Wanted: elämä

Koska pänttäysmoodi jäi artikkelien kahlaamisesta päälle, tulin eilen lukeneeksi paikallisen kaupunkilehden poikkeuksellisen tarkkaan. Seurakuntapalstalta poimin talteen oheisen ilmoituksen.



Rauhallista pääsiäistä!

Syiden seurauksia

Kollegani taannoinen vastaväittäjä, professori Picard kirjoittaa Media Business -blogissaan, että perinteisen median nk. ongelmien syyksi yleensä diagnosoidaan Internet ja nuoret. Picardin mukaan oletus on väärä, sillä median pirstaloituminen on ilmiönä vanhempi kuin populaarinetti.

Lienee kuitenkin niin, että satavuotisten printtimammuttien norsunluutorni on huojahtanut vasta nyt. Koska lehtiyhtiöt tarvitsevat mahdollisimman helpon syyllisen, netti on looginen instituutio vihattavaksi (vrt. tietyn ikäpolven suhde Jokelan ja Myyrmannin tragedioihin, joiden syynä ovat tietenkin verkkopalvelut ja -keskustelut).

Tällä viikolla vastaavaa vihaamista harjoitti mm. Paavo Lipponen, jonka mukaan lehdistön tulisi olla kriittisempää, lopettaa blogimainen omalla pärställä ja erinomaisuudella ratsastaminen ja - hieman kärjistäen - lakata ylläpitämästä verkkolehtiä. Kriittisyyttä toki voi peräänkuuluttaa, mutta en lähtisi raportoimaan erikseen vanhemman ikäryhmän edustajien epäonnistuneita nettikokeiluja. Onnekseni olen hukannut linkin uutiseen, mutta viesti oli suunnilleen se, että "kerran yritin lukea jotain verkkolehdestä enkä löytänyt, toista kertaa en enää mene".

Kävin tänään OLKC-konferenssipaperia varten läpi 11 artikkelia paitsi yleisesti tacit-tiedosta, myös tiedon luomisesta ja oppimisesta virtuaaliympäristössä. Välissä kävelin kahden tunnin lenkin ja oivalsin hyvin selkeästi, että jos tutkija haluaa ymmärtää nettisosiaalisuuden ja tiedon rajoja, ei välttämättä kannata perustaa aineistoa 70-vuotiaisiin vaareihin, tuhanteen kertaan toistettuihin open source -yhteisöcaseihin tai nonakalaisuuteen hurahtaneisiin tietospiralisteihin, joiden mielestä vain kasvokkainen yhteisö on yhteisö, koodattu tieto leijuu irrallaan kaikesta muusta ja ICT taas on yhtä kuin tietokanta ja sähköposti.

Uuteen tietoon kun pääsee käsiksi vain kuuntelemalla, kommentoimalla ja ymmärtämällä niitä, joilla on jotain uutta sanottavaa.

Asiablogeissa pohditaan taas

En tullut sunnuntaina tarttuneeksi näppäimistöön, kun Esa Mäkisen HS-artikkeli blogien viihteellisyydestä herätti verkossa värikästä keskustelua. Tämänpäiväinen jatko-osa eli uutisanalyysi heittää (tarkoituksellisesti) lisää vettä kiukaalle. Lehtiversion otsikko kuuluu "Valtamedia väittää, asiablogit haukkuvat" (HS 18.3.2008, C1).

Mäkisen mukaan
"Blogimaailmassa näyttää vallitsevan konsensus siitä, että blogien merkittävyys ei synny suosiosta, vaan verkoston muodostamasta kriittisestä massasta. Blogit nostavat aiheita esiin, ja kun riittävän moni tekee niin, valtamedia tarttuu niihin."

Jäin ihmettelemään, miksi blogien uskottavuus olisi jotenkin sidoksissa siihen, että valtamedia tarttuu blogeissa käsiteltäviin aiheisiin. Ettei kyseessä vain olisi ihan perinteinen väärinkäsitys - debatoivat osapuolet puhuvat toistensa ohi?

Koska en tunne journalismin maailmaa saati osaa määritellä kansalaisjournalismia, en lähesty aihetta medianokittelun näkökulmasta vaan tutkijana ja tietotyöntekijänä. Asiablogi on tapa reflektoida omaa ajattelua ja vastaanottaa palautetta, nostaa esiin kiinnostavia näkökulmia, kritisoida ärsyttäviä ilmiöitä, motivoida oppimista, edistää relevantin informaation löytämistä, kertoa tarinoita, brandata itseään kirjoittajana, dokumentoida tehtyä työtä ja ennen kaikkea tiedottaa siitä kollegoille tavalla, joka antaa vastaanottajalle mahdollisuuden kontrolloida vastaanottamaansa tietotulvaa.

Kaikki tämä vain parin klikkauksen hinnalla. Minusta edellä on jo kohtuullinen joukko merkittävyyden kriteereitä, enkä todellakaan odota, että tekstieni pitäisi päätyä johonkin seuraavan päivän lehdistä.

Väite siitä, että julkaisemisen helppous olisi ainoa blogeja muista kanavista erotteleva tekijä, osuu harhaan unohtaessaan kokonaan vastaanottajan; siis sen, joka lopulta määrittää, onko sanomisillamme merkitystä vai ei.

Blogien enemmistön viihteellisyys tuskin ihmetyttää enää ketään, ainakaan sellaista joka on elävässä elämässä tutustunut juorulehtien ja huuhaaohjelmien lukija- ja katsojalukuihin. Verkko kun ei ole elämisen korvike vaan jatke. Kuitenkin jaksan toistuvasti ihailla niitä, jotka oikeasti tekevät jotain itse ja vieläpä vaivautuvat kertomaan siitä muille kattavasti dokumentoiden, sen sijaan että tuijottaisivat illat pitkät muiden tuottamaa roskasisältöä.

Toimittaja Mäkiseltä toivoisi myös kannanottoa siihen, miksi leivonta- ja muotiblogit ovat viihdettä, mutta Hesarin ruoka- ja muotisivut journalismia.

Mäkinen osuu oikeaan siinä, että asiablogien nostamat aiheet ovat usein teknologiaan (ja mediaan) keskittyviä - ilmiö, johon olen aiemmin viitannut "härpäkebloggaamisena". Se taas on nettikulttuurin hallitseva ominaisuus, ei sairaus, joka olisi jotenkin erityisesti blogien aiheuttama. Nettiyhteisöjen ja ohjelmistokehityksen yhteinen historia on pitkä ja vivahteikas, ja syyt lienevät kaikkien tiedossa. "You cannot operate a human eye on the Internet", sanoisivat Hung & Nichani (2002).

Muutoksia kuitenkin tapahtuu, ja ajan kuluessa laajenee myös niiden alakulttuurien ja aiheiden kirjo, joita blogit edustavat. Siihen tarvitaan kuitenkin paitsi osaamista, myös asenteiden tuulettamista.

Ja taas, ja siis

Jos haluaa hämmentyä, suosittelen keinoksi HETKY-lehden teemanumeroa sosiaalisesta mediasta. Se käsittelee yhteisöjen ja verkostojen suhdetta, suomalaisia blogeja, sosiaalisen median yrityssovelluksia ja virtuaalisia organisaatioita tavalla, joka on kuin muinaisesta seminaarista: päivän päätteeksi jäljellä ovat samat kysymykset kuin ennen tilaisuutta. Myönteistä toki on, että Lappeenrannan teknillisen yliopiston kasvatit ja kontaktit kunnostautuvat terävien tekstien laatijoina. Aihealue vain on rajattomuudessaan mahdoton ja muistuttaa kroonista tsunamia - koskaan se ei lakkaa vyörymästä, vaikka kaikki lakosi ympäriltä.

Mutta keskittyvä lukeminen herättää ajatuksia, ja tässä ajatus opinnäytteen aihetta tai muuta jutun juurta etsivälle. T.D. Wilsonin klassisen provokatiivinen artikkeli "The nonsense of knowledge management" on paitsi hauska, myös hyvä vertailukohta nettitutkijoille. Sen perusviestihän on, että vuosituhannen vaihteen KM-hypen aikana tutkijat ja konsultit alkoivat kuin yhdestä suusta käyttää informaatiosta termiä "knowledge", koska se kuulosti hienommalta, ja lisäksi sitä oli tarkoitus pystyä johtamaan implementoimalla teknisiä järjestelmiä. (Tietysti Wilsonillakin on heikkoutensa, kuten puhtaasti yksilökeskeinen tietonäkemys, jossa vuorovaikutusta jäsentävät käytännöt jäävät paitsioon.)

Kun Wilsonin argumentaatio-opit on sisäistetty, ei muuta kuin seulomaan konsulttifirmojen sivustoja ja tieteellisiä raportteja aiheesta Web 2.0 ja yhteisöllisyys.

Jos kriittisesti avataan maailma sanojen takana, jääkö jäljelle muuta kuin joukko saitteja, egon boostausta (hyvästi sisäsyntyinen motivaatio), informaatioroskan levittämistä (näkemiin tiedon syventäminen) ja ulkoiseen kontrolliin perustuvaa reittaamista (so long luottamus)?

Minua loputtomat osaamispääomat, verkostot, teknoyhteisöllisyys ja innovaatiostrategiat riepovat siihen malliin, että alan vaihtaminen väitöskirjan jälkeen on muodostunut kuluvan talven mittaan itsestäänselvyydeksi. Vielä en tiedä, mitä teen, mutta kasvaminen tietojohtamisen oppeihin on opettanut jos ei muuta niin sen, että ainoa välttämätön asia ihmisenä kasvamisessa on muutos. Kaksitoista vuotta yliopistomaailmaa on pitkä aika yhdelle pitkän linjan opiskelijalle. Onneksi kirjoitustaitoni ei sentään päässyt häviämään.

Viime viikot olen ikävöinyt perusopiskeluaikaista osa-aikatyötä siivoojana. Havaitsin välittömästi aikaansaannokseni, ja kun olin hyötyliikunnan hengessä saanut rappukäytävät puhtaaksi, lähdin kotiin. Kertaakaan en joutunut ottamaan lähtiessäni puolta siivouskomerollista tavaraa mukaan tai heräämään yöllä miettimään, olisiko lihamyllyn pesemisen ja lattian liukkauden välillä sittenkin yhteys. Koko aikana kukaan ei tullut sanomaan tai vihjailemaan, että lafkamme työntekijät käyttävät väärän mallista harjaa, joka ei ole siivousteknisesti tarpeeksi uskottava. En joutunut miettimään, saanko palkkaa vielä ensi vuonnakin, ja kuka sen maksaa.

En myöskään pitänyt siivousblogia, johon olisin kirjoittanut vihaisia tekstejä.

Netin huvipuistoista ja hiekkalaatikoista

Digitoday:ssa Mika Lahdensivu viittasi ruotsalaisten hiipuvaan yhteisöpalveluintoon. Juttuun lisäämäni kommentti mahdollisesta palaamisesta perinteisiin nettiyhteisöihin ansaitsee tarkennuksen.

Huvipuistoihin (vrt. Facebook) kun yleensä mennään käymään silloin tällöin, ja jos siellä viettää liikaa aikaa, alkaa taatusti oksettaa. Paikka on tarjoavinaan jokaiselle jotakin, ja näin varmasti onkin, jos ajatellaan vain niitä, jotka ovat vaivautuneet paikalle.

Kaikista ei kuitenkaan ole pakkohauskan pitäjäksi - yleisimmät syyt olla menemättä lienevät ne tutut "liikaa ihmisiä", "ei mitään tekemistä" ja "surkeaa ruokaa", josta seuraa jalkapallon kokoinen vatsa ja toipuminen normaaliin ruoansulatukseen kestää vähintään neljä päivää. Ainoastaan perinteisistä perinteisin vasta-argumentti "maksaa kauheasti" ei päde netin yhteisöpalveluissa, jos ei lasketa nettiyhteydestä aiheutuvia yleisiä kustannuksia.

Hiekkalaatikot taas ovat niitä yhteisöjä, joista arjen yhteisöllisyys rakentuu. Harvat ihmiset (paitsi henkilökunta) identifioituvat huvipuistoihin. Huomattavasti luontevampaa on rakentaa omaa ja sosiaalista identiteettiä esimerkiksi Linux-guruna, tutkijana, äitinä, puutarhurina tai shakkimestarina.

Kuten tarkkasilmäinen lukija huomaa, näitä kaikkia yhdistää systemaattinen käytäntö, joka asettaa pelisäännöt yhteiselle tekemiselle. Paitsi tietoa, ihmiset jakavat myös sosioemotionaalista "contenttia" tuen, kokemusten vaihdon ja tarinoiden muodossa. Pelkkä intressi roikkua netissä ei ole vaihdannan tae.

Hiekkalaatikon ihmisiä tavataan päivittäin, usein sujuvana yhdistelmänä onlinea ja offlinea. Pienen ydinryhmän kanssa keskustellaan kasvotusten ja laajempaa verkostoa ylläpidetään virtuaalisesti. Kuuluminen näihin yhteisöihin on niin luonnollista, että emme välttämättä edes huomaa sitä.

Mikään ei tietysti estä rakentamasta virtuaalisia kotoisia hiekkalaatikoita yhteisöpalveluiden sisään. Näinhän monet työyhteisöt ovat jo tehneet. Huvipuistostakin saattaa löytää rauhallisen nurkan, jossa levähtää.

Tämän pohdinnan keskellä huomasin myös, miksi oma Facebookin käyttöni on kuluvan talven aikana minimoitunut. Jos näet hiekkalaatikkoni ihmiset eivät ole onlinena tai lainkaan rekisteröityneet, en ymmärrä, miksi minunkaan pitäisi olla.