16.3.05

Vapaalipuitta webissä

Peter Kollockin (1999) artikkeli "The economies of online cooperation" on verkkoyhteisöistä kiinnostuneiden perusluettavaa. Miksi ihmiset osallistuvat keskusteluun ja jakavat tietonsa muiden kanssa, vaikka vaivannäön tulokset ovat kenen tahansa vapaasti hyödynnettävissä? Vapaamatkustaminen on webin arkipäivää, vaikka emme useinkaan ajattele asiaa näin.

Sanotaan, että jopa yhdeksän kymmenestä yhteisön jäsenestä ei osallistu itse, vaan ainoastaan tarkkailee muiden tekemisiä; siis lurkkaa. Asia selvä - unohdetaan heidät toistaiseksi. Se kymmenes on jo kiinnostavampi tapaus. Kollock selittää osallistumismotivaatiota neljällä eri tavalla.

Ensimmäinen liittyy vastavuoroisuuteen. Kun nyt autan, saan vuorostani apua toisilta myöhemmin. Tällöin käyttäjä tietenkin olettaa, että hänellä on tarve tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja pysyä yhteisön jäsenenä jatkossakin.

Toinen mahdollinen motivaatiotekijä on maineen saavuttaminen yhteisössä. Asiantuntemuksesta yleensä palkitaan. Näkisin kuitenkin jonkinlaisena ongelmana sen, ettei tätä välttämättä tehdä mitenkään näkyväksi. Aloittelijan silmin satunnainen häirikkö ja yhteisön tietämysguru ovat samalla viivalla.

Kolmanneksi, osallistuessaan yhteisön toimintaan käyttäjä kokee, että hänellä on mahdollisuus vaikuttaa ympäristöönsä. Keskusteluaktiivisuus yleensä kasvaa, jos käyttäjä voi havaita muuttaneensa yhteisöä toiminnallaan. Lisäisin tähän, että vaikutus voi olla myös päinvastainen: joskus etenkin aloittelevat jäsenet sanovat asioita, joita säikähtävät itsekin. Ne lausuttuaan on parempi nostaa kytkintä ja poistua takavasemmalle.

Neljäntenä Kollock mainitsee vielä eräänlaisen "hyvän tekemisen" ulottuvuuden, sillä osallistumista voi selittää myös halu toimia yhteisön parhaaksi.

Kaikki ei kuitenkaan aina suju näin onnellisesti. On huomattava, että mitä tahansa yhteistyötä ei voi tehdä verkon välityksellä. Joskus yhteisöllinen toimintatapa myös rajoittaa itse itseään keskittämällä ihmisten kaiken huomion asioihin, jotka yhteisö kokee kiinnostaviksi. Ei niin houkuttelevat mutta vähintään yhtä tärkeät tehtävät jäävät kokonaan hoitamatta. Ehkä tästä samasta syystä on helpompi sukeltaa tyhjänpäiväiseen flame-sotaan verkkofoorumilla kuin kirjoittaa samasta asiasta viisi virallista lausetta tekeillä olevaan artikkeliin.

25.2.05

Onnella menestykseen

Missä vaiheessa tutkijat oikeastaan alkoivat mitata virtuaaliyhteisön "menestymistä"? Onko sillä jotain tekemistä edellä mainitsemani kaupallisen hypen kanssa? En ole koskaan kuullut, että joku ryhtyisi tieteen nimissä arvioimaan vaikkapa naapuriyhteisön menestystekijöitä - suurta joukkoa mykkiä, kuuroja ja liikuntakyvyttömiä, mahdollisimman alhaista poraustyökalujen määrää ja nollaa kappaletta subwoofereita - mutta työyhteisön kohdalla asia on toisin. Jonkinlainen kytkös tuloshakuisuuteen on siis nähtävissä: verkkoyhteisöt merkitsevät ihmisille muutakin kuin ajanvietettä.

Saksalaisherrat Leimeister ja Kremar ovat ICSS-konferenssijulkaisussaan (2004) koonneet virtuaaliyhteisöjen menestystekijöitä sekä jäsenten että yhteisöoperaattoreiden näkökulmasta. Tiivistäen voidaan sanoa, että puhtaasti teknisinä seikat nousivat molemmissa ryhmissä kärkeen ja sosiaalinen puoli sai seurata perässä. Ovatko jäsentietojen luottamuksellinen käsittely, lyhyet latausajat ja sivuston vakaus siis yhtä kuin menestyvä yhteisö? Eivät: ongelma on, että samat kriteerit pätevät mihin tahansa webbisivuun, olipa se yhteisö tai ei. Se, etteivät käyttäjät kyselyissä välttämättä arvosta vuorovaikutusta, tukea, sääntöjä, normeja ja yhteisiä tapahtumia yhtä korkealle kuin sivuston havaittuja ominaisuuksia, ei tarkoita etteivätkö asian molemmat puolet olisi yhtä välttämättömiä.

Success factors -keskustelussa on kaksi perusongelmaa. Ensimmäinen on se, että tutkimukset menevät usein sieltä missä aita on matalin ja tuottavat lähes itsestäänselvyyksiä (kuten edellä mainitut tekniset seikat), ja toinen on konservatiivinen näkemys siitä, että mittauksen tuloksia voitaisiin jotenkin käyttää hyväksi ja ohjata yhteisöä sen perusteella haluttuun suuntaan. Vierastan tätä ajatusta, koska virtuaalinen yhteisö jos mikä on itseohjautuva. Jokainen päättää tasan tarkalleen omassa päässään, onko yhteisöä hänelle olemassa ja onko se "hyvä" yhteisö vai täysin takapuolesta oleva yhteisö. Jäsenyydet ovat vapaaehtoisia, käyttäjät haavoittuvia ja identiteetit muuttuvia. Menestyksen mittaaminen näissä olosuhteissa on kuin yrittäisi pakastaa saippuakuplan.

Yksi menestyskriteeri artikkelissa pisti erityisesti silmään. "Building trust among the members". Siinä se oli, koko väitöskirjani sisältö yhdessä lauseessa! Mitäpä niitä vaikeita käsitteitä suotta purkamaan osiksi tai kertomaan vastaajalle mitä ne tarkoittavat, kun helpompiakin tapoja kirjallisuudesta löytyy.

9.2.05

Valtaa ja sananvaltaa

Virtuaalisten yhteisöjen tutkimukseen liittyy kaksi ahkeraan viljeltyä kliseetä. Ensimmäinen on koko ilmiön teilaaminen ja vetäminen vessasta alas, koska todellisessa yhteisössä tarvitaan aina suoraa kommunikaatiota ihmisten kesken. Toinen on empowerment -hype, jossa verkko nähdään kaikkien sorrettujen ja heikkojen uutena (!) vallan kanavana, syvällisten aatosten sulattamona ja aikansa eläneiden hierarkioiden romuttajana. Köyhät, vähäosaiset, sairaat ja fyysisesti vammautuneet löytävät uuden elämän.

Rohkenen epäillä. Globalisaatio on onneksi liian suuri kysymys mahtuakseen päähäni (kiitos kysymästä, lakaisen koko ongelman mieluiten maton alle), mutta oman maamme vähäosaiset sinne vielä sopivat. Nyt kun suomalaisia on juuri valaistu uutisella, jonka mukaan Internet on nykyään lähes elinehto työpaikan etsimisessä, kuinkahan moni tietotekniikan kehityksestä ja verkkoyhteyksien ulottumattomista pudonnut on huomannut syntyneensä väärälle planeetalle. Samaan aikaan toisaalla uhrataan valtavasti rahaa, jotta saataisiin aikaan hienon näköisiä tietoyhteiskuntastrategioita ja teorioita laajakaistayhteyksien leviämisnopeudesta, jotta Suomi ei putoaisi ns. kehityksen matkasta ja - Baudrillardia mukaillen - Öllölänmutkan peräkylässäkin osattaisiin ostaa juuri ne tuotteet, jotka amerikkalaiset tällä hetkellä haluavat meidän ostavan.

Omassa elämässäni on ollut sopivassa suhteessa sekä hyvä- että huono-osaisuutta, mutta ainakin yhdessä asiassa verkko on "valtaistanut" minut. On omituista, että kukaan tutkija ei ole kiinnittänyt tähän ilmiöön laajempaa huomiota.

Virtuaalisesti meillä näet on mahdollisuus sanoa asioista jotain, vaikka emme olisikaan saaneet syntymälahjaksi kahdensadan desibelin äänijänteitä. Tiedättehän tilanteen: haluaisitte ilmaista mielipiteenne, mutta siitä ei tule mitään, koska samassa tilaisuudessa on mukana joukko kymmenen norsun äänenvoimakkuudella jyriseviä asiantuntijoita, jotka joka tapauksessa tietävät maailmasta kaiken tarpeellisen. Onneksi heille järjestetään runsaasti kahvitilaisuuksia, seminaareja, konferensseja ja kunnanvaltuuston kokouksia, joissa he voivat kaikessa rauhassa puhua toistensa päälle. OKM (omat korvatulpat mukaan)!