdykettä, mutta missä menee sitoutumisen ja riippuvuuden välinen raja? Ovatko yhteisön ihaillut sankarit ja aktiivit sittenkin vain persoonallisuushäiriöisiä addikteja, ja ne paheksutut lurkkaajat - varjelkoon - ovatkin ainoita täyspäisiä ihmisiä?
Huomasin jo opiskelun alkuvuosina tarkistavani sähköpostin kymmenen minuutin välein, vaikka minulla olisi ollut työn alla jotain aivan muuta. Kyllästyttyäni odottamaan viestejä, joita ei yleensä koskaan tullut, tein slrn-hyppäyksen ja aloin seurata nyyssiryhmiä hektisellä viiden minuutin aikajänteellä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku olisi sattunut sillä välin postittamaan vaikkapa tappohauskan vitsin Monty Pythonin tapaan. Olisin tietenkin halunnut päättää päiväni ensimmäisten joukossa.
Sitten päästiin web-aikakauteen. Kenties tälläkin hetkellä joku laatii vastausta siihen kysymykseen, jota olen jo monena iltana pohtinut, mutta en ole rohkaistunut vielä kysymään. Miten olisinkaan voinut kysyä, sillä vapaa-aikani menee toisten kirjoittamien viestien lukemiseen. Jos siinä tilanteessa lähden itse kirjoittamaan jotain, huomaan istuneeni koneen ääressä neljä tuntia perätysten ja saaneeni orastavan välilevyn rappeuman. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos hengittämään oikeaa happea, ei virtuaalista.
Kaikesta tästä huolimatta on merkillistä, että olen onnistunut opiskelemaan monia kiinnostavia asioita, valmistumaan ja silloin tällöin myös keskittymään. Mutta mitä vaihtoehtoja jää, jos lopullinen virtuaaliorjuus jonain päivänä iskee ihmiseen? Ei paljonkaan: tietenkin nettiriippuvaisten keskustelufoorumi.
Huomasin jo opiskelun alkuvuosina tarkistavani sähköpostin kymmenen minuutin välein, vaikka minulla olisi ollut työn alla jotain aivan muuta. Kyllästyttyäni odottamaan viestejä, joita ei yleensä koskaan tullut, tein slrn-hyppäyksen ja aloin seurata nyyssiryhmiä hektisellä viiden minuutin aikajänteellä. Eihän sitä koskaan tiennyt, jos joku olisi sattunut sillä välin postittamaan vaikkapa tappohauskan vitsin Monty Pythonin tapaan. Olisin tietenkin halunnut päättää päiväni ensimmäisten joukossa.
Sitten päästiin web-aikakauteen. Kenties tälläkin hetkellä joku laatii vastausta siihen kysymykseen, jota olen jo monena iltana pohtinut, mutta en ole rohkaistunut vielä kysymään. Miten olisinkaan voinut kysyä, sillä vapaa-aikani menee toisten kirjoittamien viestien lukemiseen. Jos siinä tilanteessa lähden itse kirjoittamaan jotain, huomaan istuneeni koneen ääressä neljä tuntia perätysten ja saaneeni orastavan välilevyn rappeuman. Siinä tilanteessa ei ole muuta mahdollisuutta kuin lähteä ulos hengittämään oikeaa happea, ei virtuaalista.
Kaikesta tästä huolimatta on merkillistä, että olen onnistunut opiskelemaan monia kiinnostavia asioita, valmistumaan ja silloin tällöin myös keskittymään. Mutta mitä vaihtoehtoja jää, jos lopullinen virtuaaliorjuus jonain päivänä iskee ihmiseen? Ei paljonkaan: tietenkin nettiriippuvaisten keskustelufoorumi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)