Tulossa virtuaaliyhteisötutkimusta

IGI julkaisee ensi vuoden puolella virtuaaliyhteisöaiheisen kirjan, proposal -deadline on vappuaattona 30.4. ja aiheet ovat vapaita.

Suutarin lapsilla ei ole kenkiä, eikä wikiä

Otsikko on lähtöisin MISQ:n tuoreesta numerosta, jossa kirjoittajat Kane & Finchman pohtivat, kuinka tietojärjestelmätieteessä voitaisiin hyödyntää wikejä.

Erilaisia käyttötapoja esitellään neljä: wikiympäristö voi olla itsessään tutkimuskohde ja aineiston lähde, wikejä voidaan hyödyntää vertaisarvioinnissa, niillä voidaan tehostaa opetusta, ja tutkijayhteisö voi käyttää niitä yhteistyöalustana. Pelkkä alustan implementointi ei tietenkään riitä tähän, vaan kirjoittajat pohtivat myös tarvittavaa sosiaalisten rakenteiden (rutiinien ja resurssien) muutosta.

Varmaa on vain se, että esimerkiksi review-käytännöt on suunniteltu paperin ja kirjekuoren aikakaudella. Artikkelin mukaan ongelmia on kolme: lineaarinen vesiputousajattelu, jossa yksi tekee vuorollaan jotain ja muut odottelevat, viestinnän osittuneisuus ja hajautuneisuus, sekä yleinen läpinäkyvyyden puute. Seurauksena on, että arvioijat ovat ylityöllistettyjä, prosessi tuottaa ristiriitaisia ja yhteensovittamattomia tuloksia, ja tutkimuksen tekijät saattavat ajautua "lehtishoppailemaan" eri vaihtoehtojen välillä sen sijaan että panostaisivat artikkelin kehittämiseen.

Läpinäkyvämpi ja keskusteleva vertaisarviointi wikien kautta voisi kieltämättä ratkaista monta ongelmaa, mutta haasteet ne vasta tuttuja ovatkin. (Kuinka monta wikin kautta julkaisevaa professoria tunnet?)

Koska olen jo puolentoista viikon kuluttua matkalla Amsterdamiin esittämään ensimmäistä wikissä kirjoitettua artikkeliamme, voin lopuksi palauttaa lyhyesti mieleen prosessin edut:

- Uutuudenviehätys. Jopa minun oli pakko saada jotain aikaan, koska tekstin näpyttely wikiin oli paljon mielenkiintoisempaa kuin sen kirjoittaminen wordilla.
- Paikkariippumattomuus. En pidä työläppärin raahaamisesta mukanani, joten oli äärimmäisen mukavaa päästä lukemaan ja korjailemaan tekstiä selaimen kautta missä ja milloin vain.
- Rinnakkaisprosessointi. Ei enää tiedostojen pallottelua sähköpostissa. Tämä on mahdollista ainakin silloin, kun alustaan pystyy oikeasti luottamaan, eli myönteiset käyttökokemukset auttavat asiaa.
- Julkaiseminen. En tiedä mitä psykiatri tuumisi aiheesta, mutta jos tutkijalle antaa selaimeen nappulan jossa lukee "julkaise", on äärimmäisen palkitsevaa havaita puolen tunnin välein julkaiseensa jotain. Yleensä kun prosessi kestää 1-3 vuotta.

Käyttämämme alusta ei sallinut esim. taulukoiden liittämistä tekstiin. Vaikka esitystavan rajoittuneisuutta voi pitää haittana, se on myös vahvuus, koska se pakottaa kiinnittämään huomiota tekstin tasoon ja flow'hun.

Vanhoja tuttuja rutiineja ei silti sovi unohtaa kokonaan. Otin artikkelista varmuuskopion aina työpäivän päätteeksi.

Agile publishing

Otsikon termi on lähtöisin iltapäivän kahvisohvapöytäkeskustelusta, jossa pohdittiin, miksei kansainvälinen yhteistyö etäisesti tuttujen tutkijakollegoiden kanssa koskaan realisoidu julkaisuiksi asti.

Kaikki konferenssien ja workshopien päivällispöydissä istuneet tiedostavat tilanteen: mukahedelmällisen keskustelun ideoita pallotellaan sinne ja tänne, mutta kaikki pallot jäävät ilmaan, eikä kukaan ota koppia. Yleensä alkoholilla on osuutta asiaan. (En tarkoita ryhtymättömyysongelmaa, vaan sitä, että suomalaiset tutkijat ylipäätään verkostoituvat ja vaihtavat ajatuksia muiden kanssa.)

Todellinen syy julkaisemattomuuteen on tietenkin ajatusmaailmojen eroavaisuus, erilainen tutkimuskulttuuri tai puhdas ajanpuute, mutta se ei ole esteenä pienelle ajatusleikille.

Kun aikanaan opiskelin tietotekniikan kursseja, puhuttiin ketterästä ohjelmistokehityksestä. Miksei myös ketterästä julkaisemisesta?

Ketterän julkaisemisen perustana on verkostoitumisen reaaliaikainen hyödyntäminen. Päivällispöytien keskustelut kirjataan sellaisenaan wikiin, eikä dokumentoinnin tuska tunnu mitenkään ylipääsemättömältä, kun tarjolla on myös f2f-keskusteluseuraa ja ilmainen ateria juomineen.

Aavistus reaaliaikaisen vuorovaikutuksen rikkaudesta ehkä katoaa, mutta toisessa vaakakupissa on valmis artikkelin aihio, etten sanoisi julkaisun taimi.

Uskallankohan myöntääkään, että olen aloittamassa ensimmäistä yhteisartikkeliani, jossa editoin kollegani kanssa tekstiä (toivottavasti pelkästään) wikiä hyödyntäen. Käyttökokemuksia ei siis ennestään ole, mutta nyt aika on kypsä, ehkä sen kunniaksi että "Applying wikis to managing knowledge - A socio-technical approach" -paperin jatkoversio tulee aivan näillä näppäimillä ulos Knowledge and Process Managementissa.

Late adopter herää hiljalleen. En ole ehtinyt omaksua kovinkaan laajaa repertuaaria uusia kommunikointitapoja, koska aikani on mennyt niiden olemuksen pohtimiseen ja niistä kirjoittamiseen. Tai sitten johonkin ihan muuhun.

Uusi julkaisukanava yhteisötutkijoille

International Journal of Web Based Communities saa seuraa: tänä vuonna starttaa International Journal of Virtual Communities and Social Networking.

Lehti lupaa olla monitieteinen ja yhdistää tietojärjestelmätieteitä, sosiologiaa ja psykologiaa. Oli aiheesi sitten alustoja, malleja, yhteisökulttuuria, luottamusta tai community designiä, ei muuta kuin artikkelia maailmalle! Ja lehden editori Subhasish Dasgupta on aiemmin ollut toimittamassa vanhaa kunnon keittokirjaa Encyclopedia of Virtual Communities and Technologies.

Blogit ja tiedon jakaminen organisaatioissa

Sain vuosilomallani kunnian vertaisarvioida erääseen knowledge management -lehteen tarjolla olevan artikkelin. Se käsitteli itselleni läheistä aihetta: tiedon jakamista ja luomista organisaatioissa ja erityisesti sen tukemista blogien avulla.

Tekijät olivat siis valinneet akateemiselle tutkimukselle tuoreen aiheen, mutta kuitenkin melko perinteisen näkökulman, siis blogikirjoittajien motivaation. Ensimmäinen ajatus, joka heräsi artikkelin nähtyäni, olikin joko-taas -huokaus: miksi jälleen yksi tutkimus verkossa kommunikoivien ihmisten motivaatiosta?

Eroavatko bloggaajien vaikuttimet jotenkin niistä tekijöistä, jotka vanhastaan tiedetään, esimerkiksi oman asiantuntemuksen tekemisestä näkyväksi, maineesta ja statuksesta, muiden osoittamasta vastavuoroisuudesta ja näkemysten jakamisesta, oman ajattelun jäsentämisestä sekä puhtaasta kirjoittamisen ja julkaisemisen nautinnosta?

Kuten väitöstilaisuudessakin tulin sivunneeksi, motivoituneet käyttäjät eivät ole yhtä kuin tiedon jakaminen. Tarvitaan se yhteinen kiinnostus, jaettu kieli, käytännöt ja rutiinit. Kuka tahansa voi kirjoittaa nettiin lähes mitä tahansa, mutta silloin ollaan vielä kaukana tiedon jakamisesta.

Organisaatiot jos mitkä ovat otollisia ympäristöjä tutkia muutakin kuin sitä, miksi ihmiset bloggaavat tai jättävät bloggaamatta - yhtenä esimerkkinä viestintäkulttuuri ja soveltuvina pidetyt tavat kommunikoida. Kun halutaan diagnosoida organisaation ilmapiiriä ja sen avoimuutta, tällöin ollaan askel pidemmällä eli mitä- ja miten -kysymysten äärellä.

Erityisen mieleenpainuvaa lukemassani artikkelissa olikin se, että siinä lähestyttiin ilmiötä rohkeasti yhden onnistuneen ja yhden epäonnistuneen case-tapauksen kautta. Koska kyseessä on vielä julkaisematon teksti (eläköön "avoin" tieteenharjoitus), totean vain lyhyesti, että toinen tutkituista blogiyhteisöistä keskittyi ohjelmistokehityshankkeen tukemiseen ja oli kaikille kiinnostuneille avoin, toinen taas edusti klassista organisaation intranetiin ylhäältä ympättyä blogialustaa, jonne projektityöntekijöiden toivottiin kirjoittavan tutkimusintresseistään ja aikaansaannoksistaan. Tuskin tarvitsee mainita, kumpi caseista oli se hedelmätön.

Ymppäysvaihteella etenee myös kotoinen maakuntaportaalimme eKarjala, jonka blogiosioon kirjoittajat voivat - ainakin ohjeistuksen mukaan - lähettää oman kirjoituksensa julkaistavaksi ja valita blogia perustaessaan, onko muilla kommentointimahdollisuus. En tiedä missä vaiheessa perinteinen nettijulkaiseminen sai nimen 'blogi', mutta ehkä se vain on niin hieno termi?

Oman yliopistomme intranetista nk. johdon blogi (rehtoreiden noin kerran kuukaudessa harjoittama lehdistötiedottaminen ilman lehdistöä) katosi viime vuoden mittaan kaikessa hiljaisuudessa.

Suunnitelmia alkaneeseen vuoteen

Monet ovat kysyneet, mitä ohjelmassani on väitöksen jälkeen. Todettakoon vihdoinkin ääneen, että tämän vuoden ajan toimin projektipäällikkönä tutkimushankkeessa, joka keskittyy sanomalehtien (ja osin aikakauslehtien) online-palveluihin sekä kuluttaja- että kustantajanäkökulmasta.

Syksyn mittaan neuvottelimme monien eri sanomalehtitalojen kanssa täydentävästä rahoituksesta. Samalla opimme paljon siitä, millaisten kysymysten äärellä perinteinen printtimedia Suomessa painii. Haasteet ovat varsin yhteneviä, mutta samaa ei voi sanoa resursseista ja panostamisesta nettiin.

Alkavien härkäviikkojen kunniaksi aionkin ensin häiritä kotimaista toimittajakuntaa tiedustelemalla, millaisia tuntemuksia nk. sosiaalisen median esiinmarssi heissä herättää. Perimmäisenä tavoitteena on päästä käsiksi niihin ajatusmalleihin, mindsetteihin, jotka vaikuttavat sanomalehtijournalistien suhtautumiseen koko käsillä olevaan murrokseen.

Kyseessä on siis eräänlainen mielikuvien ja ajatusrakennelmien taklaaminen. Koen aiheen tärkeäksi ja toivon todellakin, että pääsen kysymyksen kanssa pintaraapaisua pidemmälle. Tuija Aalto kirjoitti viime viikolla Tuhat sanaa -blogissaan, kuinka Internet tilana houkuttaa ontuviin vertauskuviin. Sanomalehtien kohdalla tilanne on erityisen mielenkiintoinen, koska kissanhännänveto painetun sanan ja Internetin välillä on leimannut keskustelua niin kauan kuin sitä on käyty - Tuijan mainitsema HS-kolumnistin perunasäkki päässä torilla -paheksunta olkoon tästä yhtenä tuoreena esimerkkinä.

Vastakkainasettelun aika ei todellakaan ole ohi ja silmiinpistävää on vertailun toteutuminen käytännössä vain yhteen suuntaan: joko netin heikkouksiin tai vahvuuksiin suhteessa printtimediaan. Tämä asetelma on vahvasti esillä niin sanomalehdissä (heikkoudet) kuin blogosfäärissäkin (vahvuudet).

Kenties keskustelu joskus saavuttaa asteen, jossa netti kohtaa reaalimaailman sitä täydentävänä tilana ja sama toisinpäin. Tai sitten olen väitöskirjani jälkimaininkeihin hukkunut idealisti.

Kun puhutaan avoimuudesta, asiat todellakin saavat merkityksensä ihmisten toiminnan kautta. Ne eivät rakennu ylhäältä annettuina totuuksina, joita vastaan pitää taistella juoksemalla pää edellä päin tuulimyllyä. Ei edes mediassa.

Esimerkki: keskusteluissa kustantajien kanssa monet sanomalehdet jakoivat yhteisen huolen nuoriso-kohderyhmän tavoittamisesta ja siitä, kuinka nuorten pirstaleinen mediankäyttö vaikuttaa lehden asemaan nyt ja tulevaisuudessa. Todettiin muun muassa, että lapsia ja nuoria voidaan suhteellisen vaivattomasti opastaa ja kannustaa perinteisten sanomalehtien lukemiseen, mutta netissä mikään lehti ei pysty kilpailemaan ajasta IRC-gallerian kanssa.

Onko jokin sanomalehti joskus kokeillut kampanjoida kouluissa omalla nettilehdellään ja kasvattaa lapsia sen lukemiseen? Miksi hyväksi havaittu tapa puffata sanomalehteä ei siirry nettiin, vaikka verkon oletetaan muutoin replikoivan lehden muita toimintatapoja?

Jälleen kerran suhde tuntuu pelaavan vain toiseen suuntaan, ei niin, että lehdestä ja lehden verkkopalvelusta löytyisi jotain yhdistävää.

Entä jos kaikkia ikäryhmiä luonnostaan kiinnostava paikallinen ja alueellinen yhteisöllisyys ei netissä kanavoidu sanomalehden alla toimivaan yhteisöön, minne se kanavoituu? Onko ongelma Internetissä itsessään vai kenties lehden toimintamallissa?

Nämä ovat vain pikapikaa esitettyjä ajatustäkyjä maailmasta, jossa netissä ei pelkästään ajelehdita, vaan sen tarjoamiin mahdollisuuksiin halutaan tarttua.

Tutkimusta odotellessa, olkoon uusi vuosi kaikesta huolimatta onnekas ja menestyksellinen.